Työmatka vei Suomen Mansesteriin eli tutummin Tampereelle. Kun en aikani kuluksi muuta keksinyt, lähdinpä lenkille hotlassa juhlallisesti istumisen sijaan. Lenkistä tulikin yllättävän mainio keikka.
Tarkoitusenai oli kipittää hetken aikaa Tammerkosken ja Pyhäjärven rantaa ja nousta rannalta Pyynikin kiertävälle tielle. Kaukaa viisaana miehenä tietenkin katsoin kartasta reitin etukäteen netukasta, jotta tietäisin edes jotensakin, mihin olen menossa.
Kuten tavallista, homma ei aivan mennyt kuin elokuvissa. Ensinnäkin rannan pururata oli valaisematon. Oli aivan lottoa, mihin jalkansa laittoi. Onneksi ei sattunut ihmeempiä, mutta hieman arvelutti juosta rannan puiden lomassa. Pääsin aikomani pururadan loppuun ja nousin asfaltille, joka oli valaistu. Päätin, etten ainakaan paluumatkalla juoksisi rannalla, koska näkyyys olisi olematon.
Pyynikki on aivan mieletön paikka. Nousut ja laskut ovat pitkiä ja jyrkkiä. Siinä on treeniä mäkijuoksijalle. Olin kuitenkin eksyä matkalla, koska tiet oli viitoitettu hävyttömän huonosti, jos lainkaan. Kartta auttoi keskellä skuttaa jonkin verran, mutta kadunnimien lukeminen harvoista tienviitoista oli hämärässä katuvalaistuksessa hankalaa. Menin pitkälti mutulla ja vaistoihin luottaen. Pyynikiltä alas laskeutuessani tulin jälleen taajamaan, missä päätin tutkia kartasta, miten pahasti olen pielessä alkuperäiseltä reitiltäni. Yllättäen en ollut poikennut juurikaan, ja pian tiesin, missä olen.
Kartan silmäilyä lopettaessani sattui muuan ohikulkeva mieslenkkeilijä huomaamaan meikämannen, ja kysyi, tarvitsenko apua. Olin ällikällä lyöty. Pääkaupunkiseutulaisena en ikimaailmassa olisi odottanut moista avuliaisuutta. Kerroin, etten ole paikallinen, ja on pakko varmistaa paluureitti kartalta. Päätin kuitenkin lyöttäytyä miehen seuraan, koska ajattelin, että kimpassa on mukavampi juosta ja vaikkapa tarinoida samalla niitä näitä.
Mies osoittautui salibandyn harrastajaksi, ja oli nyt oheistreeninään kiertämässä Pyynikkiä. Hän oli paikallisia, ja tunsi Pyynikin labyrintin hyvin. Hän oli vasta tulossa Pyynikille, ja päätin piruuttani kiertää Pyynikin vielä toisen kerran, koska tunsin itseni vielä hyvävoimaiseksi, ja paikallinen lenkkiseura tuntui mukavalta piristykseltä.
Kaveri osasi suunnistaa pururadoilla huomattavasti paremmin. Lisäksi häneltä sai "esittelyn" Pyynikkiin. Tulipa samalla testattua kuuluisat Pyynikin Toivon rappuset, joista ylös päästyämme jalkani alkoivat kolmen vartin juoksemisen jälkeen tuntua aivan spagetilta. Legendan mukaan Tapparan pelaajat vetivät kyseiset rappuset 15 kertaa ylös ja alas Tapparan kultaisina vuosina 1980-luvun lopussa yhden treenin aikana. On ne olleet kovia jätkiä.
Pyynikin rappusilta lasketeltiin takaisin taajamaan. Tiemme erosivat Pyynikin kirkkopuistossa. Tsadin kundi kiitti "maisemakierroksesta" ja reittineuvoista. Oli hienoa turista muuten hieman yksinäisellä Tampereen työkeikalla. Takaisin hotlalle oli mukava juosta kaupungin valoissa keskellä Hämeenpuistoa. Lenkkisauna kruunasi koko komeuden.
1. joulukuuta 2012
15. syyskuuta 2012
Tallinnan maraton
Vuoden kuntoilun päätavoite on nyt saavutettu, kun juoksin Tallinnan maratonin viime sunnuntaina. Keväällä ja kesällä olen pääosin pyöräillyt, ja juossut vain noin kerran viikossa. Talvella juoksin lähes joka päivä. Pyöräilyn näennäisestä selkävoitosta huolimatta päätin osallistua maratonille, vaikka epäilinkin, miten juoksukunnon käy, jos kipitettyjä kilometrejä ei ole kertynyt entisten vuosien malliin. Kirjoitanpa tähän pienen raportin juoksusta. Skippaan oheisskeidat, ja pyrin kiiruhtamaan suoraan asiaan.
Olin asettanut tavoitteekseni päästä vähintään alle Füssenin ajan (3:47:14). Hieman hifistellen ajattelin, että juoksun osuessa nappiin olisi mahdollisuus jopa alle kolmen ja puolen tunnin. En kuitenkaan pitänyt tätä päätavoitteenani, vaan lähdin kipittämään Füssenin suorituksen pohjalta.
Reittinä juostiin kaksi kertaa puolimaraton. Matka alkoi Tallinnan vanhasta kaupungista jatkuen Pärnun maantietä itään kohti Piritan kaupunginosaa, missä tiukka neulansilmä kääntäisi juoksusuunnan 180 astetta, ja liki samaa reittiä juostaisiin takaisin. Lenkin loppupätkällä kierrettäisiin vanhan kaupungin katuja, ja puolimatka ja maali saavutettaisiin Vapauden aukiolla. Reitti olisi ainakin korkeusprofiililtaan varsin tasainen, ja pahimmat "nousut" olisivat vanhassa kaupungissa; muualla matkaa taitettaisiin aakeella laakeella. Reitti juostaan kokonaan asfaltilla - poikkeuksena vanhan kaupungin mukulakivetys. Sään oli luvattu olevan aurinkoinen ja lämpötilan noin 15 astetta. Ennusteen mukaan olosuhteet olisivat liki täydelliset!
Aloitin tottumuksieni mukaista matkavauhtia, jolla 10 km taittuisi noin 50:ssä minuutissa. Tämä tuntui hyvältä ratkaisulta, vaikka alussa porukkaa lappasikin ohitseni kuin pipoa. Virtausmekaniikan lait pätevät myös liki homogeenisessa juoksevassa ihmismassassa, ja partikkelien virtausnopeus hidastuu seinämien lähellä luistamattomuusehdon mukaisesti liki nollaksi. Siirryin alkuhärdellissä juoksemaan siis lähelle tien reunaa, missä hitaammat etenivät. Ajattelin, että antaa ihmisten juosta; 20 kilometrin jälkeen eroteltaisiin jyvät akanoista ja katsottaisiin, ketkä osaavat juosta.
Alun häröpallosta selvittyäni oma "porukka" oli löytynyt, ja juoksu eteni omaa vauhtiaan. Hämmästelin Tallinnan merenrantamaisemia. Oli selkeää, mutta tuulista. Navakka pohjoistuuli haittasi juoksua hetkittäin, mutta oli onneksi pääosin sivusta, eikä kokonaistuulivektorin vastatuulikomponentti kasvanut merkittäväksi missään vaiheessa juoksua; on tuulessa ennenkin juostu Suomen myrskyissä! Katselin aavaa ulappaa. Meri vaahtosi tuulessa. Oli aikaa ajatella.
Juoksu oli järjestetty hyvin. Lähdössä juoksijat oli jaettu karsinoihin heidän ilmoittamiensa tavoiteaikojen mukaisesti, eikä pahaa ryysistä päässyt syntymään ainakaan letkan alkupäässä. Juoma-asemia oli noin kolmen kilometrin välein. Join jokaisella urheilujuomaa, jos ehdin ottaa sellaisen mukin mukaani ohi viilettäessäni. Syötävääkin olisi tarjottu, mutta päätin olla syömättä, jottei vatsani sekoaisi.
15 kilometrin kohdalla alkoi polvien ja reisilihasten jänteitä jomottaa hieman. Olin huomannut tämän rasituksen jo pyöräiltyäni keväällä ja kesällä varsin mittavia kilometrimääriä. Toivoin, että pyöräily olisi tehonnut myös harjoitteluna. Tyypillisesti pyöräily harjoittaa jalkojen isoja lihasryhmiä varsin mukavasti, kun taas tasavauhtinen juoksu on varsin monotonista. Pelkäsin kramppeja, jotka olivat tuhonneet juoksuni Davosissa ja Forssassa. Kuulostelin jalkojani. Puolimaratonin täyttyessä jaloissa jomotti edelleen kevyesti, mutta muuten olo oli hyvä, eikä hengästyttänyt. Jatkoin juoksua, mutta kiinnitin huomiota tuntemuksiin reisilihaksissa. Toinen kierros olisi vielä jäljellä.
Kolmas kymppi eteni ensimmäisen puolikkaan kaavan mukaisesti. Huomasin, että vauhtia on helppoa ylläpitää. Tämä kieli, että tankkaus oli onnistunut. Reisien jomotuskaan ei ollut pahentunut. Fiilis oli hyvä, eikä kuuluisasta seinästä ollut merkkiäkään. Katselin maisemia.
Viimeisen kerran Piritan neulansilmässä käännyttyäni päätin antaa mennä, kävisi miten tahansa. Tunsin, että oli varaa kiihdyttää. Keskustaan ei kuitenkaan olisi kuin vaivaiset 10 kilometriä, ja pian keskustan rakennukset näkyisivät.
Viimeiset 12 kilometriä tulin lentämällä. Ohitin juoksijoita jatkuvalla syötöllä. Oli hienoa juosta, kun tunsin jaksavani helposti. Lihaskipua ei tuntunut, mutta juoksuun oli keskityttävä, koska vauhtia ei vieläkään saisi kiristää liikaa. Juomieni urheilujuoma- ja vesimukillisten määrä kasvoi eksponentiaalisesti loppua kohti, koska kehon kuivuminen oli estettävä tuulen tuivertaessa. Lisäksi vanhan kaupungin viimeiset nousut olisivat todennäköisesti pahimmat. Ohittaessani erästä suomalaisjuoksijaa hieman kääntöpaikan jälkeen huikkasin tsempit, ja että loppu on laskettelua. Vastaukseksi sain vastatsempit, ja että loppukiri on vielä jäljellä.
Ennen keskustaan ja vanhaan kaupunkiin saapumista vauhdin kiristäminen oli vaatinut veronsa, ja nyt piti jo purra hammasta juostakseen. Kramppeja tai muita ongelmia ei edelleenkään ollut, mutta juostu matka alkoi vain väsyttää. Kysymys olikin vain vauhdin säilyttämisestä, ettei enää sippaisi viimeisillä kilometreillä. Vanhan kaupungin nousujen jälkeen olisi enää jäljellä puistikkoa ja isoja katuja. Arvasin, että treenini oli onnistunut, koska missään ei tuntunut kipua.
Toompean nousun jälkeen käännyttiin Kaarli puiesteelle, josta lasketeltiin maaliin Vapauden aukiolle. Olipa näön vuoksi varaa pieneen loppukiriinkin. Juoksu oli paketissa.
Mittasin käsiaikaa n. 10 kilometrin väliajoin seuraavasti (HM = puolimaraton, FM = maraton):
00-10: 0:53:39,35
10-HM: 0:56:50,94 (1:50:30)
HM-30: 0:46:20,65 (2:36:50)
30-FM: 0:59:57,19 (3:36:48)
Käsiaika eroaa hieman virallisesta, koska epähuomiossa käynnistin sekkarini vasta hieman starttiviivan jälkeen; parin sekunnin heitto suuntaan tai toiseen ei tosin muuta tulosta juuri miksikään. Virallinen bruttoloppuaikani 3:36:53 eli saavutin tärkeimmän tavoitteeni selvästi, vaikkakin jäin ns. kakkostavoitteestani eli kolmesta ja puolesta tunnista. Nettoaikaa ei mitattu virallisesti.
Maratonille lähti kaikkiaan 1617 juoksijaa, joista 1569 tuli maaliin. Kokonaistuloksissa olin 408:s. Jätkien sarjassa oli 234:s.
Huomasin vasta juoksun jälkeen, että jalkaterieni teippaukset olivat kestäneet, mutta nänneille oli käynyt ohraisemmin: teipit olivat hävinneet kuin pieru Saharaan, ja nännit olivat hiertyneet verille. Ilmeisesti en adrenaliinihuumassani huomannut tällaista pikkujuttua. no, samapa tuo, kun ongelma ei ollut matkan suurimpia. Muuten selvisin vammoitta, vaikka parina seuraavana päivänä kintut olivatkin aivan juntturassa.
Olin asettanut tavoitteekseni päästä vähintään alle Füssenin ajan (3:47:14). Hieman hifistellen ajattelin, että juoksun osuessa nappiin olisi mahdollisuus jopa alle kolmen ja puolen tunnin. En kuitenkaan pitänyt tätä päätavoitteenani, vaan lähdin kipittämään Füssenin suorituksen pohjalta.
Reittinä juostiin kaksi kertaa puolimaraton. Matka alkoi Tallinnan vanhasta kaupungista jatkuen Pärnun maantietä itään kohti Piritan kaupunginosaa, missä tiukka neulansilmä kääntäisi juoksusuunnan 180 astetta, ja liki samaa reittiä juostaisiin takaisin. Lenkin loppupätkällä kierrettäisiin vanhan kaupungin katuja, ja puolimatka ja maali saavutettaisiin Vapauden aukiolla. Reitti olisi ainakin korkeusprofiililtaan varsin tasainen, ja pahimmat "nousut" olisivat vanhassa kaupungissa; muualla matkaa taitettaisiin aakeella laakeella. Reitti juostaan kokonaan asfaltilla - poikkeuksena vanhan kaupungin mukulakivetys. Sään oli luvattu olevan aurinkoinen ja lämpötilan noin 15 astetta. Ennusteen mukaan olosuhteet olisivat liki täydelliset!
Aloitin tottumuksieni mukaista matkavauhtia, jolla 10 km taittuisi noin 50:ssä minuutissa. Tämä tuntui hyvältä ratkaisulta, vaikka alussa porukkaa lappasikin ohitseni kuin pipoa. Virtausmekaniikan lait pätevät myös liki homogeenisessa juoksevassa ihmismassassa, ja partikkelien virtausnopeus hidastuu seinämien lähellä luistamattomuusehdon mukaisesti liki nollaksi. Siirryin alkuhärdellissä juoksemaan siis lähelle tien reunaa, missä hitaammat etenivät. Ajattelin, että antaa ihmisten juosta; 20 kilometrin jälkeen eroteltaisiin jyvät akanoista ja katsottaisiin, ketkä osaavat juosta.
Alun häröpallosta selvittyäni oma "porukka" oli löytynyt, ja juoksu eteni omaa vauhtiaan. Hämmästelin Tallinnan merenrantamaisemia. Oli selkeää, mutta tuulista. Navakka pohjoistuuli haittasi juoksua hetkittäin, mutta oli onneksi pääosin sivusta, eikä kokonaistuulivektorin vastatuulikomponentti kasvanut merkittäväksi missään vaiheessa juoksua; on tuulessa ennenkin juostu Suomen myrskyissä! Katselin aavaa ulappaa. Meri vaahtosi tuulessa. Oli aikaa ajatella.
Juoksu oli järjestetty hyvin. Lähdössä juoksijat oli jaettu karsinoihin heidän ilmoittamiensa tavoiteaikojen mukaisesti, eikä pahaa ryysistä päässyt syntymään ainakaan letkan alkupäässä. Juoma-asemia oli noin kolmen kilometrin välein. Join jokaisella urheilujuomaa, jos ehdin ottaa sellaisen mukin mukaani ohi viilettäessäni. Syötävääkin olisi tarjottu, mutta päätin olla syömättä, jottei vatsani sekoaisi.
15 kilometrin kohdalla alkoi polvien ja reisilihasten jänteitä jomottaa hieman. Olin huomannut tämän rasituksen jo pyöräiltyäni keväällä ja kesällä varsin mittavia kilometrimääriä. Toivoin, että pyöräily olisi tehonnut myös harjoitteluna. Tyypillisesti pyöräily harjoittaa jalkojen isoja lihasryhmiä varsin mukavasti, kun taas tasavauhtinen juoksu on varsin monotonista. Pelkäsin kramppeja, jotka olivat tuhonneet juoksuni Davosissa ja Forssassa. Kuulostelin jalkojani. Puolimaratonin täyttyessä jaloissa jomotti edelleen kevyesti, mutta muuten olo oli hyvä, eikä hengästyttänyt. Jatkoin juoksua, mutta kiinnitin huomiota tuntemuksiin reisilihaksissa. Toinen kierros olisi vielä jäljellä.
Kolmas kymppi eteni ensimmäisen puolikkaan kaavan mukaisesti. Huomasin, että vauhtia on helppoa ylläpitää. Tämä kieli, että tankkaus oli onnistunut. Reisien jomotuskaan ei ollut pahentunut. Fiilis oli hyvä, eikä kuuluisasta seinästä ollut merkkiäkään. Katselin maisemia.
Viimeisen kerran Piritan neulansilmässä käännyttyäni päätin antaa mennä, kävisi miten tahansa. Tunsin, että oli varaa kiihdyttää. Keskustaan ei kuitenkaan olisi kuin vaivaiset 10 kilometriä, ja pian keskustan rakennukset näkyisivät.
Viimeiset 12 kilometriä tulin lentämällä. Ohitin juoksijoita jatkuvalla syötöllä. Oli hienoa juosta, kun tunsin jaksavani helposti. Lihaskipua ei tuntunut, mutta juoksuun oli keskityttävä, koska vauhtia ei vieläkään saisi kiristää liikaa. Juomieni urheilujuoma- ja vesimukillisten määrä kasvoi eksponentiaalisesti loppua kohti, koska kehon kuivuminen oli estettävä tuulen tuivertaessa. Lisäksi vanhan kaupungin viimeiset nousut olisivat todennäköisesti pahimmat. Ohittaessani erästä suomalaisjuoksijaa hieman kääntöpaikan jälkeen huikkasin tsempit, ja että loppu on laskettelua. Vastaukseksi sain vastatsempit, ja että loppukiri on vielä jäljellä.
Ennen keskustaan ja vanhaan kaupunkiin saapumista vauhdin kiristäminen oli vaatinut veronsa, ja nyt piti jo purra hammasta juostakseen. Kramppeja tai muita ongelmia ei edelleenkään ollut, mutta juostu matka alkoi vain väsyttää. Kysymys olikin vain vauhdin säilyttämisestä, ettei enää sippaisi viimeisillä kilometreillä. Vanhan kaupungin nousujen jälkeen olisi enää jäljellä puistikkoa ja isoja katuja. Arvasin, että treenini oli onnistunut, koska missään ei tuntunut kipua.
Toompean nousun jälkeen käännyttiin Kaarli puiesteelle, josta lasketeltiin maaliin Vapauden aukiolle. Olipa näön vuoksi varaa pieneen loppukiriinkin. Juoksu oli paketissa.
Mittasin käsiaikaa n. 10 kilometrin väliajoin seuraavasti (HM = puolimaraton, FM = maraton):
00-10: 0:53:39,35
10-HM: 0:56:50,94 (1:50:30)
HM-30: 0:46:20,65 (2:36:50)
30-FM: 0:59:57,19 (3:36:48)
Käsiaika eroaa hieman virallisesta, koska epähuomiossa käynnistin sekkarini vasta hieman starttiviivan jälkeen; parin sekunnin heitto suuntaan tai toiseen ei tosin muuta tulosta juuri miksikään. Virallinen bruttoloppuaikani 3:36:53 eli saavutin tärkeimmän tavoitteeni selvästi, vaikkakin jäin ns. kakkostavoitteestani eli kolmesta ja puolesta tunnista. Nettoaikaa ei mitattu virallisesti.
Maratonille lähti kaikkiaan 1617 juoksijaa, joista 1569 tuli maaliin. Kokonaistuloksissa olin 408:s. Jätkien sarjassa oli 234:s.
Huomasin vasta juoksun jälkeen, että jalkaterieni teippaukset olivat kestäneet, mutta nänneille oli käynyt ohraisemmin: teipit olivat hävinneet kuin pieru Saharaan, ja nännit olivat hiertyneet verille. Ilmeisesti en adrenaliinihuumassani huomannut tällaista pikkujuttua. no, samapa tuo, kun ongelma ei ollut matkan suurimpia. Muuten selvisin vammoitta, vaikka parina seuraavana päivänä kintut olivatkin aivan juntturassa.
2. syyskuuta 2012
Hikiä-Vantaalla pitkästä aikaa
Kiirettä on pitänyt lopputyötä viimeistellessä, ja blogiaktiivisuutenikin on verrattavissa laiskiaisen liikkumisnopeuteen. Työ alkaa kuitenkin olla paketissa pikkuhiljaa, ja enää on pientä viilattavaa ennen kirjaksi painattamista.
Tulipa vaihteeksi käytyä ihmettelemässä lentokoneita Helsinki-Vantaalla (EFHK). Liikenne ei ollut muuttunut juuri miksikään sitten viime näkemän, mutta tarttuihan sieltä pari laakia kameran kortille.
24. kesäkuuta 2012
Last time, baby
Tulipa käytyä Kauhavalla Lentäjien Juhannuksessa. Päätös lähtemisestä syntyi äärimmäisen suunnitellusti torstai-iltana.
Luin työviikon päätteeksi foorumilta, että tapahtuma olisi perjantaina. Sain aatoksen, että voisin mahdollisesti lähteä, mutta kulkeminen olisi hieman hankalaa. Tutkailin, olisiko joku menossa omalla lentokoneellaan kyseisiin bileisiin. Jotkut olivat, mutta paluuajat olivat hieman hankalia, koska olin varannut jo launtai-iltapäiväksi ohjelmaa. Lisäksi leirintäalueella yöpyminen vaatisi telttaa ja makuupussia, joita en omista. Sitten sain ajatuksen: kulkisikohan juna sopiviin aikoihin? Menomatkalle näytti olevan helppoa, kun aikaikkuna oli varsin mittava: riittäisi, kun perille pääsisi ennen kolmea perjantai-iltapäivällä. Paluu olisi hankalampi, koska tapahtuma päättyisi yöllä klo 0200 (lentonäytös päättyisi jo noin 2400). Kuin salama kirkkaalta taivaalta luin, että VR:n yöjuna P266 Rovaniemeltä Helsinkiin pysähtyisi poikkeuksellisesti Kauhavalla klo 0121 lauantaina [linkkiin viitattu 24.06.2012]. Nyt oli vielä tutkittava, olisiko junaan makuupaikkoja jäljellä. En ollut aiemmin matkustanut yöjunassa - ainakaan, että muistaisin sellaisen ihmeen tapahtuneen - ja nyt olisi oiva tilaisuus kokeilla "uutta" liikennemuotoa. Paikkoja oli jäljellä, ja opiskelijalle lippujen kokonaishinnaksi muodostuisi siedettävät 80 euroa. Tämän jälkeen lähtöpäätökseen meni arviolta 10 sekuntia, kun muitakaan suunnitelmia ei perjantaille ollut.
Lentäjien Juhannus järjestettiin nyt viimeistä kertaa. Kauhavan tukikohta lakkautetaan säästötoimena, ja Lentosotakoulun toiminta siirretään Jyväskylään [1, 2, 3]. Oli siis korkea aika käydä Kauhavalla uudelleen - olihan edellisestä visiitistä vierähtänyt jo kahdeksan vuotta.
Tapahtuma oli kokonaisuutena hyvin järjestetty. Alueelle pääsi Kauhavan rautatieasemalta ilmaisella bussikuljetuksella, eikä hirmuisista autojonoista tarvinnut kärsiä. Sama päti myös paluumatkalle, mitä nyt busseihin oli jonoa tungokseksi asti. Pienenä miinuksena tapahtumassa ei ollut infopistettä, mistä olisi voinut kysyä järjestelyistä tai muista näytöksen aikana mieleentulevista asioista, kuten vesipisteen sijainnista. Ilmaista julkista vesipistettä ei tapahtumassa ollut, toisin kuin vaikkapa Kecskemetissä.
Linkki albumiin
Luin työviikon päätteeksi foorumilta, että tapahtuma olisi perjantaina. Sain aatoksen, että voisin mahdollisesti lähteä, mutta kulkeminen olisi hieman hankalaa. Tutkailin, olisiko joku menossa omalla lentokoneellaan kyseisiin bileisiin. Jotkut olivat, mutta paluuajat olivat hieman hankalia, koska olin varannut jo launtai-iltapäiväksi ohjelmaa. Lisäksi leirintäalueella yöpyminen vaatisi telttaa ja makuupussia, joita en omista. Sitten sain ajatuksen: kulkisikohan juna sopiviin aikoihin? Menomatkalle näytti olevan helppoa, kun aikaikkuna oli varsin mittava: riittäisi, kun perille pääsisi ennen kolmea perjantai-iltapäivällä. Paluu olisi hankalampi, koska tapahtuma päättyisi yöllä klo 0200 (lentonäytös päättyisi jo noin 2400). Kuin salama kirkkaalta taivaalta luin, että VR:n yöjuna P266 Rovaniemeltä Helsinkiin pysähtyisi poikkeuksellisesti Kauhavalla klo 0121 lauantaina [linkkiin viitattu 24.06.2012]. Nyt oli vielä tutkittava, olisiko junaan makuupaikkoja jäljellä. En ollut aiemmin matkustanut yöjunassa - ainakaan, että muistaisin sellaisen ihmeen tapahtuneen - ja nyt olisi oiva tilaisuus kokeilla "uutta" liikennemuotoa. Paikkoja oli jäljellä, ja opiskelijalle lippujen kokonaishinnaksi muodostuisi siedettävät 80 euroa. Tämän jälkeen lähtöpäätökseen meni arviolta 10 sekuntia, kun muitakaan suunnitelmia ei perjantaille ollut.
Lentäjien Juhannus järjestettiin nyt viimeistä kertaa. Kauhavan tukikohta lakkautetaan säästötoimena, ja Lentosotakoulun toiminta siirretään Jyväskylään [1, 2, 3]. Oli siis korkea aika käydä Kauhavalla uudelleen - olihan edellisestä visiitistä vierähtänyt jo kahdeksan vuotta.
Tapahtuma oli kokonaisuutena hyvin järjestetty. Alueelle pääsi Kauhavan rautatieasemalta ilmaisella bussikuljetuksella, eikä hirmuisista autojonoista tarvinnut kärsiä. Sama päti myös paluumatkalle, mitä nyt busseihin oli jonoa tungokseksi asti. Pienenä miinuksena tapahtumassa ei ollut infopistettä, mistä olisi voinut kysyä järjestelyistä tai muista näytöksen aikana mieleentulevista asioista, kuten vesipisteen sijainnista. Ilmaista julkista vesipistettä ei tapahtumassa ollut, toisin kuin vaikkapa Kecskemetissä.
Linkki albumiin
13. toukokuuta 2012
Spottailua
Heitänpä aurinkoiselta äitienpäivältä muutaman kuvatuksen. Tällä haavaa en kuitenkaan spotannut peltilintuja, vaan ihan oikeita siivekkäitä. Isommat kuvat näkyvät klikkaamalla.
Loput kuvat
Loput kuvat
10. toukokuuta 2012
Sattuipa kohdalle mukava bussikuski. Suomalaiset ovat tunnetusti niin juroja, etteivät sano ääneen juuri mitään, vaan mutisevat itsekseen "taas tämäkin meni päin persettä". Kun avaudutaan, kerrotaan sitten vain asiain negatiiviset puolet. Kehuja kuulee harvemmin.
Kehynpa vaihteeksi hieman. Kohdalle sattui nimittäin kerrankin positiivinen bussikuski. Olin tulossa kotiin eräästä itäsuomalaisesta kalastajakylästä, ja ilta oli jo hämärtynyt. Odottelin 453-dösää Ruskeasuon pysäkillä. Muistin lukeneeni jostain, että pimeällä pitäisi bussille heiluttaa räpylää pysähtymisen merkiksi pysäkkikatoksen valaistua mainostaulua vasten, jos heijastinta tai vastaavaa ei ole, eikä merkkiä pidä mennä näyttämään tien viereen - eihän kuskiparka näe millään heijastimetonta käsienheiluttelijaa. Joskus kaaaauan sitten intissä lomilta palatessani nimittäin bussi ajoi ohitseni, kun heijastinta ei ollut, ja oli päästävä keskustasta lähtevään lomakyytiin. Tuolloin meinasi tulla kiire, mutta ehdin nipin napin ajoissa.
No, bussin lähestyessä tein lukemani opin mukaisesti, ja bussi pysähtyi. Yllätyksekseni harmaapartainen kuljettaja alkoi kehua, että "olipa hyvin tehty, kun näytit merkkiä tuota valoa vasten". Tiesin, että olin pysäyttänyt dösän "taiteen sääntöjen mukaan", mutta odottamattomista kehuista tuli todella hyvä mieli. Pitipä sitten turista hetki muutenkin rennosti ajaneen kuskin kanssa. Aikataulut ovat kuulemma nykyään tiukkoja, ja kuskien hommaa helpottaa hurjasti erityisesti pimeällä, jos kyytiin haluavat näyttävät aikeensa oikein. Matka sujui muutenkin joutuisasti, kun mieli keveni kummasti muutenkin mukavan kevätillan päätteeksi.
Ei aina tarvitse nipottaa asioista. Laitanpa HSL:lle positiivisen palautteen "vastineeksi"! :)
Kehynpa vaihteeksi hieman. Kohdalle sattui nimittäin kerrankin positiivinen bussikuski. Olin tulossa kotiin eräästä itäsuomalaisesta kalastajakylästä, ja ilta oli jo hämärtynyt. Odottelin 453-dösää Ruskeasuon pysäkillä. Muistin lukeneeni jostain, että pimeällä pitäisi bussille heiluttaa räpylää pysähtymisen merkiksi pysäkkikatoksen valaistua mainostaulua vasten, jos heijastinta tai vastaavaa ei ole, eikä merkkiä pidä mennä näyttämään tien viereen - eihän kuskiparka näe millään heijastimetonta käsienheiluttelijaa. Joskus kaaaauan sitten intissä lomilta palatessani nimittäin bussi ajoi ohitseni, kun heijastinta ei ollut, ja oli päästävä keskustasta lähtevään lomakyytiin. Tuolloin meinasi tulla kiire, mutta ehdin nipin napin ajoissa.
No, bussin lähestyessä tein lukemani opin mukaisesti, ja bussi pysähtyi. Yllätyksekseni harmaapartainen kuljettaja alkoi kehua, että "olipa hyvin tehty, kun näytit merkkiä tuota valoa vasten". Tiesin, että olin pysäyttänyt dösän "taiteen sääntöjen mukaan", mutta odottamattomista kehuista tuli todella hyvä mieli. Pitipä sitten turista hetki muutenkin rennosti ajaneen kuskin kanssa. Aikataulut ovat kuulemma nykyään tiukkoja, ja kuskien hommaa helpottaa hurjasti erityisesti pimeällä, jos kyytiin haluavat näyttävät aikeensa oikein. Matka sujui muutenkin joutuisasti, kun mieli keveni kummasti muutenkin mukavan kevätillan päätteeksi.
Ei aina tarvitse nipottaa asioista. Laitanpa HSL:lle positiivisen palautteen "vastineeksi"! :)
8. toukokuuta 2012
Pyöräilyä
Työmatkapyöräily on pop. Aamumankelointi töihin herättää kummasti, ja iltapäivällä lounaan ja (pulla-)kahvin sulattelu luonnistuu kotiinpaluumatkalla. Samalla saan päivän liikunnan, eikä kotona tarvitse vapaa-ajalla treenata, ellei aivan välttämättä halua. Nyt lumien vihdoin sulettua on juokseminen jäänyt vähemmälle, mutta kääntöpuolena olen lisännyt pyöräilemisti. Työmatkani on yhteen suuntaan karvan yli 13 kilometriä, johon kuluu energiaa n. 350 kcal ja aikaa n. puoli tuntia tuulen suunnasta ja voimakkuudesta riippuen.
Vertaanpa pyörää julkisiin kulkupeleihin. Huomasin jo CERNissä kesällä 2010 [esimerkkilinkki], että pyörä hakkaa julkiset triljoonasti nopeudessa n. 10 kilometrin matkalla, jonka sotkin pyörällä noin puolet julkisia nopeammin. Vaikka Geneven pyörätiet omaa luokkaansa olivatkin, olen nyt enemmän pyöräiltyäni huomannut, että ainakin pääkaupunkiseudulla on (vain) paikoitellen varsin hyvät pyörätiet, joita pitkin pääsee kaahailemaan niin paljon kuin lihaksista habaa irtoaa: esimerkkinä olkoon Konalan "baana" Kehä I:n Malminkartanon risteyksen ja Pitäjänmäen välillä, missä pyörätie on oivallisesti yhdistetty autotien viereen omana kaistanaan - molempiin suuntiin on lisäksi omat kaistansa. Näin homman pitäisi aina toimia! Aiheesta sopivasti karattuani toteaisin, että selviän työmatkastani nopeammin pyörällä kuin julkisilla [1, 2] myös pk-seudulla.
Oman jännityksensä liikenteeseen Suomessa tuovat puolelta toiselle poukkoilevat jalankulkijat ja hitaammat pyöräilijät, joita tällainen hieman keskimääräistä nopeammin liikkuva pyöräilijä saa jatkuvasti ohittaa. Tuntuu, että Suomessa tieliikennelaki on jostain muinaisten roomalaisten ajoilta, koska virallisesti pyöräilijä ei taajamassa saa ajaa edes ajoradan reunassa, jos kevyelle liikenteelle on osoitettu oma väylänsä. Tämä kerrassaan idioottimaisen nerokas ja riemunkiljahduksia aiheuttava älynväläys romuttaa lähestulkoon täysin joutuisan työmatkapyöräilyn ajatuksen päästä liukkaasti paikasta toiseen. Todettakoon, että Keski-Euroopassa on aivan normaalia, että pyöräilijät ajavat ajoradan reunassa, ja autoilijatkin huomioivat tämän. Lienen paasannut aiheesta aiemminkin, mutta edelleen ihmettelen, joskaan en aivan yhtä kärkevästi, miksei Suomessa sama olisi mahdollista? Minusta maalaisjärjellä ajateltuna pyöräilijöiden olisi turvallisempaa ajaa taajamassa ajoradan oikeassa reunassa, koska jalankulkijoihin verrattuna nopeusero on niin suuri, että apostolin kyydillä liikkuvien yllätyssektorilta vetämiään liikkeitä on lähestulkoon mahdotonta ennakoida, koska esimerkiksi jalan kulkemiseen käytettävää kevyen liikenteen väylän puolta ei ole laissa määrätty. Pyöräilijät sentään pyrkivät lähtökohtaisesti liikkumaan eteenpäin, jolloin heidän liikkeitään voidaan ennakoida, ja suuntamerkkejähän on näytettävä liikenteessä jo muutenkin.
Vertaanpa pyörää julkisiin kulkupeleihin. Huomasin jo CERNissä kesällä 2010 [esimerkkilinkki], että pyörä hakkaa julkiset triljoonasti nopeudessa n. 10 kilometrin matkalla, jonka sotkin pyörällä noin puolet julkisia nopeammin. Vaikka Geneven pyörätiet omaa luokkaansa olivatkin, olen nyt enemmän pyöräiltyäni huomannut, että ainakin pääkaupunkiseudulla on (vain) paikoitellen varsin hyvät pyörätiet, joita pitkin pääsee kaahailemaan niin paljon kuin lihaksista habaa irtoaa: esimerkkinä olkoon Konalan "baana" Kehä I:n Malminkartanon risteyksen ja Pitäjänmäen välillä, missä pyörätie on oivallisesti yhdistetty autotien viereen omana kaistanaan - molempiin suuntiin on lisäksi omat kaistansa. Näin homman pitäisi aina toimia! Aiheesta sopivasti karattuani toteaisin, että selviän työmatkastani nopeammin pyörällä kuin julkisilla [1, 2] myös pk-seudulla.
Oman jännityksensä liikenteeseen Suomessa tuovat puolelta toiselle poukkoilevat jalankulkijat ja hitaammat pyöräilijät, joita tällainen hieman keskimääräistä nopeammin liikkuva pyöräilijä saa jatkuvasti ohittaa. Tuntuu, että Suomessa tieliikennelaki on jostain muinaisten roomalaisten ajoilta, koska virallisesti pyöräilijä ei taajamassa saa ajaa edes ajoradan reunassa, jos kevyelle liikenteelle on osoitettu oma väylänsä. Tämä kerrassaan idioottimaisen nerokas ja riemunkiljahduksia aiheuttava älynväläys romuttaa lähestulkoon täysin joutuisan työmatkapyöräilyn ajatuksen päästä liukkaasti paikasta toiseen. Todettakoon, että Keski-Euroopassa on aivan normaalia, että pyöräilijät ajavat ajoradan reunassa, ja autoilijatkin huomioivat tämän. Lienen paasannut aiheesta aiemminkin, mutta edelleen ihmettelen, joskaan en aivan yhtä kärkevästi, miksei Suomessa sama olisi mahdollista? Minusta maalaisjärjellä ajateltuna pyöräilijöiden olisi turvallisempaa ajaa taajamassa ajoradan oikeassa reunassa, koska jalankulkijoihin verrattuna nopeusero on niin suuri, että apostolin kyydillä liikkuvien yllätyssektorilta vetämiään liikkeitä on lähestulkoon mahdotonta ennakoida, koska esimerkiksi jalan kulkemiseen käytettävää kevyen liikenteen väylän puolta ei ole laissa määrätty. Pyöräilijät sentään pyrkivät lähtökohtaisesti liikkumaan eteenpäin, jolloin heidän liikkeitään voidaan ennakoida, ja suuntamerkkejähän on näytettävä liikenteessä jo muutenkin.
5. huhtikuuta 2012
Turpakäräjät
Sainpa pari päivää sitten varsin miehekkäästi henkisesti turpaan. Erästä putkiosaa valmistettaessa en ollut muistanut, että putkeen olisi porattava tai sorvattava anturimuhveille (tai -nipoille) reiät, ennen kuin putkiosaa hitsaa kokonaiseksi: kokonaiseen putkeen reikien tekeminen on hankalampaa, koska kokonaista osaa on huomattavasti vaikeampaa saada tuettua työstökoneisiin. Työpajalla oli kuulemma sanottu jo parisen viikkoa sitten, että älkää hitsatko putkea kasaan ennen reikien poraamista. Ilmeisesti tätä ei sanottu tarpeeksi napakasti, koska nyt kukaan ei muistanut asiaa, ennen kuin paskat olivat jo housussa. Homma muuttui triljoonasti vaikeammaksi.
Toisaalta, miten suunnittelija voisi hiffata tällaisen jutun tuosta vain? Okei, jälkiviisaana on helppoa ajatella, että maalaisjärjelläkin tämän tajuaa. Olin kuitenkin ymmärtänyt labrassa valmistuksesta yleisesti kysyessäni, että anturinipat yleensä hitsataan ennen reikien poraamista kiinni. Nollakokemuksellani olin kuitenkin nähnyt vain yhden esimerkin, jolloin reiän koko oli tarpeeksi pieni, ja se voitiinkin porata jälkeenpäin. Nyt pari reikää tulisi olemaan niin isoja, että ne olisi pitänyt sorvata etukäteen.
Ääritapauksessa olisi myös voinut käydä, että olisin vain lykännyt piirustukset teknikoille ja sanonut, että tällainen pitäisi rakentaa. Tällöin olisi tekijöiden päätettävissä, miten osa valmistettaisiin järkevimmin. Tällöin suunnittelijan ei välttämättä tarvitsisi tietää lainkaan, miten ja missä järjestyksessä osa kasataan. No, ei ole kylläkään pahitteeksi tietää hieman työstämisen perusperiaatteita. Tässä toisaalta on jo kyse varsin hienosta jiposta, eivätkä kaikki tienneet tätä labrassakaan. Eihän tällaisia hienouksia opeteta yliopistossa!
Viilipyttynä armotonta palautetta kuultuani kävi toisaalta ilmi, että osa voidaan edelleen muokata halutuksi, vaikkakaan ei aivan helposti. Sain myös vinkiksi, että kannattaa kysyä jo ennen valmistusta teknikoilta, miten osa voidaan rakentaa kätevimmin. Tähän olin jo pyrkinytkin, mutten näköjään riittävästi.
Oikein hyvää päästäistä!
Toisaalta, miten suunnittelija voisi hiffata tällaisen jutun tuosta vain? Okei, jälkiviisaana on helppoa ajatella, että maalaisjärjelläkin tämän tajuaa. Olin kuitenkin ymmärtänyt labrassa valmistuksesta yleisesti kysyessäni, että anturinipat yleensä hitsataan ennen reikien poraamista kiinni. Nollakokemuksellani olin kuitenkin nähnyt vain yhden esimerkin, jolloin reiän koko oli tarpeeksi pieni, ja se voitiinkin porata jälkeenpäin. Nyt pari reikää tulisi olemaan niin isoja, että ne olisi pitänyt sorvata etukäteen.
Ääritapauksessa olisi myös voinut käydä, että olisin vain lykännyt piirustukset teknikoille ja sanonut, että tällainen pitäisi rakentaa. Tällöin olisi tekijöiden päätettävissä, miten osa valmistettaisiin järkevimmin. Tällöin suunnittelijan ei välttämättä tarvitsisi tietää lainkaan, miten ja missä järjestyksessä osa kasataan. No, ei ole kylläkään pahitteeksi tietää hieman työstämisen perusperiaatteita. Tässä toisaalta on jo kyse varsin hienosta jiposta, eivätkä kaikki tienneet tätä labrassakaan. Eihän tällaisia hienouksia opeteta yliopistossa!
Viilipyttynä armotonta palautetta kuultuani kävi toisaalta ilmi, että osa voidaan edelleen muokata halutuksi, vaikkakaan ei aivan helposti. Sain myös vinkiksi, että kannattaa kysyä jo ennen valmistusta teknikoilta, miten osa voidaan rakentaa kätevimmin. Tähän olin jo pyrkinytkin, mutten näköjään riittävästi.
Oikein hyvää päästäistä!
15. maaliskuuta 2012
2. maaliskuuta 2012
JASsilta soitettiin. Runkoni korjaus kuulemma kestää tuokion jos toisenkin, koska varaosia on tilattava tehtaalta asti. Onpas buenoa. Toimitusajaksi arvioitiin jotain tähtitieteellistä ainakin sekunneissa mitattuna, ja kameran saan ilmeisesti joskus maaliskuun loppupuolella. Ah ja voi tätä kärsimystä! Valoa alkaisi olla ulkona mukavasti, kun päivät ovat jo pidentyneet, ja lunta on vielä maassa. Tietenkin se 'tanan 'keleen maailmanlopun värkki lakkasi toimimasta juuri nyt. No, täytyy yrittää opiskella kuvaamaan nokialaiseni kerrassaan tajunnanräjäyttävällä 2 megapikkelsin kameralla.
29. helmikuuta 2012
Juuri kun pääsin kehumasta julkisia kulkupelejä, niin ne pirulaiset laittavat paremmaksi. Tänään pääsin jo 34 minuutissa ovelta ovelle, vaikka jouduin odottamaan Konemiehen lähtöpysäkillä pari minuuttia 52-linjalaista, kun missasin jälleen 512A:n noin 10 sekunnilla. Vaihdot olivat tällä kertaa aivan optimaaliset: Lepuskissa sain juosta usainboltmaisesti ehtiäkseni 1611 lähteneeseen E-junaan. Kun vielä Huopalahdessa Jokeri osui pysäkille juuri rappusia laskeutuessani, ja 485:een sain jälleen kipaista miehekkään spurtin Pirkkolantien pysäkillä, oli rivakka paluumatka töistä onnistunut. Onpa varsinaista optimointia - hyvä HSL!
27. helmikuuta 2012
e52 + E + 550 + 485
Pääsin julkisilla tänään liki ennätykseeni, kun liikuin näin kouluarkena ruuhka-aikaan ovelta ovelle klo 1555-1630 (Otaniemi-Kaivoksela); tämä on jo hervottoman hyvin, kun matkalla ei tarvinnut edes pyöräillä, vaan siirtymät kulkupelien välillä tapahtuivat jalan.
Tyypillisesti työmatkani etenee urheiluselostaja Myllymäen sanoin noin 45 minuutin loppuaikaan tähtäävää vauhtia. Samien ja dösien linjoissa on monia vaihtoehtoja ja niiden yhdistelmiä, mutta lähtökohtaisesti aina on päästävä Konemieheltä ensin Lepuskiin, josta matka jatkuu kuin maisteri Frangénin maailmanympärimatkalla kohti Vantaata joko kiskoilla tai kumipyörillä.
Tänään muffauslinja 550 eli Jokeri ei ottanut napanderia, enkä jaksanut hypätä kyytiin, kun matkaan pelkästään 'Niemestä Lepuskiin tuhrautuu jo huimat 13 minuuttia siedettävän 11 minuutin sijaan. Kahdella minuutilla on väliä juniin vaihtaessa - vaikka "toket" toisinaan ovatkin "sopivasti" myöhässä. Myöskään Hämeenkylän maisemakierros 510 ei innostanut matelullaan. Siispä tähtäsin klo 1556 Konemieheltä lähteneeseen Kehä I:n pikakiitäjä 512A:han, josta kuitenkin töissä räpeltäessäni myöhästyin. Perässä tuli sopivasti seuraavan Jokerin takana Esbon sisäinen linja 52, johon nousin toivoen, että 52 keräisi vähemmän matkustajia ja saisi 512A:n kiinni. Toiveeni toteutuikin, kun 52 sai 512A:n kiinni jo reilun puolen kilometrin matkalla Otaniemen ABC:n valoristeyksen jälkeen. 52 olisi huristellut Lepuskia lähestyttäessä edellä menneiden 512A:n ja 550:n ohi, mutta toisaalta kuski ajoi vallan fiksusti ja ajoi takana hidastellen, jotta mahdolliset mattimeikäläiset ehtisivät heiluttaa räpylöitään kyytiin noustakseen. Armoton kaistapujottelu ei myöskään tulle kyseeseen ruuhkassa, kun muistetaan, millaisia keskimääräistä parempia kuljettajia Suomessa tyypillisesti teillä seikkailee. Kyytiin ei kuitenkaan noussut tai jäänyt matkustajia kuin vasta Säterinmetsän pysäkillä. Tämän sijaan 500-sarjan etanat pysähtyivät edellä vähintään triljoonasti.
Comme ci, comme ça, Leppävaaran asemalle saavuttaessa tähyilin bussin ikkunasta lasisilmilläni, sattuisiko juuri lähtemään juna. Kaikki kunnia Eskolle, mutta raiteilla liikkuminen on hurjasti nopeampaa - jos valtion romut vain sattuvat kulkemaan. Toisaalta junaan ehtiminenkin riippuu täysin, hyppääkö matkalla 'Niemestä Lepuskiin kyytiin miljoona kertalipun kuskilta ostavaa cromagnonilaista, vai jääkö joku torvelo pois Kehän täysin mitättömillä dösäreillä. No, oivallisesti moukan tuurilla oli klo 1611 lähdössä "pikajuna" E Leppäraavasta suoraan Hoplaxiin, missä voisin edelleen vaihtaa Jokeriin tai Tsadin sisäiselle linjalle 52A, joilla puolestaan voisin karauttaa Hämärin juurelle ja vaihtaa johonkin toiseen Kaivokselaan - tuohon maailman napaan - ajavaan bussiin. Muutama juoksuaskel piti ottaa asemalaiturilla. Luistimet olisivat tulleet tarpeeseen, mutta paremman puutteessa kesäkengät saivat välttää.
Huopalahteen sattui junalaiturilta alas laskeuduttuani juuri saapumaan muffauslinja 550, jonka tummahipiäinen afrikkalaistaustainen kuski heitti ohjaamossa omaa settiään ja viittoili ylipursunnutta matkustamoa tiivistämään rivejään entisestään - alkoivathan tänään Etelä-Suomessa koulut jälleen hiihtoloman jälkeen, ja ruuhkat olivat tämän mukaiset. Afrikkalaismausteinen sardiinipurkki-550 jatkoi matkaansa Huopalahdesta sopivan vauhdikkaasti kuitenkin liikenneturvallisuuden huomioiden, ja ehdin mainiosti Hämärille, jossa minuutin odoteltuani viittasin kintaalla 485:lle. 400-sarjan loppupuolen dösät ovat varsin vauhdikkaita; lieneekö syynä sitten, etteivät ihmiset osaa niitä juuri käyttää tai sitten linjatunnuksen huono näkyvyys bussin yläreunassa (tässä olisi oikeasti parantamista varsinkin U-linjoilla, joiden linjatunnuksia ei näe millään hämärässä vasta kuin vierestä), mutta näitä linjoja ei juuri pysäytetä Hämärillä.
Näin vauhdikkaasti työmatkailu saisi aina sujua! Eihän siihen tarvittukaan kuin 3 vaihtoa. :P
Tyypillisesti työmatkani etenee urheiluselostaja Myllymäen sanoin noin 45 minuutin loppuaikaan tähtäävää vauhtia. Samien ja dösien linjoissa on monia vaihtoehtoja ja niiden yhdistelmiä, mutta lähtökohtaisesti aina on päästävä Konemieheltä ensin Lepuskiin, josta matka jatkuu kuin maisteri Frangénin maailmanympärimatkalla kohti Vantaata joko kiskoilla tai kumipyörillä.
Tänään muffauslinja 550 eli Jokeri ei ottanut napanderia, enkä jaksanut hypätä kyytiin, kun matkaan pelkästään 'Niemestä Lepuskiin tuhrautuu jo huimat 13 minuuttia siedettävän 11 minuutin sijaan. Kahdella minuutilla on väliä juniin vaihtaessa - vaikka "toket" toisinaan ovatkin "sopivasti" myöhässä. Myöskään Hämeenkylän maisemakierros 510 ei innostanut matelullaan. Siispä tähtäsin klo 1556 Konemieheltä lähteneeseen Kehä I:n pikakiitäjä 512A:han, josta kuitenkin töissä räpeltäessäni myöhästyin. Perässä tuli sopivasti seuraavan Jokerin takana Esbon sisäinen linja 52, johon nousin toivoen, että 52 keräisi vähemmän matkustajia ja saisi 512A:n kiinni. Toiveeni toteutuikin, kun 52 sai 512A:n kiinni jo reilun puolen kilometrin matkalla Otaniemen ABC:n valoristeyksen jälkeen. 52 olisi huristellut Lepuskia lähestyttäessä edellä menneiden 512A:n ja 550:n ohi, mutta toisaalta kuski ajoi vallan fiksusti ja ajoi takana hidastellen, jotta mahdolliset mattimeikäläiset ehtisivät heiluttaa räpylöitään kyytiin noustakseen. Armoton kaistapujottelu ei myöskään tulle kyseeseen ruuhkassa, kun muistetaan, millaisia keskimääräistä parempia kuljettajia Suomessa tyypillisesti teillä seikkailee. Kyytiin ei kuitenkaan noussut tai jäänyt matkustajia kuin vasta Säterinmetsän pysäkillä. Tämän sijaan 500-sarjan etanat pysähtyivät edellä vähintään triljoonasti.
Comme ci, comme ça, Leppävaaran asemalle saavuttaessa tähyilin bussin ikkunasta lasisilmilläni, sattuisiko juuri lähtemään juna. Kaikki kunnia Eskolle, mutta raiteilla liikkuminen on hurjasti nopeampaa - jos valtion romut vain sattuvat kulkemaan. Toisaalta junaan ehtiminenkin riippuu täysin, hyppääkö matkalla 'Niemestä Lepuskiin kyytiin miljoona kertalipun kuskilta ostavaa cromagnonilaista, vai jääkö joku torvelo pois Kehän täysin mitättömillä dösäreillä. No, oivallisesti moukan tuurilla oli klo 1611 lähdössä "pikajuna" E Leppäraavasta suoraan Hoplaxiin, missä voisin edelleen vaihtaa Jokeriin tai Tsadin sisäiselle linjalle 52A, joilla puolestaan voisin karauttaa Hämärin juurelle ja vaihtaa johonkin toiseen Kaivokselaan - tuohon maailman napaan - ajavaan bussiin. Muutama juoksuaskel piti ottaa asemalaiturilla. Luistimet olisivat tulleet tarpeeseen, mutta paremman puutteessa kesäkengät saivat välttää.
Huopalahteen sattui junalaiturilta alas laskeuduttuani juuri saapumaan muffauslinja 550, jonka tummahipiäinen afrikkalaistaustainen kuski heitti ohjaamossa omaa settiään ja viittoili ylipursunnutta matkustamoa tiivistämään rivejään entisestään - alkoivathan tänään Etelä-Suomessa koulut jälleen hiihtoloman jälkeen, ja ruuhkat olivat tämän mukaiset. Afrikkalaismausteinen sardiinipurkki-550 jatkoi matkaansa Huopalahdesta sopivan vauhdikkaasti kuitenkin liikenneturvallisuuden huomioiden, ja ehdin mainiosti Hämärille, jossa minuutin odoteltuani viittasin kintaalla 485:lle. 400-sarjan loppupuolen dösät ovat varsin vauhdikkaita; lieneekö syynä sitten, etteivät ihmiset osaa niitä juuri käyttää tai sitten linjatunnuksen huono näkyvyys bussin yläreunassa (tässä olisi oikeasti parantamista varsinkin U-linjoilla, joiden linjatunnuksia ei näe millään hämärässä vasta kuin vierestä), mutta näitä linjoja ei juuri pysäytetä Hämärillä.
Näin vauhdikkaasti työmatkailu saisi aina sujua! Eihän siihen tarvittukaan kuin 3 vaihtoa. :P
25. helmikuuta 2012
Kameran huoltokustannusarvio tuli. Huolto maksaa noin 215 euroa: D80:n suljin vaihdetaan uuteen; ehkä se taas kestää jonkin aikaa. Kustannusten arvioiminen maksoi 40 euroa, eli kokonaiskustannuksiksi tuli n. 250 eypoa. Laajennettu kotivaikuutus korvasi koko lystin, joten maksettavaa ei tullut lopulta senttiäkään - hallelujaa!
22. helmikuuta 2012
D80:n suljin ilmeisesti otti ja levisi. Ongelma näkyy selvästi seuraavissa kuvissa (kukaan ei sitten ihmettele pärstäkerrointa!):
Kameran suljin ei siis toimi oikein, koska kuvien yläreuna järjestelmällisesti valottuu liikaa. Pikainen soitto vakuutusyhtiöön paljasti, että ne pirulaisethan korvaavat jotain, jos kameran sulkimen korjauskustannukset ylittävät tietyn summan. Joku koiranleuka voisi tietysti todeta nyt, että kamera kannattaa sitten vaikka viskata seinään helpon vakuutusrahan toivossa. Tarkoituksenani olisi kuitenkin kuvata vielä, eikä haittaisi, vaikka runko olisi sama. Kiikutinpa siis D80-runkoni JAS-tekniikkaan huoltokustannusarviota varten. Vakuutusyhtiön mukaan vaihtoehtoina ovat, että suljin korjataan (kustannukset max. x eypoa) tai hankitaan uusi vastaava runko. Tällöin runkomalli olisi Nikon D90, koska D80:a ei enää valmisteta saati sitten saa mistään. Ysikymppinenkään ei olisi hassumpi runko; olenpa miettinyt sen hankkimista jo muutenkin.
En toisaalta ihmettele, että suljin sanoi poks. Kamerallani on kuitenkin ammuttu jo liki 60 000 laakia, jolloin tyypillisen kuluttajajärkkärin suljin alkaa jo olla elinkaarensa loppupuolella.
Kameran suljin ei siis toimi oikein, koska kuvien yläreuna järjestelmällisesti valottuu liikaa. Pikainen soitto vakuutusyhtiöön paljasti, että ne pirulaisethan korvaavat jotain, jos kameran sulkimen korjauskustannukset ylittävät tietyn summan. Joku koiranleuka voisi tietysti todeta nyt, että kamera kannattaa sitten vaikka viskata seinään helpon vakuutusrahan toivossa. Tarkoituksenani olisi kuitenkin kuvata vielä, eikä haittaisi, vaikka runko olisi sama. Kiikutinpa siis D80-runkoni JAS-tekniikkaan huoltokustannusarviota varten. Vakuutusyhtiön mukaan vaihtoehtoina ovat, että suljin korjataan (kustannukset max. x eypoa) tai hankitaan uusi vastaava runko. Tällöin runkomalli olisi Nikon D90, koska D80:a ei enää valmisteta saati sitten saa mistään. Ysikymppinenkään ei olisi hassumpi runko; olenpa miettinyt sen hankkimista jo muutenkin.
En toisaalta ihmettele, että suljin sanoi poks. Kamerallani on kuitenkin ammuttu jo liki 60 000 laakia, jolloin tyypillisen kuluttajajärkkärin suljin alkaa jo olla elinkaarensa loppupuolella.
17. helmikuuta 2012
Insinöörihommia ja valinnan vaikeutta
Pohdinpa seuraavaksi, millaisia ajatuksia uraansa aloittelevan ingenjöörin työ on.
Yleisesti odotetaan, että työssä päästään johonkin tulokseen. Koulumaailmassa ja erityisesti yliopistossa olen kuitenkin oppinut kaiken pilkunnysväämisen jälkeen, että pitäisi pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen, mikä on myös insinöörityön etiikan lähtökohta. Diplomi-insinööri on tyypillisesti asiantuntija, jonka on optimoitava työ mahdollisimman kustannustehokkaaksi ja toimivaksi. Töissäni olen kuitenkin huomannut, että teollisuus ja käytäntö lähinnä vaativat, että homma toimii, eikä parhaudesta ole niin väliä. Tämä on kirkkaassa ristiriidassa todellisuuden ja omien kuvitelmieni välillä. Olen aiemmin luullut, että tarkoituksena on pyrkiä optimoituun lopputulokseen. Tämä ajatus on kuitenkin heittänyt häränpyllyä viime aikoina.
Kokonaisuus pitäisi yrittää kasata edellä mainituilla periaatteilla. Kuitenkin kokemattomuus johtaa haluun analysoida rakenteita laskemalla, koska mikään ei muuten kerro näppituntumalta, että jokin asia yksinkertaisesti toimii, eikä lujaria tai muuta hömppää tarvitse laskea. Olenkin huomannut, että monet asiat tehdään silkalta mutupohjalta, eikä välttämättä edes pyritä optimoimaan ratkaisua parhaaksi mahdolliseksi. Tällöin neuvojen kysyminen teknikoilta ja käytännön duunareilta on tullut kultaakin kalliimmaksi juuri em. kokemattomuuden vuoksi. Tämän kääntöpuolena kuitenkin saattaa ratkaisumalleja eri tilanteisiin tulla useita, ja olisi valittava niistä paras. Vaihtoehtoja pitäisi siis analysoida, koska se pirun mutu ei taaskaan kerro suorilta, toimiiko jokin vai ei; yllättäen nyyppäinsinööri ottaisi laskimen käteen ja alkaisi pyöritellä yhtälöitä, mikä on kuitenkin suunnilleen kielletty tekemästä (no ei nyt ihan, mutta melkein). Olemma siis ihanasti oranvanpyörässä.
Toinen ohjaajani totesi vallan mainiosti asiasta hänelle puhuessani, että on vain valittava jotain ja toivottava, että kokonaisuus toimii. Ei ole tarkoitus analysoida kaikkea yksityiskohtaisesti, vaan itse päätehtävä on tulossa vasta myöhemmin keväällä. Jos mittalaitteisto toimii jollain epämääräiseen huuhaahan perustuvalla ratkaisulla, hyvä niin. Jos ei, mietitään jokin toinen ratkaisu, rakennetaan se ja toivotaan, että nyt toimii. Tuntuu, kuin olisi arpajaisissa.
Toisaalta on hankalaa valita jokin ratkaisumalli johonkin tilanteeseen, koska kokemus puuttuu. Olen kuitenkin vastuussa laitteiston suunnittelusta, ja haluaisin pyrkiä toimivaan ratkaisuun. Jonkin asian päättäminen ei kuitenkaan ole kovin helppoa, koska päätöksestä on kannettava vastuu. Mokaaminen voisi ottaa luonnolle, enkä mielelläni lähtisi trial and error -tyyppiseen laitteiston rakentamiseen. Toisaalta vastuunkantamista on, että uskaltaa myös myöntää jonkin asian menneen päin persettä, jos homma ei toimikaan. Onneksi ei kuitenkaan ole vielä kyse kovin suuresta vastuusta.
Ulkona on muuten aivan keleesti lunta. Hankijuoksu 20 sentin lumessa oli uusi kokemus. Olisi tarvinnut lumikengät. Ihan hyvin kuitenkin meni, kunhan muisti pitää vauhdin hitaana.
Yleisesti odotetaan, että työssä päästään johonkin tulokseen. Koulumaailmassa ja erityisesti yliopistossa olen kuitenkin oppinut kaiken pilkunnysväämisen jälkeen, että pitäisi pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen, mikä on myös insinöörityön etiikan lähtökohta. Diplomi-insinööri on tyypillisesti asiantuntija, jonka on optimoitava työ mahdollisimman kustannustehokkaaksi ja toimivaksi. Töissäni olen kuitenkin huomannut, että teollisuus ja käytäntö lähinnä vaativat, että homma toimii, eikä parhaudesta ole niin väliä. Tämä on kirkkaassa ristiriidassa todellisuuden ja omien kuvitelmieni välillä. Olen aiemmin luullut, että tarkoituksena on pyrkiä optimoituun lopputulokseen. Tämä ajatus on kuitenkin heittänyt häränpyllyä viime aikoina.
Kokonaisuus pitäisi yrittää kasata edellä mainituilla periaatteilla. Kuitenkin kokemattomuus johtaa haluun analysoida rakenteita laskemalla, koska mikään ei muuten kerro näppituntumalta, että jokin asia yksinkertaisesti toimii, eikä lujaria tai muuta hömppää tarvitse laskea. Olenkin huomannut, että monet asiat tehdään silkalta mutupohjalta, eikä välttämättä edes pyritä optimoimaan ratkaisua parhaaksi mahdolliseksi. Tällöin neuvojen kysyminen teknikoilta ja käytännön duunareilta on tullut kultaakin kalliimmaksi juuri em. kokemattomuuden vuoksi. Tämän kääntöpuolena kuitenkin saattaa ratkaisumalleja eri tilanteisiin tulla useita, ja olisi valittava niistä paras. Vaihtoehtoja pitäisi siis analysoida, koska se pirun mutu ei taaskaan kerro suorilta, toimiiko jokin vai ei; yllättäen nyyppäinsinööri ottaisi laskimen käteen ja alkaisi pyöritellä yhtälöitä, mikä on kuitenkin suunnilleen kielletty tekemästä (no ei nyt ihan, mutta melkein). Olemma siis ihanasti oranvanpyörässä.
Toinen ohjaajani totesi vallan mainiosti asiasta hänelle puhuessani, että on vain valittava jotain ja toivottava, että kokonaisuus toimii. Ei ole tarkoitus analysoida kaikkea yksityiskohtaisesti, vaan itse päätehtävä on tulossa vasta myöhemmin keväällä. Jos mittalaitteisto toimii jollain epämääräiseen huuhaahan perustuvalla ratkaisulla, hyvä niin. Jos ei, mietitään jokin toinen ratkaisu, rakennetaan se ja toivotaan, että nyt toimii. Tuntuu, kuin olisi arpajaisissa.
Toisaalta on hankalaa valita jokin ratkaisumalli johonkin tilanteeseen, koska kokemus puuttuu. Olen kuitenkin vastuussa laitteiston suunnittelusta, ja haluaisin pyrkiä toimivaan ratkaisuun. Jonkin asian päättäminen ei kuitenkaan ole kovin helppoa, koska päätöksestä on kannettava vastuu. Mokaaminen voisi ottaa luonnolle, enkä mielelläni lähtisi trial and error -tyyppiseen laitteiston rakentamiseen. Toisaalta vastuunkantamista on, että uskaltaa myös myöntää jonkin asian menneen päin persettä, jos homma ei toimikaan. Onneksi ei kuitenkaan ole vielä kyse kovin suuresta vastuusta.
Ulkona on muuten aivan keleesti lunta. Hankijuoksu 20 sentin lumessa oli uusi kokemus. Olisi tarvinnut lumikengät. Ihan hyvin kuitenkin meni, kunhan muisti pitää vauhdin hitaana.
9. tammikuuta 2012
Eka työpäivä
Jälleen kerran oli täydellisen nollatauluilun aika. Tänään oli ensimmäinen diplomityösopimukseni mukainen työpäivä. Päivä alkoi paikkoihin tutustumisella ja työpaikan yleisiin käytäntöihin perehdyttämisellä. Vannomatta paras, koska eihän käytäntälitaniasta muista hölkäsen pöläystä kaiken muun kerrotun tiedon lisäksi. Päällimmäisenä jäi mieleen, että maalaisjärkeä saa käyttää, epäselvissä tilanteissa on kysyttävä, ja pahnanpohjimmaisena kaikki tarpeellinen ja tarpeeton tieto on kuulemma hoidettu hienonhienoon Aallon omaan verkkojärjestelmään. Jihuu, kaikki on siis jälleen saatavissa hävyttömän helposti netissä! Vai onko? Ottaako uudesta ja mahtavasta sillisalaatista tuleva dippainssikään selkoa? Matskuja on kuulemma päivitetty Aalto-konseptia varten, mutta jaksaako jok'ikistä pykälänpartta kahlata läpi? Linkkiviidakkoa olisi varmaan selkiytettävä, koska nyt tieto on piilotettu useille alasivuille. No, ehkä tuiki tarpeellinen tieto löytyy, jahka sellaista tarvitaan. Onneksi ongelman kanssa ei tarvitse painia yksin.
Päivään kuului myös yleistä pohdintaa, mitä työhön tulee sisältymään ja miten dippaa yleisesti kirjoitetaan. Aluksi tuli tunne, että selviääkö tästä kaikesta millään, koska työtä lienee tehtävänä hurjasti. Heti perään mainio ohjaajani kuitenkin muistutti, että kannattaa alkaa etenkin kirjoittaa hyvissä ajoin ja edeteä pikkuhiljaa kohti finaalia. Homma ei tosiaankaan valmistuisi muutaman viimeisen yön oksentamisella. Toisaalta lafkalla on rutkasti apua tarjolla, ja avoimesti kysymällä hommista selviää aivan varmasti. Niin tyhmää kysymystä ei nytkään liene, etteikö sitä kannattaisi kysyä. Parhaimmillaan - ja pahimmillaan - erilaisia ratkaisuehdotuksia ja mielipiteitä voi saada useitakin, jolloin olisi jälleen diplominörttimäisesti tehtävä kompromisseja ja optimoitava lopputulos työn kannalta riittävän hyväksi.
Lopputulemana jäi kuva, että ehkä tästä selvitään sittenkin, vaikka duunia pukkaa. Onneksi saan tehdä "parityötä" erään toisen lentoteekkarin kanssa; hänen dippansa liittyy omaani varsin läheisesti. Porukassa ongelmien pähkiminen on paljon antoisampaa, kuin jos ratkaisuja olisi tehtävä pelkästään ohjaajan ja muiden tutkijoiden auttamana. Vertaistuki rokkaa siis edelleen!
Päivään kuului myös yleistä pohdintaa, mitä työhön tulee sisältymään ja miten dippaa yleisesti kirjoitetaan. Aluksi tuli tunne, että selviääkö tästä kaikesta millään, koska työtä lienee tehtävänä hurjasti. Heti perään mainio ohjaajani kuitenkin muistutti, että kannattaa alkaa etenkin kirjoittaa hyvissä ajoin ja edeteä pikkuhiljaa kohti finaalia. Homma ei tosiaankaan valmistuisi muutaman viimeisen yön oksentamisella. Toisaalta lafkalla on rutkasti apua tarjolla, ja avoimesti kysymällä hommista selviää aivan varmasti. Niin tyhmää kysymystä ei nytkään liene, etteikö sitä kannattaisi kysyä. Parhaimmillaan - ja pahimmillaan - erilaisia ratkaisuehdotuksia ja mielipiteitä voi saada useitakin, jolloin olisi jälleen diplominörttimäisesti tehtävä kompromisseja ja optimoitava lopputulos työn kannalta riittävän hyväksi.
Lopputulemana jäi kuva, että ehkä tästä selvitään sittenkin, vaikka duunia pukkaa. Onneksi saan tehdä "parityötä" erään toisen lentoteekkarin kanssa; hänen dippansa liittyy omaani varsin läheisesti. Porukassa ongelmien pähkiminen on paljon antoisampaa, kuin jos ratkaisuja olisi tehtävä pelkästään ohjaajan ja muiden tutkijoiden auttamana. Vertaistuki rokkaa siis edelleen!
5. tammikuuta 2012
Sainpa täyttää byrokratian vaatiman henkilötietolomakkeen. Hilpeistä lomakkeen vaihtoehdoista oikeiden ruksiminen on kerrassaan vallatonta puuhaa. Mistä olen tulossa töihin? Olenko ulkopuolinen asiantuntija? Olenko luennoitsija? Tulenko teollisuudesta? Opiskelijalle vaihtoehto lienee ollut itsestäänselvästi "yliopisto", mutta kun halvatun läystäkkeessä ei mainittu, millä tavalla "yliopisto" meikämanneen liittyy: opiskelija- tai opetushenkilökunta-nimikkeitä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Lomakkeessa kysyttiin myös viimeisintä tutkintoa tai opintopistemäärää. Tekniikan kandidaatin tutkinnon saa lähtökohtaisesti suoritettua 180 opintopisteellä. Näin viidennen vuoden opiskelijana kasassa on jo karvaiset 257 opintopistettä, eli opintokokemusta on kertynyt jo huomattavasti TkK:ta enemmän. Kumpi lomakkeeseen olisi sitten pätevämpi tieto? Mistä täyttäjäparka voi tietää, kumman tiedon lafkan tädit ja sedät halajavat tietää? No, valitsin kandidaatin... Ehkä virkamiehet loppujen lopuksi katsovat lomakkeeni asiallisesti täytetyksi, vaikka onnistuinkin kirjoittamaan tutkinnon suorituspaikaksi Espoon kolmella o:lla. :D
Oli myös aika tutustua labraan pintapuolisesti. Siellä oli jos jonkinnäköistä härveliä. Erilaisia dieselmoottoreita oli useita suuresta laivamoottorista henkilöauton moottoriin. Tulipa katsastettua myös tuleva toimipisteeni. Ensi viikolla lienee tiedossa varsinainen infoähky, kun töihin pitäisi mennä ekan kerran. Hui.
Oli myös aika tutustua labraan pintapuolisesti. Siellä oli jos jonkinnäköistä härveliä. Erilaisia dieselmoottoreita oli useita suuresta laivamoottorista henkilöauton moottoriin. Tulipa katsastettua myös tuleva toimipisteeni. Ensi viikolla lienee tiedossa varsinainen infoähky, kun töihin pitäisi mennä ekan kerran. Hui.
1. tammikuuta 2012
Harhapoluilla?
Vaikka olenkin hurahtanut lentäviin ruumisarkkuihin, olen viime aikoina lueskellut kahta mainiota suomalaista kulkuvälineiden blogia:
Bussi-Esko | Linja-autonkuljettajan epäpyhää arkea
Kiskoarkea
Molemmissa blogeissa härveleiden kuljettajat kertovat päivittäisestä käytännön toiminnastaan. Aerodynamiikan ja lujuuslaskennan maailmasta on himskatin mukava vaihtaa välillä "alaa" ja lukea, miten (diplomi-)insinöörien suunnittelemia maakulkuvälineitä käytetään ja mitä muuta niiden operointiin liittyy. Kulisseissa tapahtuu paljon, mitä rahvas ei juuri näe.
Yhtenä esimerkkinä voisi olla rautateiden opastinlaitteet. Jollain tavalla junaliikennettäkin on ohjattava; kulkuvälineiden massat ovat suuria ja jarrutusmatkat pitkiä, ja junille on taattava avoimet kulkutiet. Toisena voisi olla vaikkapa pääkaupunkiseudun liikennevaloetuus joukkoliikenteelle.
Hyvää uutta vuotta!
Bussi-Esko | Linja-autonkuljettajan epäpyhää arkea
Kiskoarkea
Molemmissa blogeissa härveleiden kuljettajat kertovat päivittäisestä käytännön toiminnastaan. Aerodynamiikan ja lujuuslaskennan maailmasta on himskatin mukava vaihtaa välillä "alaa" ja lukea, miten (diplomi-)insinöörien suunnittelemia maakulkuvälineitä käytetään ja mitä muuta niiden operointiin liittyy. Kulisseissa tapahtuu paljon, mitä rahvas ei juuri näe.
Yhtenä esimerkkinä voisi olla rautateiden opastinlaitteet. Jollain tavalla junaliikennettäkin on ohjattava; kulkuvälineiden massat ovat suuria ja jarrutusmatkat pitkiä, ja junille on taattava avoimet kulkutiet. Toisena voisi olla vaikkapa pääkaupunkiseudun liikennevaloetuus joukkoliikenteelle.
Hyvää uutta vuotta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
