23. kesäkuuta 2015

Tuttuja paikkoja

Ruotsissa tuntuu kovin kotoisalta näin pääkaupunkiseutulaisena. Tuttuja paikannimiä vilistää silmissä tuon tuostakin. Ohessa pari esimerkkiä, jotka hymyilyttivät kovasti.

Haaga on täälläkin!


Vaskivuorentie!

16. kesäkuuta 2015

Jukolan yössä

Osallistuin Jukolan viestiin viikonloppuna. Suunnistus on vienyt tietyllä tavalla mukanaan - eikä vähiten aktiivisen seuratoiminnan vuoksi. :) Tämän seurauksena on tullut osallistuttua useampiinkin kisoihin. Nyt tie vei lopulta tähän Suomen suurimpaan suunnistustapahtumaan.

En oikein tiennyt, mitä odottaa. Olin kuullut vain tarinoita Jukolasta ja sen juoksemisesta. Tarttumapinta kuitenkin puuttui. Lauantaiaamuna paikalle saapuessani paikalla ei vielä ollut suurta tungosta. Tunnelma alkoi kuitenkin sähköistyä aamupäivän edetessä ja Venlojen startin lähestyessä.

Jukola alkoi illalla auringon laskiessa. Lähtölaaki ammuttiin klo 23, jolloi avausosuus alkoi. Valo kajasti kumpareen takaa, kun otsalamppuiset juoksijat lähestyivät.


Selostus kuului radiosta omalta kanavaltaan. Olin aiemmin kuullut, että selostaja tosiaan hengailee itse metsässä ja joutuu siksi kuiskaamaan, jottei paljastaisi kriittistä tietoa ohikiitävile juoksijoille. Näin tosiaan myös oli! Yle näytti myös suoraa lähetystä, jota esitettiin kisapaikalla valotaululta. Tunnelma alkoi tiivistyä. Omaksi osuudekseni tulisi aamulla juostava ankkuriosuus, jolle lähtisin yhdeksältä yhteislähdössä. Nopeimmat joukkueet olisivat jo tuolloin maalissa.

Yö oli melkoista torkkumista pääosin jännityksen vuoksi. Mitenkähän selviäisin? Lisäksi lauantaina ristiselkäni oli ollut aivan jumissa jostain syystä, ja pelkäsin, että joutuisin jättämään koko leikin sikseen. Maltoin kuitenkin, ja halusin odottaa aamuun. Jos selkä tuntuisi pahalta silloinkin, en lähtisi matkaan.

Aamulla satoi vettä. Selkä oli edelleen hieman jännittynyt, mutta se oli mielestäni riittävän hyvässä kunnossa, että voisin vaikka sitten rauhallisesti edeten selvitä radasta. Läksin aamupalalle ravintolamaailmaan kimpsuneni ja kampsuineni. Lauantain aurinko ja lämpö oli vaihtunut koleaan sateeseen. Tuumailin, ettei sade sinänsä haittaisi, mutta koleus olisi hiukan epämiellyttävää. Tämäkin olisi tosin ongelma vain paikallaan istuessa; metsässä ei ehtisi kylmä tulemaan, koska syke olisi varmasti korkealla koko ajan.

Sain viikonloppuna mielettömästi ohjeita seurani konkareilta. Suurmestarit ohjeistivat noviisille, miten kannattaa juosta, ja miten homma käytännössä etenee. Sunnuntaiaamuna sain viimeiset vinkit. Sitten vain sadeviitta niskaan ja lähtöpaikalle ottamaan alkulämpöä ennen ankkuriosuuksien yhteislähtöä!

Lähtöpaikalla lämmitellessä selkä tuntui lämpenevän. Kipu ja jomotus hälvenivät juoksuaskelia ottaessa. Tähän mut on luotu. Juoksemaan. Fiilis nousi kivun hävitessä. Ei muuta kuin baanalle! Jännityskin tuntui helpottavan, kun tiesin, että pääsen matkaan, vaikka eilen tilanne oli näyttänyt huomattavasti pahemmalta.

Matka alkoi aikamoisessa tungoksessa. Vain kolmisensataa jätkien joukkuetta oli tullut maaliin ennen yhteislähtöä, jossa lähti matkaan noin 900 joukkuetta. Ruuhka oli myös sen mukainen. Sijoituksia olisi voinut parantaa pyrkimällä lähdössä mahdollisimman alkupäähän letkaa, koska alkupää myös etenisi rataa nopeammin. Alkukiihdytyksessä oli myös luettava karttaa, ja oli fiksumpaa katsoa hiukan karttaa, jotta tietää, mihin suuntaan lähteä ns. K-pisteeltä, johon alkuviitoitus päättyy ja josta varsinainen suunnistus alkaa.

Olin kuullut, että Jukola on pääasiassa letkassa juoksemista, jossa kärki suunnistaa, ja loput tulevat perässä, jos pysyvät. Tämä havainnollistui selvästi minullekin matkalla. Pari ensimmäistä rastiväliä meni vielä totutellessa menoon suurmestarin "johdolla", mutta ensimmäisen hajontarastin jälkeen olin omillani. Ei kulunut kauankaan, kun aloin kysellä vieruskavereilta rastinumeroita ihan itsekseni. Muut tekivät samoin, ja homma kuuluu pelin henkeen Jukolassa. On kannattavampaa suunnistaa porukassa, vaikka virallisesti yhteistyö lieneekin kielletty. Sijoituksista tuhannen paikkeilla "taisteltaessa" ei kuitenkaan enää ole niin väliä, jeesaako toista vai ei, ja juoksijat auttavatkin toisiaan ihan mielellään. Mieleeni jäi homman letkeys ja lämminhenkisyys; kun vain malttoi avata suunsa, niin kyllä muut vastasivat. Lörpötelläkin sai.

Matka eteni joutuisasti. Ensimmäisen juomarastin jälkeen oli kestävyysjuoksijankin mielestä liian pitkä matka seuraavalle juomarastille. Näiden välissä oli monta rastia, joista muutaman välillä todella pitkät välit. Kun matkaa lisäksi taitetaan maastossa, on juokseminen raskasta, ja mehut hupenevat miehistä äkkiä. Lähetin tästä palautetta järjestäjille, koska nestehukka (eli jano) oli melkoinen seuraavalle juomarastille päästessä.

Ankkuriosuuteni oli nimellispituudeltaan hiukan alle 15 kilometriä. Loppua kohti juokseminen alkoi käydä voimille. Kallioilla tasapainoileminen ja ojien ylittäminen oli kuluttanut voimat. Muutama kilometri ennen maalia alkoi tuntua, että jos ylämäkeä tulee vielä paljon, kramppaavat etureidet. Kunto kuitenkin kesti koko rääkin ja vielä ihan kohtuullisessa ajassa. Matkalle mahtui muutama pikkupummi rasteilla, mutten hävinnyt niillä kuitenkaan kuin korkeintaan minuutteja. Kokonaisuutena nostin joukkueeni sijoitusta juoksullani noin 60 sijaa. Todettakoon, että sijoituksemme oli huikeasti 1457/1518 maaliinpäässeistä miesten joukkueista. Saimme hyväksytyn suorituksen, ja kaikki pääsivät ehjinä perille. Matkalle mahtui megapummia ja ties mitä muuta, mutta maaliinpääsy ja yhdessä homman hoitaminen oli koko systeemin suola!

Kokonaisuutena tapahtuma oli hieno! Jukolassa on aivan omanlaisensa fiilis. Joukkueena juokseminen on hienoa puuhaa, kun saa jännittää muiden suorituksia, ja itsekin pitäisi onnistua. Muissa kilpailuissa juostaan tyypillisesti vain "omana itsenään", mutta minusta hommaan tulee hiukan lisämaustetta, kun oman joukkueen tulos on omastakin suorituksesta kiinni. Ensi vuonna uudestaan!

EDIT: Juha Itkonen kirjoitti blogissaan Jukolasta hyvin. Allekirjoitan hänen näkemyksensä täysin!

15. kesäkuuta 2015

Turku Airshow

Kesäkuun Ruotsin-työkeikan aikana Turun lentoasemalla pidetty lentonäytös, jonka yhteydessä pidettiin suomalaisen lentosimuporukan kokoontumisajot. Kokoontumisajoista ei tämän enempää, mutta lentonäytöksessä kameran suljin kävi kuumana. Sää oli harmaa, mutta se ei lentokonespottereita estänyt.

Amerikkalaiset olivat tuoneet paikalle C-17 Globemaster III -kuljetuskoneen. Koneen rahtitilaa pääsi hämmästelemään, jos malttoi jonottaa.


Ruotsalaiset esittelivät Saabin JAS 39 Gripeniä. Gripen esiintyi myös viime vuonna Oulussa. Tiheällä esiintymisellä lienee tarkoituksensa, koska Gripenin modernein versio on yksi vaihtoehto Suomen ilmavoimien seuraavaksi hävittäjäksi Hornetin jälkeen.


DC-3-kuljetuskoneita oli näytillä kaksin kappalein. Etualalla ruotsalaisomisteinen "Fridtjof Viking" (SE-CFP) ja takana suomalaisille tutumpi "Lokki" (OH-LCH).


AIM-9X-infrapunaohjuksen hakupää. Ohjuksen X-versio on varsin ketterä ohjattavalla suihkusuuttimellaan, ja ohjus voidaan ampua huomattavasti oman koneen lentosuunnasta sivuun.


Amerikkalainen Sniper XR -maalinosoitussäiliö F-16C-hävittäjän kyljessä. Tällaisella mm. osoitetaan kohteita laserpommeille.


Yllämainittu säiliö köllötteli näin seksikkään härvelin kyljessä. Kyseessähän on tietenkin F-16C-40!


Royal Norwegian Historic Squadron teki kulttuuritempun ja toi paikalle MiG-15 UTI -suihkukoneen Karjalan lennoston maaleissa. "Mukelo" toimi aikoinaan esinäytöksenä ilmavoimien hävittäjälentäjille ennen siirtymistä MiG-21-hävittäjään. Mukelo myös lensi Turun näytöksessä.



Yhdysvaltain ilmavoimat oli tuonut paikalle myös KC-135-ilmatankkauskoneen. Kone kuuluu sadanteen ilmatankkauslaivueeseen.


Päivän päätähtenä oli Turkish Stars, joka lentää pienikokoisilla F-5-hävittäjillä.


Midnight Hawks nousee taivaalle sään seljetessä.


Päivän viimeinen esiintyjä oli Baltic Bees, joka lentää tsekkiläisvalmistesella L-39-koulukoneella.


Loput kuvat ovat nähtävillä täällä. Ilmailukesä on polkaistu käyntiin.

4. kesäkuuta 2015

Ruotsin erikoisuuksia, osa 1

ICAssa tallustellessani osui silmään pari hauskaa yksityiskohtaa. Kassalla vastaan tuli näin hieno härveli:



Kyseinen aparaatti laskee ilmeisesti valmiiksi vaihtorahan ja palauttaa sen asiakkaalle peliautomaatin tavoin. Myyjä syöttää asiakkaan antaman setelin laitteelle (takana näkyvä pöytä, jossa lukumerkinnät), ja laite runksutta aikansa ja töräyttää kolikot etupaneelin lokeroon. Jännää! En ole vielä päässyt kokeilemaan värkkiä, koska olen aina maksanut kortilla, mutta ihan mielenkiinnosta pitäisi jollain kauppareissulla maksaa käteisellä laitteen kokeilemisen ilosta. On se hieno!

Samaisen ICAn ulko-ovilla oli tällaisia automaatteja. Vasemmanpuoleisesta saa puutteellisella ruotsintaidollani suomennettuna reseptittömiä lääkkeitä. Keskimmäisestä saa vissiin tupakkia ja partateriä (rakblad-sanan käännös piti jo googlettaa). Oikeanpuoleisesta saa ihmekamaa nimeltään nuuska. Hämmentävää, miten sitä myydään Ruotsissa ihan päivittäistavarakaupoissa, kun taas Suomessa moista ei saa laillisesti mistään muualta kuin ruotsinlaivalta sen seilatessa rakkaan länsinaapurimme aluevesillä.



Ei Västeråsissa onneksi ole koko ajan satanut. Tänään paistoi aurinko. Puistossa oli mukavan rauhallista. Olisi melkein pidettävä kameraa mukana. Nämä kuvat otin kännykkäkameralla.



Väsymys painaa. Työpaikalla kysyin eräältä toiselta urheilijalta, olisiko Västeråsissa uimahallia. On toki. Mälarenin rannalla keskustan lähellä on Lögarängsbadet, jossa kävin tänään. Siellä oi hieno 50 metrin allas. Ei tarvinnut tehdä ihan niin paljon käännöksiä kuin Tampereen Pyynikin "kotihallissa".

2. kesäkuuta 2015

Ruotsissa

Hieman yllättän sain työkomennuksen Ruotsiin Västeråsiin. Maailmanmatkaajana en moisesta hätkähtänyt, vaan tuumasin, että sinne vain. Noin viikon varoitusajalla järjestyi kaikki tarvittava. Maailma kutsui jälleen noin neljän vuoden tauon jälkeen.

Menolennon pulkkana toimi Saab 2000, tuo Ruotsin lahja ilmaliikenteelle. Tämä yksilö (SE-LOM) on ilmeisesti ehtinyt jo seisahtaa varastoitunakin. Nyt se kuitenkin paistatteli Pirkkalan platalla aamuauringossa.



Erikoisuutena mainittakoon, että Saab 2000:ssa ei ole penkkiriviä nro 13, vaan se jätetään väliin. Liekö sitten taikauskoa, vai mahtaisiko moisella rivinumerolla varustettu kone mennä kaupaksi kaikille. Jalkatilaa tämän sardiinipurkin penkkikonffiksessa oli hyvin, mistä pisteet ruotsalaisinsinööreille.



Västerås sijaitsee noin sata kilometriä Tukholmasta luoteeseen. Tämän matkan taittaisin bussilla, kunhan lento vain saapuisi ajallaan. Aikataulujen mukaan vaihtoaikaa pitäisi olla puoli tuntia, minkä odottaisin riittävän laukun hihnalta noutamisineen.

Menolennolla Suomen aurinkoinen sää vaihtui Ruotsin kaatosateeseen. Jostain kummam syystä koneessa odoteltiin Arlandan platalla noin kymmenen minuuttia, ennen kuin koneesta päästiin ulos. Yhtäkkiä puoli tuntia vaihtoaikaa hupeni kummasti. Kassi ja bussin lähtöpaikkakin pitäisi vielä löytää jostain. Laukku oli kauhukseni tietysti kauimmaisella hihnalla. Exit oli tietenkin juuri vastakkaisessa päässä hihnastoa kuin mihin kassini tuli; sai vetää varsinaista munaravia Arlandan laakeilla käytävillä bussiin ehtiäkseni. Bussipysäkki löytyi onneksi yllättävän helposti, ja luppoaikaakin jäi vielä kokonaista viisi minuuttia. Tuossahan olisi vielä hörpännyt vaikkapa pullakahvit. Niin tai näin, menomatkan kaksi ensimmäistä osuutta olivat putkessa. Linja-autossa oli aikaa nukkua. Yöunet olivat jääneet lyhyiksi. Olin ainut matkustaja koko bussissa.

Västeråsin asemalla tuntui jotenkin kotoisalta: tässä tilanteessa olen ollut aiemminkin. En oikein tiennyt, mihin pitäisi mennä ensimmäiseksi kimpsuineni ja kampsuineni. Vettä satoi edelleen kuin saavista kaatamalla. En halunnut lähteä seikkaileman työpaikalle romuineni, vaan ajattelin, että haluan niistä eroon. Niinpä soitin majapaikkani respaan kysyäkseni, voisinko viedä matkatavarani sinne odottamaan. Onneksi respa oli auki jo näin aamukahdeksalta, ja sain kamat sinne. Respa jaksoi selvittää, miten pääsisin työpaikalleni, jonne olisi nelisen kilometriä. Matka olisi käveltävissä, mutta bussiin kannattaisi ehkä hypätä. Bussilinjakin selvisi, ja nyt olisi vain talsittava matkan varrella olevalle bussipysäkille. Tuntui todella kevyeltä jätettyäni raskaat kassit respaan!

Satoi edelleen, kun kävelin puhelimen kartan avustuksella kohti työpaikkaa. Päätin, etten halua kastua läpimäräksi, ja hyppään bussiin. Muistin Suomesta, että busseissa olisi maksettava kertalippu käteisellä. Minulle oli kuitenkin jäänyt aiemmilta Ruotsin-reissuilta käsitys, että maassa voi maksaa kortilla melkein missä tahansa. En ollut nyt nostanut käteistä automaatista. Niinpä päätin kokeilla onneani, ja pysäytyin seuravan lähestyneen bussin. Yllätysekseni huomasin, että kuljettajan edessähän pönöttää korttimaksupääte! Herranjestas! Tämä se on edistystä! Pääsin bussiin maksamalla lipun Visa Electronilla. En olisi ikinä uskonut, että moinen onnistuu, mutta nyt homma toimi. Ja kun tarkemmin asiaa ajattelin, niin aamun pikavuorobussissakin taisi olla korttimaksupääte. Nyt jäi käsitys, että korttimaksamisessa Ruotsi on valovuoden muita (Suomi, Keski-Eurooppa) edellä.