Matka alkoi mukavassa poutasäässä. Oli noin 15 astetta lämmintä, mikä oli sopivasti fyysiseen rasitukseen: ei ollut liian kuuma, mutta rehkiessä ei toisaalta paleltanutkaan. Liikkeessä olisi kuitenkin pysyttävä. En aikonut polkea mitenkään erityisen kovaa, koska voimia olisi säästettävä myös matkan viimeiselle osuudelle, vaikka välipäivä olisikin vielä tulossa.
Hieman pidemmälle pyörämatkalle tulisi varustautua tarkoituksenmukaisesti. Paikkausvälineet, varasisuskumi, eväät, vettä, älypuhelin sportstrackereineen, sykemittari, pyyhe, uikkarit, vaatteet, jne... Listaa läpikäydessäni muistin kaiken, mutta epäilys hiipi noin tunnin matkan jälkeen takaraivoon: olinkohan sittenkään muistanut kaikkea? Käsipumppu! Se perhana tietenkin jäi kotiin! Paikkausvälineitä kyllä olisi, mutta mitä iloa niistä olisi, jos en voisi enää pumpata ilmaa tyhjään renkaaseen keskellä koskematonta korpea? Olin siis jo ehtinyt ajaa tovin, kun muistin pumpun. Päätin yksinkertaisesti luottaa tuuriin, että kumit kestäisivät. En kääntynyt enää takaisin.
Lempäälästä päästyäni alkoi kenties matkan pitkäveteisin osuus VT9:llä ja edelleen Uudensalmentiellä Forssaan. Mieleen ei jäänyt muuta kuin metsää, peltoa, metsää, peltoa, lehmiä siellä, lehmiä täällä, hiiala hiiala hei... Olihan siellä seassa joku kyläpahanenkin. Pidin ainokaisen taukoni Urjalan aseman taajamametropolissa, missä ihmettelin erästä ränsistynyttä taloa pihan romuautoineen.
Forssan taajaman liikennemerkin nähdessäni olin helpottunut. Matka oli likimain puolivälissään. Välipäiväpaikallekin olisi matkaa enää n. 15 km, mikä kevensi polkemista huomattavasti, koska pian pääsisi lepäämään. Perillä sauna ja uiminen tuntuivatkin kerrassaan mukavilta!
Välipäivästä toettuani matka jatkui kohti Helsinkiä. Ilme oli keskittynyt ennen loppumatkaa. Reitti oli tuttu, koska tämän osuuden olin ajanut vuosi sitten; silloin kävin mökillä Vantaalta. Nyt olin menossa Helsinkiin, mikä olisi kuitenkin käytännössä sama kuin menisin Vantaalle. Pidin tauot Karkkilan ABC:llä ja Kaitalammen uimapaikalla, jolloin tauot jakaantuivat juuri sopivasti n. 30 kilometrin välein. Kaitalammella uiminen ja hetken lepo teki todella terää. Uiminen virkisti hurjasti, kun pääsi hetkeksi pois pyörän selästä. Loppumatka olisi hyvin helppoa, koska PK-seudulla olin ajellut jo aiemmin vaikka kuinka, ja paikat olivat tuttuja. Tuntui hienolta ajaa tuntuissa paikoissa pitkästä aikaa. Maisemat eivät olleet muuttuneet juurikaan, ja samoja reittejä saattoi ajaa edelleen kuin aiemminkin. Tästä seurasi "ongelma": olin menossa Helsingin Kallioon, ja Vihdintietä edetessäni olisin voinut valita, menenkö Rantarataa vai Vihtaria pitkin. Valitsin jälkimmäisen, mutta jälkikäteen Rantarata olisi saattanut olla hieman nopeampi reitti lähes liikennevalottomana.
Saapuessani Vihdintietä Hakamäentien risteykseen tunsin, kuin olisin saapunut oikeaan metropolin asfalttiviidakkoon. Kaistamerkinnät loistivat, ja kelvit oli merkitty asianmukaisesti. Huikea tunne jatkui edelleen Manskua pitkin ajaessani. Olin vapaa, eikä mikään rajoittaisi menemistäni.
Parin päivän päästä tästä pitikin sitten kierrellä hieman Länsi-Helsinkiä (Baana, Hietsu) ja Espoota (Otaniemi, Teekkarikylä, Lepuski, Rantarata) muistia verestämässä. Wanhat hyvät opiskeluajat tulivat mieleen, kun ajoin Otaniemeen ja edelleen Lepuskiin tuttuja reittejä, joita olin hinkannut triljardi kertaa aikaisemmin. Voi sitä ajamisen riemua, kun pyörä kulki ja aurinko paistoi!
