Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin myös vuoden 2014 Fin5. Viimeisenä päivänä mentiin luultavimmin koko matkan rankimmat reitit aivan Rukatunturin huipulla. Eilisen sprintin perusteella kokeilin tänään pisintä ja hankalinta kuntosarjan reittiä eli pitkää A-rataa. Tämä yllytyshullu päätti kokeilla jotain uutta.
Pienistä lähdön ajanottolaiteongelmista huolimatta kilpailijat pääsivät aamulla lopulta noin vartin myöhässä matkaan. Lähtö oli Rukatunturin rinteessä ulkoilupolulla, mistä A-sarjalaiset saivat kiivetä aivan huipulle ensimmäistä rastia etsiessään. Onneksi huipulle piti kiivetä nyt, kun kiivettävä matka oli kohtuullinen, ja jaloissa vielä mitenkuten voimia, vaikka aamulla herätessä pohkeet tuntuivatkin olevan viikon jäljiltä hieman eri mieltä suunnistamisesta ja liikkumisesta yleensäkin. No, pohkeet vertyiät, kunhan pääsin liikkeelle.
Yleisesti onnistuin välttämään radikaalit pummeroiset. Pieniä pummeja tuli, mutta niissä en hävinnyt kuin korkeintaan joitakin kymmeniä sekunteja. Esimerkiksi nousin hieman rastin 14 ohi pururadan lenkin metsikössä. Ihmettelin, kun pururata tuli jälleen vastaan, missä rasti on. Katsahdin sivulle, ja näin muita suunnistajia samassa metsikössä. Siellä oli!
Numeroa 7 pummasin jonkin verran. Lähestyin oikeaa rinnettä, mutta rinteen alapuolisella tasanteella en huomannut katsoa taakseni, missä rasti oli. Sen sijaan laskeuduin yhtä jyrkännettä liian alas, jolloin edessä ollut suo näkyi, ja tajusin olleeni liian alhaalla. Nousi takaisin, ja bongasin rastin. Pummi ei ollut kovin merkittävä, mutta pienellä huolllisuudella senkin olisi voinut välttää.
Loppuaikani oli 1:40:13. Sijoituin tällä ajalla 85:nneksi 115 maaliintulleesta kilpailijasta. En olisi nykytaidoillani pystynyt juuri parempaan. Mökille päästyämme ihmettelimme, miten voittaja on voinut selvitä radasta niin kovaa. Ihmettelin, miten moinen on mahdollista. Mitä pitää tehdä päästäkseen niin hyvään loppuaikaan tuollaisella radalla?
Rata oli kerrassaan mainio. Helppo se ei todellakaan ollut, ja todennäköisesti reitinvalinnoilla pystyi vaikuttamaan merkittävästi loppuaikaan. Esimerkiksi välillä 10-11 olisin voinut tulla etelää kohti järven rannan polkua pitkin, jolloin rantaosuus olisi ollut kohtuullisen kevyt fyysisesti, ja rinteille olisi voinut noustava vasta järven lounaiskulmassa. Alun erin lähdin rastilta 9 ajatuksenani edetä korkeuskäyrää pitkin, mutta jouduin pian toteamaan metsän liian hankalakulkuiseksi, jotta selviäisin pitkästä rastivälistä kohtuullisessa ajassa. Laskeuduin lähemmäksi järven rantaa, missä korkeuserot tasaantuivat. Sähköpylväslinjalle saavuttuani nousin rinteille hieman liian aikaisin, jolloin lähestyminen rastille 11 muuttui kimurantiksi hyvin korkeiden ja jyrkkien rinteiden vuoksi. Oli mietittävä, mistä etenisin jo ihan oman terveyteni vuoksi. Tämä hidasti etenemistäni. Säästyin nousemiselta rastin lähellä, mutta kääntöpuolena edessä olleet rinteet hidastivat menoa.
Kaksi viimeistä rastia olivat helppoja, ja viimeinen rasti oli jälleen hiihtostadionilla - tällä kertaa ylikulkusillalla. Sillalle päästäseen piti kiivetä kymmenisen metrin nousu, mutta aidan vieruksilla kannustanut yleisö sai tsemppaamaan viimeiset nousumetrit. Fin5:n loppusuora häämötti.
Matka jäi mieleen elämyksistään. Fin5 oli järjestetty hyvin. Koskenlasku oli upea kokemus. Samoin kävely kauniissa maisemissa. Lisäksi seura oli aivan parasta! Juuri ihmiset tekivät matkasta niin ikimuistoisen kuin se nyt oli. Oli hieman haikeaa lähteä mökiltä iltapäivällä. Olisi ollut mukavaa lomailla maisemissa pidempäänkin hyvässä seurassa. No, uudet haasteet odottavat jo ensi viikolla, kun tarkoitus on kilpailla Kukkia Triathlonissa Pälkäneellä. Nyt tarvitsen lepoa. Jalat ovat juuri nyt aivan eri mieltä urheilemisesta...
