Enshimmäinen ethappi oli Þingvellirin (tiedoksi: islannin "Þ" äännetään kuten "th" esimerkiksi englannin sanassa "there") kansallispuistossa. Tällä paikalla islantilaiset aloittivat maakäräjien pitämisen joskus muinoin. Paikka sijaitsee Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen välisellä noin 10 kilometrin kaistaleella. Laatat erkaantuvat edelleen toisistaan kerrassaan ihmispäätähuimaavaa noin 7 millimetrin vuosivauhtia!
Seuraavaksi kierros vei Gullfossin vesiputoukselle, joka on komea ja todella massiivinen. Kyllä ihminen on pieni siihen verrattuna!
Viimeinen kuuluisa nähtävyys oli Haukadalurin geoterminen alue, missä hämmästeltiin geysirejä. Nykyisin aktiivisista geysireistä suurin ja kaunein, Strokkur, saa yleisön haukkomaan henkeään noin 10 minuutin välein, mutta toisinaan se innostuu täysin äkkiarvaamatta esiintymään muutaman minuutin välein. Kuvan tyylikästä sisääntuloa yleisö kuitenkin oli osannut jo odottaa kotvasen.
Paikalla oli myös pikku-geysir, joka vaikutti edellisen jättiläisen jälkeen paljon vaatimattomammalta.
Geysirien lähistöllä tuoksui ihan kananmunapierulta. Syykin on varsin ilmeinen, koska maaperästä on liuennut tähän pinnalle pulppuavaan elämän eliksiiriin rikkiä, jota on myös mädissä kananmunissa. Tämä aromien kruunaamaton kuningas ei ollut suinkaan läpitunkevan epämiellyttävä, mutta toi muuten pittoreskiin maisemaan oman pikantin lisäsäväyksensä. Rikinkatkuista selvittyämme lähdimme paluumatkalle.
Islanninkarvaooppeli.
Etna uinui horisontissa.
Kirkon koristeikkunaa.
Toinen vesiputous, jonka vesi oli selvästi Gullfossia kirkkaampaa. Ja varmaan hyytävän kylmää.
Päivän kiertely väsytti illalla mojovasti. Seuraavaksi päiväksi oli luvattu aurinkoista säätä, ja sinnekin olisi jo ohjelmaa luvassa...
