Füssen sijaitsee lähes järven rannalla, ja Itävallan rajakin taitaa olla vain kivenheiton päässä. Perille päästyäni mieleeni muistuivat vuodentakaiset maisemat Sveitsistä - niin tutun näköistä oli. Füssen on varsin tyypillinen alppikaupunki; talot ovat vanhanaikaisia, eikä kaupunki itsessään ole järin suuri. Füssenin likellä sijaitsee toinen kaupunki, Schwangau, jossa hotellini oli. Hotellistani oli kävelymatkaa noin puolitoista kilometriä Füssenin keskustaan, eli kävellenkin oli mahdollista liikkua. Schwangaun keskustaan päästäkseen oli lähdettävä vastakkaiseen suuntaan, ja matkaa tuli vielä n. kilometri lisää.
Maraton on nimetty paikalla sijaitsevan linnan mukaan. Linnaa ei aivan kierretty, eikä menty juurellekaan, mutta nousuja oli matkan loppupuolella jonkin verran.
Lauantaina saapuessani Füsseniin satoi vettä, ja oli todettava, ettei ollut erityisen lämminkään, kun oli vedettävä takki niskaan. Toivoin, ettei sunnuntaina sataisi ainakaan paljon. Viileys ei haittaisi juurikaan, koska juostessa harvemmin ehtii tulla kylmä. Sunnuntaiaamuna kukonpieraisun aikaan herättyäni jouduin kuitenkin totemaan, että ulkona satoi ja lämpötila lienee ollut liki 10 astetta. Moiselle ei tosin mahtanut mitään, vaan oli lähdettävä syömään erikseen tilaamaani aamiaista (hotellissa normaalisti aamupala 0800, mutta oli syötävä jo 0600, koska lähtö oli 0730) ja lähdettävä kalppimaan lähtöpaikalle kamojenvaihtoon. Lähtöpaikalle tahtoi tulla kiire, mutta ehdin lopulta pari minuuttia ennen laakia viivalle. Ensi kerralla voisin jättää vähän enemmän pelivaraa.
Kävellessäni lähtöpaikalle olin käynyt mielikuvana läpi, miten lähden matkaan. Olin koko viikon treenannut hyvin kevyesti (n. 3 km lenkki päivässä) ja hitaasti juosten. Tällä olin pyrkinyt hakemaan matkavauhtia, ja olin mielestäni onnistunut, koska treeneissä juokseminen ei tuntunut oikein miltään. Ajattelin, että ainakin aloitan skaban samaa vauhtia, jotta kestän mahdollisimman pitkään. Näin teinkin.
Kisa alkoi siis hyvin rauhallista vauhtia. Annoin porukan mennä ohi, koska tiesin, että jos lähden mukaan, matkasta tulee pitkä väsähtämisen jälkeen. On helpompaa juosta omaa juoksuaan ja antaa muiden mennä. Löysin varsin nopeasti porukan, joka juoksi samaa vauhtia ja sai peesausapua.
Maratonin järjestelyt toimivat hyvin. Juoma-asemia oli lähtökohtaisesti 5 km:n välein, mutta 17,5 km:stä alkaen oli vesiasemia 2,5 km:n välein (vain vettä). Aiemmissa kisoissani on ollut juoma-asemia n. 4-5 kilometrin välein, ja olen aina juonut jokaisella. Epäilin aluksi, iskeeköhän nesteen yliannostus, jos juon jokaisella asemalla matkan aikana. Päätin kuitenkin muuan Guru-Kaikkosen oppien mukaisesti tehdä näin; missäänhän ei ole kiveen kirjoitettu, paljonko asemalla on juotava. Ajattelin, että parempi on juoda sitten "väliasemillakin" vähän kerrallaan kuin ei ollenkaan. Loppumatkasta nesteen merkitys tuntui vain korostuvan. Muutoin join urheilujuomaa suoloja ja muita hivenaineita saadakseni. Join yleensä pari mukia kerrallaan, mutta jos missasin toisen urheilujuoman, saatoin ottaa vaikka kolaa. Moinenhan on tietysti armoton sokeripaukku matkalla, mutta nestettä on sekin, ja mukana on juurikin esim. sokeria, vaikkakin lyhytkestoisena.
Ensimmäinen kymppi tuntui lämmittelyltä. Oli helppoa juosta viileästi ilmasta huolimatta. Meno oli niin rauhallista, että oli aikaa katsella ympärilleen ja ihastella alppimaisemia pilvisestä säästä ja kevyestä tihkusateesta huolimatta. Ei voi valittaa; ei niihin kyllästy! Matka eteni lätäköitä väistellessä. Olipa matkalle järjestetty alppitorvien soittajiakin.
Jatkoin tasaista vauhtia edelleen. 20 kilometrin jälkeen olo oli oikein mukava, eikä väsyttänyt tai hengästyttänyt. Tässä vaiheessa arvasin, että vauhdinjakoni on osunut likipitäen kohdilleen, koska tuntui, että vieläkin jaksan helposti. Jatkoin samaa vauhtia, mutta kuitenkin malttaen, etten ainakaan kiristä liikaa, koska pahin olisi oletettavasti vasta tulossa.
Seurasin hieman kilometriaikoja ekalla puolikkaalla. Tämä viittasi, että alittaisin selvästi tavoitteekseni asettaman 4 tunnin ajan, jonka juoksin kaksi vuotta sitten Forssassa. Oli siis helppoa jatkaa, kun tavoitekin näytti täyttyvän suunnilleen tuosta vain.
Reitti ei ollut eritysen paha, vaan varsin tasainen. Davosin kaltainen kirjaimellinen vuoristorata reitti ei ollut. Jyrkimmätkään nousut eivät olleet kovin raskaita saati pitkiä, vaan ne saattoi juosta. Ainut yllätys oli n. 34-35 kilometrin kohdalla tullut pelto-osuus, jossa jouduttiin juoksemaan hyvin upottavalla peltoaukealla ruohossa. Tällöin ajattelin, että jos tätä jatkuu pitkään, on moinen lopun alkua. Olin onneksi väärässä, ja parinsadan metrin jälkeen alusta vaihtui asfalttiin ja pururataan.
Maratonilla puhutaan yleisesti viimeisen kympin vaikeudesta. Alan miehet tuntevat tämän ns. seinänä, jolla pyritään kuvaamaan, kuinka meno yhtäkkiä hidastuu ja tuntuu, ettei matka etene. Oikea selitys on, että keho on tällöin kuluttanut hiilihydraattivarastonsa loppuun, ja ryhtyy käyttämään rasvaa lihasten polttoaineena. Tämä muutos aiheuttaa juoksun hidastumisen.
Kuvailemani seinä ei iskenyt vielä 30 kilometrinkään kohdalla, vaan fiilis oli edelleen hyvä, ellei peräti loistava. Sade oli lakannut jo aikoja sitten puolimatkan kieppeillä, ja nyt juostiin pilvisessä säässä. Tunsin, että jaksaisin vieläkin. Hetki oli herkkä: ymmärsin, että jaksaisin juosta tätä vauhtia maaliin asti: samalla täyttyisi toiveeni maralla, eli jaksaisin juosta koko matkan. Toinen oli siis asettamani aikatavoite. Fiilis oli nt niin mahtava, että teki mieli kiristää vauhtia, koska edelleenkään ei hengästyttänyt. Nostinkin hieman tahtia, mutta sitten osui eteen kuvailemani peltoaukea, jolloin oli hidastettava väkisin. Peltoaukean jälkeen ei ollut enää varaa nostaa vauhtia, vaan oli maltettava, jotteivat lihakset kramppaa - tämä tietäisi kävelyksi vaihtamista.
Pellon jälkeen reitti muuttui hieman nousupainotteisemmaksi. Tämä tiesi vauhdin hidastumista. Lisäksi n. 38 km:n jälkeen iski sitten se kuuluisa "seinä" vastaan. Nyt tosiaan ymmärrän, millainen se on: tuntuu, ettei juoksu etene yhtään, vaikka kuinka yrittää. Kävelyyn ei kuitenkaan auttaisi vaihtaa, koska muutoin juoksuun voisi olla vaikeaa enää vaihtaakaan. Oli kuitenkin vain uskottava itseensä ja paineltava menemään: kipua ei tuntunut, mutta väsymys alkoi painaa tässä vaiheessa.
Olin edellisenä päivänä kävellyt Füssenistä Schwangaun hotellilleni, ja huomasin tutut paikat noin pari kilometriä ennen maalia - olin kävellyt samoja teitä pitkin jo aiemmin. Vaikka olinkin väsynyt ja jaloissa painoi, tiesin, ettei matkaa olisi enää paljon, ja kestäisin maaliin. Oli vain enää juostava vaikka sitten väkisin. Ennen maalia oli vielä jonkinlainen rankempi nousu, minkä huipulta sitten lasketeltiin Füssenin keskustan loppusuoralle. Loppusuoralla saattoi jo askel noustakin, kun ihmiset kannustivat molemmilla puolilla tietä. Vasta tällöin huomasin ensimmäiset pienemmät kramppituntemukset. Arvasin, että olin juossut oikealla tavalla.
Virallinen loppuaikani 3:47:14, eli alitin tavoitteeni selvästi. Otin käsiaikaa n. 10 kilometrin väliajoin seuraavasti (HM = puolimaraton, FM = maraton):
00-10: 0:53:02,1
10-HM: 0:59:26,3 (1:52:28)
HM-30: 0:47:52,1 (2:40:12)
30-FM: 1:06:52 (3:47:13)
Kokonaistuloksissa olin sijalla 218 bruttoaikojen mukaan laskettuna (kaikkiaan maaliin tuli 611 juoksijaa). Jätkien sarjassa olin 197:s. 20-vuotisten junioreiden ikäluokassa oli 15:s.
Loppukaneettina voisin todeta. että olen juoksuuni tyytyväinen. Vihdoin ymmärrän, miksi maltti on maratonilla valttia ja hitaasti aloittaminen kannattaa.
Kuvia viikonlopulta.
