St. Pauli ja Reeperbahn...

... Sinne veri vetää uudestaan. TKK:n lentotekniikan kilta Euroavia kävi excursiolla Saksan Hampurissa männäviikolla. Keikka järjestyi yhteyshenkilömme kautta. Lähtö oli jo kauan ennen kukon kiekaisua aamuyöllä keskiviikkona. En ehtinyt nukkumaan, kun illalla oli pakattava, koodattava ja kirjoitettava rapsaa laskennallisen virtausmekaniikan harjoituksesta, syötävä ja muuten säädettävä kaikennäköistä. Sain palautettua harkkarapsani noin 0300 aamuyöllä, jolloin päätin, etten mene maate ollenkaan, koska olisin ehtinyt lähinnä torkahtaa. Seuraava päivä menikin sitten samoilla silmillä, mutta yllättyksekseni jaksoin olla skarppina koko ajan. Illalla alkoi tosin jo väsyttää kivasti. Yöllä nukuin kuin tukki.

Kahtena ensimmäisenä päivänä kävimme tutustumassa FST:hen ja DLR:n Hampurin osastoon. Viimeisenä virallisena excupäivänä perjantaina oli mahtisettinä etukäteen mielenkiintoisimpina pidetyt Airbusin tehdas ja Lufthansan tekniikka. Airbusin tehtaalla toivoimme näkevämme uutuuttaan kiiltelevän A380:n, joka siis on tällä hetkellä maailman suurin matkustajakone. Sattuipa vielä niin sopivasti, että Waffen A380 tuli käymään lähtöpäivänämme Hikiä-Vantaalla. 380:n olisi siis voinut nähdä Suomessakin, ja olisin varmasti lähtenyt katsomaan sitä, jos olisin vain ollut paikalla. Toivoin kuitenkin, että näkisin vastaavan härvelin Hampurissakin. Kolmekasikymppinen ei nimittäin liene tulossa Suomeen ihan heti uudelleen.




FST ja DLR ovat periaatteessa eräänlaisia insituutteja, jotka tutkivat ja kehittävät ilmailun ja lentokoneiden järjestelmiä. Niiden tutkimusaiheet olivat hyvin mielenkiintoisia, koska tuloksia hyödynnetään hyvin todennäköisesti myöhemmin ilmailualalla. Opiskelijoille niillä oli tarjota lopputyö- ja harjoittelupaikkoja, joita kyseltiinkin ahkerasti. Mitään ei tietenkään luvattu, mutta yhteystietoja kylläkin saimme. Saa siis nähdä, kuinka tulevaisuudessa käy.



Olihan Hampurissa toki aikaa leikkiä turistiakin. Erilaisia kirkkoja ja muita rakennuksia oli nähtävänä riittämiin.





Safka oli varsin edukasta, eikä ravinteleissa palanut liikaa rahaa. Ylipäätään tuntui, että eläminen olisi kohtuullisen halpaa Saksassa.




Yleistä ilmailualan yrityksissä on, ettei kuvaamista sallita. Useimmiten yritysten asiakkaat (lentoyhtiöt, yksityishenkilöt) eivät halua, että heidän tuotteistaan näkyy kuvia muualla ennen kuin ovat itse nähneet kamansa ensin. Näin kuvaaminen on tyypillisesti kielletty esim. lentokonehalleissa. Näin oli myös Airbusin ja Lufthansan kanssa asian laita. Ihmetys olikin suuri, kun esim. FST:llä sai kuvata koehallissa kaikkea paria testipenkkiä lukuunottamatta. Kuvia ei siis ole Arbuusilta ja Luftwaffelta kuin korkeintaan pihalta tai odotustilasta. Kääntöpuolena on, ettei kyseisissä mestoissa tarvinnut miettiä kuvaamista ollenkaan, ja sai kierrellä kohteita rauhassa. Toiveemmekin toteutui: pääsimme näkemään A380:n paloina ja kokonaisena. A380:n kokoonpanolinjalla oli hienoa vierailla, koska kyseinen kone on tosiaan aivan julmetun iso. Ehjänä sellainen nähtiin Airbusin tehtaan seisonta-alueella puolen kilometrin päässä, kun Emiratesin A380 oli luovutusta vaille valmis. Luffen A380:n missaaminen Hesa-Vantaalla ei jäänyt kismittämään yhtään.

Lufthansan tekniikassa vierailusta jäi mieleen rensselin kolmen tunnin mittainen kierros lekohalleissa oppaan pälätyksen säestämänä. Osa mahtiluennosta (ja tavaraahan tuli kyllästymiseen asti) oli jo wanhaa huttua TKK:n kursseilta ja muista kouluista, mutteipa oppaamme voinut mitenkään moista tietää. Joukossa oli tosin pari ennenkuulumatonta yksityiskohtaakin, joita jaksoi ihmetellä hieman. Turnauskestävyyttä tosin vaadittiin, kun lounas jäi tiukassa ohjelmassa väliin ja vatsa alkoi muistuttaa olemassaolostaan.



Short summary for Lydia: Thank you! It was a pleasure to meet you and visit the places. We hope to see you soon in Finland!

Rahnanpolton lammasjuhlat

Suissesta jäi käteen oppi, että erilaisia kissanristiäisiä kannattaa kiertää jo ihan silkasta kokemisen riemusta. Torstai-iltana Nelonen järjesti ilotulituksen Suomen-mestaruuskisat, jossa pistettiin rahaa taivaalle oikein olan takaa. Aiempina vuosina tarkoitukseni oli ollut käydä tsekkaamassa, millainen tapahtuma on, mutta aina olin kuitenkin keksinyt jonkin mitättömän tekosyyn olla menemättä, joten päätinkin nyt suunnata kimpsuineni ja kampsuineni paikalle.



Hyökkäsin Kaivokselassa 35-dösään, jolla painelin Myyrmäkeen. Myyrmäessä vaihdoin M-junaan ja kruisailin kaikessa rauhassa dokaavien teinien keskellä itäsuomalaisen kalastajakylän rautatieasemalle. Olin jo alun perinkin päättänyt, etten menisi "mukamas" parhaille paikoille Hietsuun tai muualle Ruoholahteen, vaan matkaisin Länsiväylälle, josta on käytännössä esteetön näkymä meren yli Helsinkiin. Näin teinkin, ja patikoin rautatiesemalta Kamppiin, missä pikakusella käytyäni hyppäsin ensimmäiseen Espooseen lähteneeseen linkkuun. En tosin muistanut, ettei Länsiväylällä ole dösäreitä alun risteyksen jälkeen kuin vasta Larun jälkeen, joten jouduin ajelemaan olettamaani pidemmälle. No, näkymät olivat pidemmältäkin ihan komiat. Jopa tällekin seisakkeelle tuli ihmisiä katsomaan ilotulitusta, vaikka paikka itsessään oli jo varsin etäällä Rajasaaresta.




En tiennyt paikalle päästyäni, montako osanottajaa kilpailussa on ja kauanko kilpailu kestää. Kesto selvisi, kun eräs herrasmies mainitsi, että edellisinä vuosina on ollut neljästä viiteen kilpailijaa. Samoin taakse pysäköidyn auton radiosta kuulin, kun juontaja mainitsi kilpailun olevan viimeistä kilpailijaa ja voittajan julkistamista vaille paketissa. Esiintyjiä oli lopulta viisi, ja jokaisen esitys kesti n. 5 minuuttia. Esitysten välissä pidettiin n. 5 minuutin tauko. Onneksi ei mennyt pidempään, koska merituulessa olisi opiskelijaparkaa alkanut paleltamaan kunnolla: en ollut varautunut kovinkaan hyiseen ilmaan, vaikka tiesin, että merellä tuulee käytännössä jatkuvasti. 50 minsaa paikallaanseisomista tietää kuitenkin, että veri suunnilleen jäätyy raajoihin ja hampaita alkaa kalisuttaa.



Paluumatkalle oli helppo lähteä, koska lähes kaikki Espoosta Kamppiin menevät bussit ajavat Länsiväylää pitkin, jolloin tarvitsi vain hypätä ensimmäiseen paikalle ajaneeseen autoon. Kampista kipaisin Elielinaukiolle ja ehdin juuri lähteneeseen 453:een, joka oli yllättävän tyhjä lähtöpaikallaan. Dösä kuitenkin täyttyi kahdella seuraavalla pysäkillä äärimmilleen ilotulitusta katsomassa olleista ihmisistä. Seuraavilta pysäkeiltä eivät kaikki tainneet mahtua edes kyytiin. Joku nero keksi vielä tuoda lastenvaunutkin bussiin viemään vähän lisää tilaa. Sopu kuitenkin antoi sijaa, ja suurin osa ihmisistä pääsi päämääriinsä.