Tjaa, huomasin juuri YLEn teksti-tv:stä, että saksalaisviranomaiset ovat varoittaneet syömästä tuoreita vihanneksia EHEC-bakteerin vuoksi. Enpä tiennytkään varoituksesta. En minä ole mitään muuttanut, enkä todennäköisesti muutakaan. Söin salaatin illalla aivan normaalisti. REWE-kaupassa ei tosin ollut myynnissä tuorekurkkua; arvelisin syyn olevan, että bakun ajatellaan lähteneen Epsanjasta. Toisaalta kauppa ei välttämättä halua myydä asiakkailleen kurkkua, jos asiakkaat tietävät bakusta, eivätkä uskalla kurkkua ostaa. Liiterissä kurkkua oli, mutten enää käynyt ostoksille siellä.
Sen sijaan Lidl myi prepaid-liittymäänsä 9,95 eurolla, mihin sisältyi avajaisbonarina 10 euroa puheaikaa. Normaalisti puhelujen hinnat olisivat tällä liittymällä 9 snt/min tai 9 snt/SMS. Hintavertailu on meneillään. Aldilla näyttäisi olevan omaan verkkoonsa halvempaa, mutta muihin kalliimpaa, ja toisaalta avausmaksu on hitusen Litukkaa kalliimpi (13 eypoa). Lienee lopulta se ja sama, minkä näistä tuhannen turskatin liittymistä ottaa - en sentään ole kova hölöttämään puhelimeen.
Huomenna viranomaisten luona palloilu jatkuu, ja elämää suurempi vuoron jonottaminen jatkuu. Toivottavasti kassatädit ja -sedät osaavat enkkua.
31. toukokuuta 2011
Tänään oli ensimmäinen työpäiväni. Työpaikka löytyi edellisen illan kartan tutkinnan jälkeen sangen helposti. Vastaanotto oli lämmin, ja töihin oli mukava mennä.
Ensimmäiseksi pääsin allekirjoittamaan erilaisia byrokraattien vaatimia asiakirjoja, joiden siansaksasta en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Onneksi ohjaajani englanninsi vessapaperien salat ymmärrettävälle kielelle. Saksan kurssilla tuli jo todettua, että GER on yhdyssanojen luvattu maa. Sananpirulaiset ovat vielä niin vaikeita, ettei niistä saa mitään selvää. Kauan eläköön byrokratia kapulakielisine ilmaisuineen!!
Ohjaajani esitteli, mitä minun pitäisi työssäni tehdä. Tehtävät olivat periaatteessa selvinneet jo aiemmin sähköpostilla, mutta kertaus oli opintojen äiti. Lisäksi nyt niitä läpikäytäessä ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta, vaan pikemminkin päinvastoin: niistähän suattaapi selvitä kunnialla! Opastus oli kokonaisuutena hyvä, ja yllätyksekseni pääsen ilmeisesti mukaan tutkimuslennokin koelennätystapahtumiin.
Kaikkia viranomaisten himokkaita haluja ei vielä saatu tyydytettyä, koska minun on haettava paikallisilta KELAperseiltä muutama lomake, joilla sopimukseni saadaan lopulta vahvistettua. Tämän toisaalta ymmärtää, koska aiemmin en ole koskaan ollut töissä Saksassa. Paikallishallinto ei siis tiedä, kuka olen ja mistä tulen. Tätä on sitten erilaisilla lippulapuilla yritettävä todistaa. Lopetin päiväni tänään hieman aikaisemmin, koska oli käytävä pankissa avaamassa tili palkanmaksua varten. Määräaikainen kolmen kuunkierron tili ei maksanut opiskelijalle mitään, ja homma hoitui Finkenwerderin Sparkassessa sievän pankkivirkailijan kanssa mutkattomasti.
Lopuksi pyöräilin hieman Finkenwerderissä, missä työpaikkani sijaitsee. Ajattelin, että katselenpa hieman ympärilleni, kun olen Elben etelärannalla. Talokanta muuttui hieman pohjoispuolen tönöistä.
Kotona oli aika käydä kaupassa ensimmäisen kerran. Saksassa kun ollaan, niin muutama juttu paistoi kaupassa silmääni. Ensinnäkin, juustoja oli helkkaristi kaupan hyllyissä . Makkarat olivat aivan oma lukunsa; erilaisia lärväkkeitä oli vaatimattomasti vain neljässä vierekkäisessä altaassa kaupan käytävällä, eikä tämäkään vielä riittänyt. Olutmakkarat olivat halpoja: kilohinta taisi olla alta 10 egeä, kun Suomessa moisista ylellisyyksistä saa pulittaa saman tuplaten. Karkeille oli oma pitkä hyllynsä, kuten suklaillekin. Myös leivonnaisia oli runsaasti myynnissä. Mutta mistä sitä ruokaa oli saatavana? Kaiken epäolennaisen seasta sai kaivaa, mutta löytyihän syömistäkin, enkä tarvinnut edes sanakirjaa. Kassalla takanani poikansa kanssa tullut mies sanoi lähdettyäni kassalta kassaneidille ja mulle jotain, mutta hänen saksansa oli niin nopeaa, etten voinut kuin ihmetellä pöllämystyneenä...
Päivä oli lämmin, ja hellettä piisasi. Illallakin oli vielä reilusti yli 20 astetta lämmintä. Kävelin pari tuntia lenkkipaikkoja etsiessäni, ja töllistelin maailman menoa. Kahviloiden ja baarien terassit olivat aivan täynnä, ja ihmisiä oli liikkeellä mukavasti. Kaikki olivat iloisia, kun kauniilla ja lämpimällä säällä oli mahdollista ulkoilla sopivan vähissä vaatteissa.
Ensimmäiseksi pääsin allekirjoittamaan erilaisia byrokraattien vaatimia asiakirjoja, joiden siansaksasta en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Onneksi ohjaajani englanninsi vessapaperien salat ymmärrettävälle kielelle. Saksan kurssilla tuli jo todettua, että GER on yhdyssanojen luvattu maa. Sananpirulaiset ovat vielä niin vaikeita, ettei niistä saa mitään selvää. Kauan eläköön byrokratia kapulakielisine ilmaisuineen!!
Ohjaajani esitteli, mitä minun pitäisi työssäni tehdä. Tehtävät olivat periaatteessa selvinneet jo aiemmin sähköpostilla, mutta kertaus oli opintojen äiti. Lisäksi nyt niitä läpikäytäessä ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta, vaan pikemminkin päinvastoin: niistähän suattaapi selvitä kunnialla! Opastus oli kokonaisuutena hyvä, ja yllätyksekseni pääsen ilmeisesti mukaan tutkimuslennokin koelennätystapahtumiin.
Kaikkia viranomaisten himokkaita haluja ei vielä saatu tyydytettyä, koska minun on haettava paikallisilta KELAperseiltä muutama lomake, joilla sopimukseni saadaan lopulta vahvistettua. Tämän toisaalta ymmärtää, koska aiemmin en ole koskaan ollut töissä Saksassa. Paikallishallinto ei siis tiedä, kuka olen ja mistä tulen. Tätä on sitten erilaisilla lippulapuilla yritettävä todistaa. Lopetin päiväni tänään hieman aikaisemmin, koska oli käytävä pankissa avaamassa tili palkanmaksua varten. Määräaikainen kolmen kuunkierron tili ei maksanut opiskelijalle mitään, ja homma hoitui Finkenwerderin Sparkassessa sievän pankkivirkailijan kanssa mutkattomasti.
Lopuksi pyöräilin hieman Finkenwerderissä, missä työpaikkani sijaitsee. Ajattelin, että katselenpa hieman ympärilleni, kun olen Elben etelärannalla. Talokanta muuttui hieman pohjoispuolen tönöistä.
Kotona oli aika käydä kaupassa ensimmäisen kerran. Saksassa kun ollaan, niin muutama juttu paistoi kaupassa silmääni. Ensinnäkin, juustoja oli helkkaristi kaupan hyllyissä . Makkarat olivat aivan oma lukunsa; erilaisia lärväkkeitä oli vaatimattomasti vain neljässä vierekkäisessä altaassa kaupan käytävällä, eikä tämäkään vielä riittänyt. Olutmakkarat olivat halpoja: kilohinta taisi olla alta 10 egeä, kun Suomessa moisista ylellisyyksistä saa pulittaa saman tuplaten. Karkeille oli oma pitkä hyllynsä, kuten suklaillekin. Myös leivonnaisia oli runsaasti myynnissä. Mutta mistä sitä ruokaa oli saatavana? Kaiken epäolennaisen seasta sai kaivaa, mutta löytyihän syömistäkin, enkä tarvinnut edes sanakirjaa. Kassalla takanani poikansa kanssa tullut mies sanoi lähdettyäni kassalta kassaneidille ja mulle jotain, mutta hänen saksansa oli niin nopeaa, etten voinut kuin ihmetellä pöllämystyneenä...
Päivä oli lämmin, ja hellettä piisasi. Illallakin oli vielä reilusti yli 20 astetta lämmintä. Kävelin pari tuntia lenkkipaikkoja etsiessäni, ja töllistelin maailman menoa. Kahviloiden ja baarien terassit olivat aivan täynnä, ja ihmisiä oli liikkeellä mukavasti. Kaikki olivat iloisia, kun kauniilla ja lämpimällä säällä oli mahdollista ulkoilla sopivan vähissä vaatteissa.
29. toukokuuta 2011
Kun Hampuriin tuleminen sujui näin kivuttomasti, tuli mieleen väkisinkin vertaus vuoden takaiseen CERNin keikkaan. Nyt alku oli huomattavasti pehmeämpi. Majapaikka löytyi ajoissa, ja taloksi pääsi asettumaan saman tien yhteisten pelisääntöjen sopimisen jälkeen. Töihin voi siis lähteä levollisin mielin huomisaamuna. Ja kaupasta olisi haettava hammastahnaa ja shampoota... sekä urheilijalle riittävästi syömistä.
Kein Schickimicki
Kotimaa jäi jälleen taakse. Matka alkoi aamulla klo 0830, kun hyppäsin taksiin ja suhailin Hikiä-Vantaalle. Lentoasemalla ensimmäiseksi oli mentävä tsekkaamaan sisään, koska en päässyt tulostimettomuuttani tekemään hommaa edellisenä päivänä kotopuolessa. Sainpahan samalla jätettyä ruumaan menevät matkatavarani tiskille. HK:n Blöön ja SAS:n lennot olivat normaalin mukavia ja laskut silkinpehmeitä. SAS:lla Köpiksestä Hampuriin lentäessä emännät olivat tosin miljoonasti paremman näköisiä kuin Pululla.
Koneen rullatessa portille Hampurin kentällä tuli tunne, että täällähän on käyty jo aiemminkin. Lufthansan tekniikan hallit olivat jo tuttu näky. Muuten Länsi-Altona ei vaikuttanut kovin tutulta, vaikka viime käynnillä yövyimmekin Itä-Altonan hostellissa.
Laukkuni juuttui Köpikseen. Odottelen sitä vieläkin perille. Ihmettelen hieman, koska vuosi sitten Balticilla lentäessäni paljon tiukemmilla vaihtoajoilla laukutkin pysyivät mukana. Vaihtokenttänä tuolloin oli kylläkin Riika (aikaa koneenvaihtoon oli 30 min) eikä juuttien isänmaan pääkenttä. Tällä kerralla vaihtoaikaa oli 40 min, eikä laukku pysynyt mukana. Hampurissa olikin ensimmäisenä tehtävänä selvittää, missä laukkuni on, kun mokomaa ei liukuhihnalle ilmestynyt. Waffen tiskillä asia selvisi, ja mukava kassatäti neuvoi kädestä pitäen, mitä tietoja tarvitaan ja kannattaako laukkua toimittaessa soittaa minulle vaiko vuokraemännälleni. No, ehkä pakaasi tulla tupsahtaa jossain vaiheessa ovelle...
Laukun saatua ansaitsemansa huomion oli aika lähteä kotiutumaan Hampuriin. Yllätyksekseni majapaikkani ei ole kovin kaukana taannoisen excun aikana käyttämästäni hostellista. Tosi kiva vuokraemäntäni näytti lyhyesti paikkoja Altonan kaupunginosasta. Kävimme läpi pyörillä helpoimman sekä lyhyimmän reitin lautalle, jolla pääsen huomenna työpaikkani läheisyyteen Finkenwerderiin. Kävimmepä eräässä näköalakahvilassakin Hampurin satamassa - näkymä oli komea satamaan, vaikka sää olikin tylsän pilvinen. Tulee käytyä aivan varmasti toistekin! Turistikarttaa silmäillessäni hokasin, että satamassa on myös sukellusvenemuseo - tsekkaamisen arvoinen varmasti sekin. Näkemistä taitaa riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen jo pelkästään Hampurissa.
EDIT klo 1925: Juuri soittivat, että laukkuni on perillä noin tunnin päästä. Vihdoinkin!!
Koneen rullatessa portille Hampurin kentällä tuli tunne, että täällähän on käyty jo aiemminkin. Lufthansan tekniikan hallit olivat jo tuttu näky. Muuten Länsi-Altona ei vaikuttanut kovin tutulta, vaikka viime käynnillä yövyimmekin Itä-Altonan hostellissa.
Laukkuni juuttui Köpikseen. Odottelen sitä vieläkin perille. Ihmettelen hieman, koska vuosi sitten Balticilla lentäessäni paljon tiukemmilla vaihtoajoilla laukutkin pysyivät mukana. Vaihtokenttänä tuolloin oli kylläkin Riika (aikaa koneenvaihtoon oli 30 min) eikä juuttien isänmaan pääkenttä. Tällä kerralla vaihtoaikaa oli 40 min, eikä laukku pysynyt mukana. Hampurissa olikin ensimmäisenä tehtävänä selvittää, missä laukkuni on, kun mokomaa ei liukuhihnalle ilmestynyt. Waffen tiskillä asia selvisi, ja mukava kassatäti neuvoi kädestä pitäen, mitä tietoja tarvitaan ja kannattaako laukkua toimittaessa soittaa minulle vaiko vuokraemännälleni. No, ehkä pakaasi tulla tupsahtaa jossain vaiheessa ovelle...
Laukun saatua ansaitsemansa huomion oli aika lähteä kotiutumaan Hampuriin. Yllätyksekseni majapaikkani ei ole kovin kaukana taannoisen excun aikana käyttämästäni hostellista. Tosi kiva vuokraemäntäni näytti lyhyesti paikkoja Altonan kaupunginosasta. Kävimme läpi pyörillä helpoimman sekä lyhyimmän reitin lautalle, jolla pääsen huomenna työpaikkani läheisyyteen Finkenwerderiin. Kävimmepä eräässä näköalakahvilassakin Hampurin satamassa - näkymä oli komea satamaan, vaikka sää olikin tylsän pilvinen. Tulee käytyä aivan varmasti toistekin! Turistikarttaa silmäillessäni hokasin, että satamassa on myös sukellusvenemuseo - tsekkaamisen arvoinen varmasti sekin. Näkemistä taitaa riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen jo pelkästään Hampurissa.
EDIT klo 1925: Juuri soittivat, että laukkuni on perillä noin tunnin päästä. Vihdoinkin!!
8. toukokuuta 2011
HCR 2011 - lastenleikkiä?
Juoksin lauantaina Helsinki City Runin. Tässä hieman viiltävää analyysia matkasta.
Treeni matkaa varten alkoi jo aikaisin keväällä, kun aloin juosta n. kerran viikossa yhtä pidempää lenkkiä (15-20 km). Tällä tähtäsin osin juuri HCR:lle, mutta päätavoitteeni on jälleen jollain kesän maratonilla. Pidin myös HCR:ää eräänlaisena treeninä maratonille, vaikka nyt juostulla puolimaratonilla olikin tarkoitus myös yrittää juosta hyvä tulos.
Tankkauksesta en tällä haavaa juuri välittänyt juoksua edeltäneellä viikolla. En toisaalta pistänyt ranttaliksikaan pizzaa tai muuta roskaruokaa syömällä. En muuttanut normaalista ruokavaliostani mitään - toimihan sama ruokavalio treenikausillakin. Kilipailun aikana join jokaisella juoma-asemalla isäukkoni oppien mukaisesti. Ehkä pojasta polvi paranee. Kisanumeroa perjantaina 06.05. hakiessani maistoin matkalla tarjottavaa Gatoradea, ja totesin sen maultaan ja vahvuudeltaan hyväksi. Joinkin sitä juoma-asemilla juoman sokereiden, suolojen ja muiden hivenaineiden vuoksi. Juomapuolessa ei täten ollut valittamista, ja juoma-asemia oli mielestäni juuri sopivin välein (n. 4 km). Edellisestä juomasetistä ehti juuri "toipua", kun oli aika seuraavan paukun.
Lähdin matkaan hieman huolimattomasti. Vaseliini tuli kyllä mukaan kisapaikalle, mutta jäipä moinen kitkanpoistaja laittamatta strategisiin paikkoihin. Sen sijaan jalkojen teippauksen unohdin täysin. Selvisin onneksi teippaamattakin, mutta ukkovarpaitteni pohjat muistanevat HCR 2011:n vielä pari päivää tapahtuman jälkeenkin - rakkoja ei kuitenkaan tullut.
HCR:ää mainostetaan Suomen suurimpana juoksutapahtumana. Tänäkin vuonna sille osallistui karvan yli 13 200 juoksijaa. Olin ilmoittanut tavoiteajakseni 1:50, ja lähdin matkaan toisessa lähtöryhmässä klo 1510. Huomasin matkan aikana, etteivät lähtöryhmät päteneet oikein millään tavalla; aloin ohittaa ensimmäisessä ryhmässä 10 min aiemmin lähteitä juoksijoita matkan aikana. Ohitettavista oli helppoa havaita, että heidän olisi vauhtinsa perusteella ollut oltava jossain muussa ryhmässä kuin ensimmäisessä. Nyt reitillä oli välillä hieman tukkoista, mutta ohi pääsi aina kuitenkin. Tässä olisi mielestäni kehitettävää, koska nyt oikeasti tulosta juoksevat saattavat kärsiä, kun edellä lähteneistä ryhmistä tulee selkä edellä vastaan hitaampia juoksijoita. Nyt tämä ei haitannut, mutta jossain isommassa tapahtumassa tästä voisi oikeasti olla haittaa. Toisaalta voisin myös ruoskia itseäni hieman puihin menneestä tavoiteajan asettamisesta. Yhtä lailla en tosin osannut ollenkaan arvata, että pääsisin näin hyvään tulokseen kuin nyt.
Reitti oli mielestäni ihan hyvä. Autojen seassa ei tarvinnut juosta, mutta toisaalta jalkakäytävillä oli hetkittäin hieman ahdasta. Sen sijaan Tsadin luonnonpuiston poluilla oli mukava juosta, ja kävipä reitti paikoissa, joissa en ikuna ollut aiemmin käynyt. Helsingissä on ihan kivan näköisiä asuinpaikkoja aivan muualla kuin ydinkeskustassa. Ihmiset kannustivat hyvin juoksijoita, vaikka metsäpätkillä ei paljon katsojia ollutkaan.
Miltä matka sitten tuntui? Lähdin tarkoituksellisesti liikkelle varovaisesti, koska halusin varmistaa, että juoksu lähtee käyntiin hyvin. Vedinkin ensimmäisen vitosen hieman varmistellen, minkä jälkeen päätin kiristää vauhtia. Tihensin askelta hieman. Kympin virallisen ja epävirallisen väliajan kohdalla huomasin, että asettamani aikatavoite (1:50) toteutuu helposti, jos vain kuntoni kestää loppuun asti. Jatkoin samaa vauhtia edellä lähteneitä juoksijoita jatkuvasti ohittaen. 15 kilometrin kohdalla tajusin, että kestän maaliin tällä vauhdilla ja alitan tavoitteeni helposti. Aloin miettiä, olisiko mahdollista alittaa jopa 1:40. Pikaisesti laskin päässäni, että pitämälläni vauhdilla tämäkin olisi mahdollista. Jatkoin päättäväisesti samaa vauhtia juosten, vaikka pikkuhiljaa jaloissani alkoi tuntua matkan rasitus. Nesteytys oli kuitenkin onnistunut matkan aikana, ja uskoin, että jalkani kestävät. Nyt oli helppoa antaa vain mennä ja nauttia loppumatkasta.
Töölönlahden rannalla metsiköstä tullessani näin stadikan tornin ja kuulin jonkun sanovan, että siellä se näkyy - ei ole enää paljon jäljellä. Tämä loi uskoa, että vauhtini kestää. Lisäksi väkeä alkoi olla yhä enemmän reitin varrella maalin lähestyessä. Olympiastadion päästiin ohittamaan ja kiertämään ulkopuolella vielä kerran pienen mutkan kautta. Stadionin portin näkeminen oli hieno hetki, koska tällöin tiesin onnistuneeni suorituksessani; pitkä matka treeneistä tähän pisteeseen on tuottanut tulosta, ja tiesin pääseväni tavoitteeseeni. Enää oli jäljellä loppuspurtti stadionin radalla maaliin. Maaliviivalla hengästytti pikasprintin vuoksi, mutta muuten olo oli hyvä, eikä väsyttänyt juurikaan.
Epävirallisia vitosten väliaikojani matkalta:
00-05 km: 25:09,6
05-10 km: 22:59,9
10-15 km: 22:02,3
15-21,0975 km: 27:21,0
Ensimmäinen vitonen meni tosiaan selvästi muita hitaammin, mutta syykin oli selvä; oli tunnusteltava, miltä juokseminen tuntuu. Lisäksi "diesel-kone" oli saatava käyntiin ja lihakset lämpimiksi.
Loppuaikani oli käsiajalla 1:37:32,8. Virallinen nettoaikani oli 1:37:31. Alitin siis talven ja alkukevään treenilenkkieni perusteella asettamani tavoitteen 1:50:00 kirkkaasti. Maalissa yllätyin, millaiseen loppuaikaan lopulta pääsinkään. En nimittäin olisi kuunaan uskonut, että alitan jopa 1:40:00 aiempien pitkien treenieni perusteella. Lopputuloksissa olin miesten yleisessä sarjassa 346:s (bruttoaikojen mukaan mitattuna). Koko revohkassa olin sijalla 559. Jäihän siis yli 12 600 juoksijaa taakse! :D
Matkan jälkeen oli aika poistua stadionilta ja lähteä pikapikaa mökille saunomaan ja äitienpäivän viettoon. En tällöin kiinnittänyt mihinkään erityiseen huomiota, koska pääasiassa halusin pois suorituspaikalta - hikisenä ei ole tosiaankaan mukava olla raskaan suorituksen jälkeen.
Mökillä kuulin iltauutisista, että HCR:llä on käynyt käpy, kun n. 60-vuotias juoksija on tuupertunut matkalle hieman ennen maalia. Tällöin muistin, että tosiaan stadionilta poistuessani näin valojaan vilkuttavan ambulanssin stadionin juurella. Hän siis lienee juossut minua kovempaa tai lähes samaa vauhtia. Tämä pysäytti ajattelemaan, mistä kuntourheilussa lopulta onkaan kyse. Vaikka suorituksessa annetaankin kaikki, mitä irti lähtee, olisi mukana oltava kuitenkin jonkinlainen järjen hiven: väkisin ei matkaan pidä lähteä, vaikka suorituksesta ja itsensä ylittämisestä saisi millaisen mielihyvän tunteen. Oma terveys kuitenkin on kaiken a ja o. On varsin raadollista, että lähtö tulee tällä tavalla, mutta tämä juoksija otti riskin. On surullista, että näin kävi - rauha hänen muistolleen.
Oikein hyvää äitienpäivää!
EDIT 09052011: Loppusijoitukset
Treeni matkaa varten alkoi jo aikaisin keväällä, kun aloin juosta n. kerran viikossa yhtä pidempää lenkkiä (15-20 km). Tällä tähtäsin osin juuri HCR:lle, mutta päätavoitteeni on jälleen jollain kesän maratonilla. Pidin myös HCR:ää eräänlaisena treeninä maratonille, vaikka nyt juostulla puolimaratonilla olikin tarkoitus myös yrittää juosta hyvä tulos.
Tankkauksesta en tällä haavaa juuri välittänyt juoksua edeltäneellä viikolla. En toisaalta pistänyt ranttaliksikaan pizzaa tai muuta roskaruokaa syömällä. En muuttanut normaalista ruokavaliostani mitään - toimihan sama ruokavalio treenikausillakin. Kilipailun aikana join jokaisella juoma-asemalla isäukkoni oppien mukaisesti. Ehkä pojasta polvi paranee. Kisanumeroa perjantaina 06.05. hakiessani maistoin matkalla tarjottavaa Gatoradea, ja totesin sen maultaan ja vahvuudeltaan hyväksi. Joinkin sitä juoma-asemilla juoman sokereiden, suolojen ja muiden hivenaineiden vuoksi. Juomapuolessa ei täten ollut valittamista, ja juoma-asemia oli mielestäni juuri sopivin välein (n. 4 km). Edellisestä juomasetistä ehti juuri "toipua", kun oli aika seuraavan paukun.
Lähdin matkaan hieman huolimattomasti. Vaseliini tuli kyllä mukaan kisapaikalle, mutta jäipä moinen kitkanpoistaja laittamatta strategisiin paikkoihin. Sen sijaan jalkojen teippauksen unohdin täysin. Selvisin onneksi teippaamattakin, mutta ukkovarpaitteni pohjat muistanevat HCR 2011:n vielä pari päivää tapahtuman jälkeenkin - rakkoja ei kuitenkaan tullut.
HCR:ää mainostetaan Suomen suurimpana juoksutapahtumana. Tänäkin vuonna sille osallistui karvan yli 13 200 juoksijaa. Olin ilmoittanut tavoiteajakseni 1:50, ja lähdin matkaan toisessa lähtöryhmässä klo 1510. Huomasin matkan aikana, etteivät lähtöryhmät päteneet oikein millään tavalla; aloin ohittaa ensimmäisessä ryhmässä 10 min aiemmin lähteitä juoksijoita matkan aikana. Ohitettavista oli helppoa havaita, että heidän olisi vauhtinsa perusteella ollut oltava jossain muussa ryhmässä kuin ensimmäisessä. Nyt reitillä oli välillä hieman tukkoista, mutta ohi pääsi aina kuitenkin. Tässä olisi mielestäni kehitettävää, koska nyt oikeasti tulosta juoksevat saattavat kärsiä, kun edellä lähteneistä ryhmistä tulee selkä edellä vastaan hitaampia juoksijoita. Nyt tämä ei haitannut, mutta jossain isommassa tapahtumassa tästä voisi oikeasti olla haittaa. Toisaalta voisin myös ruoskia itseäni hieman puihin menneestä tavoiteajan asettamisesta. Yhtä lailla en tosin osannut ollenkaan arvata, että pääsisin näin hyvään tulokseen kuin nyt.
Reitti oli mielestäni ihan hyvä. Autojen seassa ei tarvinnut juosta, mutta toisaalta jalkakäytävillä oli hetkittäin hieman ahdasta. Sen sijaan Tsadin luonnonpuiston poluilla oli mukava juosta, ja kävipä reitti paikoissa, joissa en ikuna ollut aiemmin käynyt. Helsingissä on ihan kivan näköisiä asuinpaikkoja aivan muualla kuin ydinkeskustassa. Ihmiset kannustivat hyvin juoksijoita, vaikka metsäpätkillä ei paljon katsojia ollutkaan.
Miltä matka sitten tuntui? Lähdin tarkoituksellisesti liikkelle varovaisesti, koska halusin varmistaa, että juoksu lähtee käyntiin hyvin. Vedinkin ensimmäisen vitosen hieman varmistellen, minkä jälkeen päätin kiristää vauhtia. Tihensin askelta hieman. Kympin virallisen ja epävirallisen väliajan kohdalla huomasin, että asettamani aikatavoite (1:50) toteutuu helposti, jos vain kuntoni kestää loppuun asti. Jatkoin samaa vauhtia edellä lähteneitä juoksijoita jatkuvasti ohittaen. 15 kilometrin kohdalla tajusin, että kestän maaliin tällä vauhdilla ja alitan tavoitteeni helposti. Aloin miettiä, olisiko mahdollista alittaa jopa 1:40. Pikaisesti laskin päässäni, että pitämälläni vauhdilla tämäkin olisi mahdollista. Jatkoin päättäväisesti samaa vauhtia juosten, vaikka pikkuhiljaa jaloissani alkoi tuntua matkan rasitus. Nesteytys oli kuitenkin onnistunut matkan aikana, ja uskoin, että jalkani kestävät. Nyt oli helppoa antaa vain mennä ja nauttia loppumatkasta.
Töölönlahden rannalla metsiköstä tullessani näin stadikan tornin ja kuulin jonkun sanovan, että siellä se näkyy - ei ole enää paljon jäljellä. Tämä loi uskoa, että vauhtini kestää. Lisäksi väkeä alkoi olla yhä enemmän reitin varrella maalin lähestyessä. Olympiastadion päästiin ohittamaan ja kiertämään ulkopuolella vielä kerran pienen mutkan kautta. Stadionin portin näkeminen oli hieno hetki, koska tällöin tiesin onnistuneeni suorituksessani; pitkä matka treeneistä tähän pisteeseen on tuottanut tulosta, ja tiesin pääseväni tavoitteeseeni. Enää oli jäljellä loppuspurtti stadionin radalla maaliin. Maaliviivalla hengästytti pikasprintin vuoksi, mutta muuten olo oli hyvä, eikä väsyttänyt juurikaan.
Epävirallisia vitosten väliaikojani matkalta:
00-05 km: 25:09,6
05-10 km: 22:59,9
10-15 km: 22:02,3
15-21,0975 km: 27:21,0
Ensimmäinen vitonen meni tosiaan selvästi muita hitaammin, mutta syykin oli selvä; oli tunnusteltava, miltä juokseminen tuntuu. Lisäksi "diesel-kone" oli saatava käyntiin ja lihakset lämpimiksi.
Loppuaikani oli käsiajalla 1:37:32,8. Virallinen nettoaikani oli 1:37:31. Alitin siis talven ja alkukevään treenilenkkieni perusteella asettamani tavoitteen 1:50:00 kirkkaasti. Maalissa yllätyin, millaiseen loppuaikaan lopulta pääsinkään. En nimittäin olisi kuunaan uskonut, että alitan jopa 1:40:00 aiempien pitkien treenieni perusteella. Lopputuloksissa olin miesten yleisessä sarjassa 346:s (bruttoaikojen mukaan mitattuna). Koko revohkassa olin sijalla 559. Jäihän siis yli 12 600 juoksijaa taakse! :D
Matkan jälkeen oli aika poistua stadionilta ja lähteä pikapikaa mökille saunomaan ja äitienpäivän viettoon. En tällöin kiinnittänyt mihinkään erityiseen huomiota, koska pääasiassa halusin pois suorituspaikalta - hikisenä ei ole tosiaankaan mukava olla raskaan suorituksen jälkeen.
Mökillä kuulin iltauutisista, että HCR:llä on käynyt käpy, kun n. 60-vuotias juoksija on tuupertunut matkalle hieman ennen maalia. Tällöin muistin, että tosiaan stadionilta poistuessani näin valojaan vilkuttavan ambulanssin stadionin juurella. Hän siis lienee juossut minua kovempaa tai lähes samaa vauhtia. Tämä pysäytti ajattelemaan, mistä kuntourheilussa lopulta onkaan kyse. Vaikka suorituksessa annetaankin kaikki, mitä irti lähtee, olisi mukana oltava kuitenkin jonkinlainen järjen hiven: väkisin ei matkaan pidä lähteä, vaikka suorituksesta ja itsensä ylittämisestä saisi millaisen mielihyvän tunteen. Oma terveys kuitenkin on kaiken a ja o. On varsin raadollista, että lähtö tulee tällä tavalla, mutta tämä juoksija otti riskin. On surullista, että näin kävi - rauha hänen muistolleen.
Oikein hyvää äitienpäivää!
EDIT 09052011: Loppusijoitukset
4. toukokuuta 2011
Jaaham, lienee taas pikkuhiljaa viriteltävä matkapäiväkirjaa kondikseen. Viime syksynä EA Helsinki kävi excursiolla Hampurissa Kuten linkissä hieman vihjaisin, rattaat ovat pyörähtäneet muutaman kerran: tuloksena lähden Hampuriin kesätöihin. Matkavalmisteluista olen jo hoitanut vakuutuksen, eurooppalaisen sairaanhoitokortin ja opintotuen vaatiman paperisodan. Onpa ollutkin varsinaista byrokraatinhyväkkäiden pompotusta puolelta toiselle, kun on saanut ravata toimistossa jos toisessa pelkkien nimikirjoitusten vuoksi.
Olin kuullut, ettei Keski-Euroopassa juuri saa harjoittelusta palkkaa. Nyt kevään aikana huomasin, että näin on: Saksassa harjoittelusta ei tosiaankaan makseta palkkaa juuri nimeksikään. Näinkin helpommaksi vaihtoehdoksi anoa tukea Suomesta Aalto-yliopistolta, joka tukee harjoitteluun lähteviä opiskelijoita, jos heille ei makseta "riittävää" palkkaa. Anoin siis myös opintotuen kesäksi. Kun mukaan vielä ynnätään työnantajalta saadut hilut, saanen lopulta riittävästi fyrkkendaalia elämistä varten, varsinkin kun Saksassa yleisesti hintataso ei juuri päätä huimanne. Asuminenkin on jo järjestynyt. Enää olen vailla virallista työsopimusta ja duunissa tarvitsemieni ohjelmien opettelemista. Ensin mainittuun olen hoitanut vaadittavat paperit Saksaan, ja työnantajani hoitanee loput joutessaan. Jälkimmäinen pointti onkin sitten vain kiinni omasta innokuudestani (= laiskuudestani :P). Mielenkiintoa tosin on, koska duunini liittyy hyvin läheisesti lentosimulaattoreihin, joilla olen simuillut ekan tietokoneen saatuani. Nyt olisi kehitystyötä tarjolla.
Skolessa on keväällä ollut ohjelmassa mm. virtaussimulointia, josta olisi ollut hyötyä jo viime kesänä. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Olin kuullut, ettei Keski-Euroopassa juuri saa harjoittelusta palkkaa. Nyt kevään aikana huomasin, että näin on: Saksassa harjoittelusta ei tosiaankaan makseta palkkaa juuri nimeksikään. Näinkin helpommaksi vaihtoehdoksi anoa tukea Suomesta Aalto-yliopistolta, joka tukee harjoitteluun lähteviä opiskelijoita, jos heille ei makseta "riittävää" palkkaa. Anoin siis myös opintotuen kesäksi. Kun mukaan vielä ynnätään työnantajalta saadut hilut, saanen lopulta riittävästi fyrkkendaalia elämistä varten, varsinkin kun Saksassa yleisesti hintataso ei juuri päätä huimanne. Asuminenkin on jo järjestynyt. Enää olen vailla virallista työsopimusta ja duunissa tarvitsemieni ohjelmien opettelemista. Ensin mainittuun olen hoitanut vaadittavat paperit Saksaan, ja työnantajani hoitanee loput joutessaan. Jälkimmäinen pointti onkin sitten vain kiinni omasta innokuudestani (= laiskuudestani :P). Mielenkiintoa tosin on, koska duunini liittyy hyvin läheisesti lentosimulaattoreihin, joilla olen simuillut ekan tietokoneen saatuani. Nyt olisi kehitystyötä tarjolla.
Skolessa on keväällä ollut ohjelmassa mm. virtaussimulointia, josta olisi ollut hyötyä jo viime kesänä. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
