12. heinäkuuta 2014

Fin5 - 4. päivä - "Kaikki meloo!"

Suunnistuksen alalajina on sprintti, jossa rata on lyhyt, ja usein myös kaupunkialueella. Kilpailu on tyypiltään lyhyt ja ytimekäs, ja vauhti on todella kovaa. Pienetkin virheet kostautuvat useiden sekuntien tappiolla, mitä on vaikeaa kiriä kiinni myöhemmin, koska ympäristön hahmottaminen on hyvin helppoa, ja nopeus ratkaisee paljon. Sprintti saattaakin äityä melkoiseksi sekuntipeliksi. Fin5:n neljäntenä osakilpailuna oli juuri sprintti, joka suunnistettiin Rukan kävelykylässä, joka lienee pitkälti noussut lasketteluturismin ehdoilla.

Tämä oli ensimmäinen sprinttini. Jännitti. Olin kuullut etukäteen, että rastimääritteiden kanssa oli syytä olla erityisen tarkkana, ja ne tulisi lukea hyvin joka rastille. Tämä piti paikkansa. Lisäksi karttaa tulisi lukea tarkasti, koska pienetkin nyanssit voisivat ratkaista, miten rastille kannattaa edetä. Menin pitkän A-sprintin.



Rastit sujuivat pääasiassa hyvin numeroa 14 lukuunottamatta. Sitä pummasin oikein huolella. Tulin rinnettä alas aivan oikeaan talojen väliin, mutten tajunnut katsoa sivuilleni talojen välissä, vaan painelin muina miehinä ohi rastista. Ihmettelin, missä rasti on, koska olin sataprosenttisen varma ympäristön perusteella, että olin oikeassa paikassa. Aloin hämmästellä ympäristöäni hyvin pienellä alueella. Kävin varmistamassa rinteen aidasta, että tosiaan olin oikeassa paikassa. En löytänyt rastia, koska en ollut tajunnut, että maa ikäänkuin laskeutui muuta ympäristöä hieman alemmaksi talon nurkalla, ja juuri tässä "syvennyksessä" rasti oli. Suoritukseni meni aikalailla pilalle. Toki löysin rastin, mutta suorituksestani oli jo mennyt maku. Tuntui, että luovutan. Ennen 14. rastia oli mennyt suorastaan hyvin ensimmäiseksi sprintiksi, mutta homma kaatui tuohon 14:n megapummiin. Maaliin oli kuitenkin juostava, jotta saisin hyväksytyn suorituksen. Seuraavaa rastiväliä en juuri jaksanut miettiä, vaan menin vain jotenkin. Hävisin tälläkin välillä kolmisen minuuttia.

Harmitus oli unohdettava, jotta selviäisin lopuista rasteista kunnialla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli jälleen kiva juosta todella kovaa. Sain väistellä "pujottelukeppejä". Rastitkin löytyivät ongelmitta. Kaksi viimeistä rastia ennen maalia olivat hiihtostadionilla yleisön edessä. Tässä vaiheessa en enää murehtinut pummiani, vaan nautin juoksemisesta. Pummilleni naurettaisiin myöhemmin, mutta aika kultaisi muistot.

Loppuaikani oli 32:07 ja sijoitukseni 106/143. Pummini ratkaisi paljon, koska rastiväliaikojen mukaan olisin ollut likimain 50. sijan paikkeilla, jos vauhtini olisi pitänyt.



Iltapäivällä kävimme laskemassa koskea Myllykoskella, mikä oli myös uusi kokemus. Sää oli edelleen helteinen, ja aurinko porotti. Varatessani paikkaa myyjä oli kertonut, että mukaan kannattaa varata vaatteita, jotka saavat kastua. Meninkin paikalle juoksutrikoissa. Oli kuuma, eivätkä vähät vaatteet haitanneet. Paikalla ei ollut juuri ketään oman ryhmäni lisäksi.

Ennen koskeen syöksymistä käytiin tietysti läpi, miten venettä ohjataan nuoren naiskipparin komennossa. Muun muassa "kaikki meloo"- ja "kaikki taakse"-komennot tulivat tutuiksi. Pelastautuminenkin tietysti opetettiin. Kippari kysyi, olisiko halukkaita uimareita "luottamustestiin". Pitäisi siis pulahtaa harjoituksen vuoksi veteen pelastauduttavaksi. Epäröin aluksi, mutta päätin, että voin pulahtaa ensimmäisen pikkukosken jälkeisellä järviosuudella uimaan pelastautumisdemonstraatioksi. Hämmästyksekseni muut eivät innostuneet veteen pulahtamisesta, vaikka sää oli kuuma ja vesikin lämmintä näin pohjoiseksi vesistöksi. "Lisäohjelmanumerona" oli hienoa pulahtaa kirkkaaseen lähdeveteen - pilke silmäkulmassa.

Viimeinen koski jännitti. Edessä oli kilometri koskea. Saisinko pidettyä jalkani veneen ponttoonien välissä? Pysyisivätkö kaikki veneessä? Pomppisikohan vene? Kuinka syvälle pärskeisiin vene sukeltaisi? Kaikki selvisi, kun koski alkoi. Melottiin eteenpäin, ja vauhti kiihtyi. Vene alkoi pomppia. Meno oli melkoista vuoristorataa. Pärskeet löivät laidan yli, ja kastuimme läpimäriksi. Naiskippari huusi komentoja. Piti jatkaa melomista. Oikea jarru! Kaikki meloo! Väistimme rantajyrkännettä. Pomppiminen rauhoittui, ja vauhti alkoi hidastua. Olimme selvinneet koskesta. Yksi viikon unohtumattomimmista kokemuksista oli juuri ohi. Hymy oli herkässä. Meloimme rantaan. Yhteishenki oli korkealla. Kaikilla oli hauskaa, vaikka saappaat olivatkin täynnä vettä!