6. joulukuuta 2013
8. lokakuuta 2013
Kohokohta
Kauden päätavoitteeni eli Brysselin maraton juostiin viime sunnuntaina. Olin päristellyt edellisen "treenin" niin lujaa, että maratonmatkavauhti saattaisi olla hieman hakusessa apuvoimitta. Päätinkin lähteä tavoitteeni mukaisesti 3:30-jäniksen matkaan. Tällä halusin kuulostella, miltä vauhti tuntuu, ja jaksanko mukana. Tallinnassa olin juossut 3:36 ja risat kohtalaisen helposti. Tavoitteeni olisi alittaa tuo aika ja samalla kolme ja puoli tuntia. Varsinainen kuntomittari kuitenkin puuttui tältä vuodelta pitkille matkoille. Puolikkaat ovat kuitenkin niin oma maailmansa kokonaiseen maratoniin verrattuna.
Ensimmäisten kilometrien aikana jäniksen ympärille kerääntyi aikamoinen sumppu, jossa myös minä juoksin. Kyllästyin tähän kuitenkin pian, ja tein pienen irtioton noin sadan metrin päähän jäniksestä, jotta ympärillä olisi tilaa juosta. Tämä tietysti edellytti, että olisi jatkuvasti tarkkailtava, missä jänis menee takanani. Tästä eteenpäin jouduinkin vilkaisemaan taakseni aika ajoin.
Juoksu eteni varsin tavanomaisesti. Kympin väliaika tuki sopivasti tavoitetta, ja jänis oli takanani. Oli aikaa katsella maisemia. Aluksi juostiin taajamassa, mistä poistuttiin loivanousuiselle ja -laskuiselle puistikkoalueelle, jossa oli pitkiä suoria. Nousuissa piti malttaa, koska liian kova vauhti niissä kostautuisi nopeana väsymisenä. Eräässä taajamapätkässä juoksijoita "viihdytti" autojen nopeusäyttö, joka näytti juoksijoiden nopeutta. Mittarin mukaan vauhtimme vaihteli 13:n ja 14:n kilometrin tuntivauhdin välillä, joka oli todellista vauhtia enemmän. Quite a speed, isn't it?
Myös puolimaratonin väliajalla olin tavoitevauhdissa; jänis oli edelleen takanani. Voimia tuntui riittävän, mutten vielä kiristänyt vauhtia, koska pelkäsin mahdollista "seinää" ja kramppeja. Kesän kilometrikisan pyöräilyn jäljiltä voisi tietysti olettaa jalkojen lihasryhmien olevan edes jotensakin kunnossa, mutten uskaltanut vielä ottaa riskiä. Nyt mitattaisiin, ketkä osaisivat juosta. Keskityin juoksemiseen, ja taakse vilkuilin enää harvoin.
Kolmenkymmenen kilometrin väliaikapaikalla en enää laskenut päässäni ajasta, oliko vauhtini sopivaa. Jänis ei ollut kuitenkaan tullut ohitseni, ja tiesin, että jollain tavalla olisin tavoitevauhdissa. Pitkällä suoralla alamäen päätteeksi katsoin taakseni. Missähän se jänis tulee? Hämmästyin. Jänistä ei näy! Jänistä EI NÄY! Vilkaisin taakseni vielä pari kertaa, koska en yksinkertaisesti ollut uskoa silmiäni. Tunsin, että voimia oli edelleen vaikka kuinka paljon, eikä väsymys painanut lainkaan. Jänis olisi jossain kaukana takana. Kaikki paineet tavoitteen täyttymisestä helpottivat kertalaakista: olinhan kuitenkin painanut treeniä viimeisen vuoden ajan tätä tapahtumaa varten, ja nyt pääsisin tavoitteeseeni - vieläpä kohtalaisen helposti. Kyyneleet meinasivat tulla. Tunne kävi niin syvällä, että voisin verrata sitä vuoden 2009 Suvi-illan "Sankareihin". Tätä tunnetta en unohtaisi enää koskaan. Ilo valtasi mielen, ja askel keveni. Lisäsin vauhtia heti. Nyt voisin antaa kaikkeni täysin paineettomana, kävi miten kävi.
Loppumatka oli yhtä hurmosta. Runner's high oli voimissaan. Keräilin "päänahkoja", kun jengiä tuli selkä edellä vastaan jatkuvalla syötöllä. Nuorta hyvävoimaista suomalaista katseltiin silmät pyöreinä. Viisi kilometriä ennen maalia sain harmikseni huomata, että maratonreitti yhtyy puolimaratonin reittiin. Suomeksi sanottuna vauhdikkaammat maratoonarit joutuivat puolikkaan juoksijoiden sekaan. Tämä ei vielä sinänsä olisi ollut ongelma, elleivät puolikkaan juoksijat olisivat olleet niin turkasen hitaita. Lisäksi puolikas oli Brysselissäkin huomattavasti maratonia suositumpi matka, ja juoksijoita oli pitkälti toistakymmentä tuhatta. Koita sitten siinä väentungoksessa juosta lujaa. Juoksu muuttui "pujottelukeppien" väistelemiseksi. Tässä ei välttämättä hävitty monta sekuntia, muttei moinen kyllä mieltäkään lämmittänyt. Minusta olisi ollut parasta vain juosta maaliin kaikessa rauhassa ilman tällaista muiden väistelemistä.
Hurmos ei kuitenkaan puikkelehtimisesta laantunut. Kolmisen kilometriä ennen maalia näin 3:15-jänisten ilmapallot edessäni. Ymmärsin, että olin tullut viimeiset kymmenen kilometriä todella lujaa (kun takana oli kuitenkin jo 30 km). Tästä sain vielä ylimääräisen energialatauksen, koska olisihan jäniksistä mukava puristaa ohi ja alittaa 3:15. Jänikset näyttivät väsyneiltä, kun painelin heistä ohi väentungoksessa noin pari kilometriä ennen maaliin laskettelua.
Perus-smalltalkina todettakoon, että sää oli hyvä. Aamu oli pilvinen ja utuinen, mutta sää selkeni auringon noustessa korkeammalle. Matka juostiin poutasäässä. Brysselissä oli Suomen mittapuulla kesä. Lämmintä oli liki 20 astetta. Tuuli ei vaikuttanut juoksemiseen. Olosuhteet olivat mitä mainioimmat juoksemiseen.
Join jälleen suurmestarien oppien mukaisesti jokaisella juoma-asemalla. Joka toisella asemalla oli 3,3 dl:n urheilujuomaputeli tarjolla, jollaisen otin aina kun mahdollista. Pullosta oli mukava siemailla seuraavien parin kilometrin ajan. Tällöin nestettä ei kertynyt liikaa kerralla. Muilla asemilla sai vettä, jota join vastineeksi hieman vähemmän.
Brysselin keikka oli mieletön, vaikken nähnytkään itse kaupungista kuin pienen kusevan miehen ja kaupungintalon. Pitkästä aikaa juokseminen kosketti syvältä. Tällaista tunnetta ei ole ollut pitkään aikaan. Flow oli sanoinkuvaamaton. Lisää tällaista!
Väliajat:
10 km: 0:49:15
21,0975 km: 1:41:46 (52:31)
30 km: 2:21:54 (40:08)
42,195 km: 3:13:11 (51:16)
Loppusijoitus: 109. 1794 maaliin juosseesta
Ensimmäisten kilometrien aikana jäniksen ympärille kerääntyi aikamoinen sumppu, jossa myös minä juoksin. Kyllästyin tähän kuitenkin pian, ja tein pienen irtioton noin sadan metrin päähän jäniksestä, jotta ympärillä olisi tilaa juosta. Tämä tietysti edellytti, että olisi jatkuvasti tarkkailtava, missä jänis menee takanani. Tästä eteenpäin jouduinkin vilkaisemaan taakseni aika ajoin.
Juoksu eteni varsin tavanomaisesti. Kympin väliaika tuki sopivasti tavoitetta, ja jänis oli takanani. Oli aikaa katsella maisemia. Aluksi juostiin taajamassa, mistä poistuttiin loivanousuiselle ja -laskuiselle puistikkoalueelle, jossa oli pitkiä suoria. Nousuissa piti malttaa, koska liian kova vauhti niissä kostautuisi nopeana väsymisenä. Eräässä taajamapätkässä juoksijoita "viihdytti" autojen nopeusäyttö, joka näytti juoksijoiden nopeutta. Mittarin mukaan vauhtimme vaihteli 13:n ja 14:n kilometrin tuntivauhdin välillä, joka oli todellista vauhtia enemmän. Quite a speed, isn't it?
Myös puolimaratonin väliajalla olin tavoitevauhdissa; jänis oli edelleen takanani. Voimia tuntui riittävän, mutten vielä kiristänyt vauhtia, koska pelkäsin mahdollista "seinää" ja kramppeja. Kesän kilometrikisan pyöräilyn jäljiltä voisi tietysti olettaa jalkojen lihasryhmien olevan edes jotensakin kunnossa, mutten uskaltanut vielä ottaa riskiä. Nyt mitattaisiin, ketkä osaisivat juosta. Keskityin juoksemiseen, ja taakse vilkuilin enää harvoin.
Kolmenkymmenen kilometrin väliaikapaikalla en enää laskenut päässäni ajasta, oliko vauhtini sopivaa. Jänis ei ollut kuitenkaan tullut ohitseni, ja tiesin, että jollain tavalla olisin tavoitevauhdissa. Pitkällä suoralla alamäen päätteeksi katsoin taakseni. Missähän se jänis tulee? Hämmästyin. Jänistä ei näy! Jänistä EI NÄY! Vilkaisin taakseni vielä pari kertaa, koska en yksinkertaisesti ollut uskoa silmiäni. Tunsin, että voimia oli edelleen vaikka kuinka paljon, eikä väsymys painanut lainkaan. Jänis olisi jossain kaukana takana. Kaikki paineet tavoitteen täyttymisestä helpottivat kertalaakista: olinhan kuitenkin painanut treeniä viimeisen vuoden ajan tätä tapahtumaa varten, ja nyt pääsisin tavoitteeseeni - vieläpä kohtalaisen helposti. Kyyneleet meinasivat tulla. Tunne kävi niin syvällä, että voisin verrata sitä vuoden 2009 Suvi-illan "Sankareihin". Tätä tunnetta en unohtaisi enää koskaan. Ilo valtasi mielen, ja askel keveni. Lisäsin vauhtia heti. Nyt voisin antaa kaikkeni täysin paineettomana, kävi miten kävi.
Loppumatka oli yhtä hurmosta. Runner's high oli voimissaan. Keräilin "päänahkoja", kun jengiä tuli selkä edellä vastaan jatkuvalla syötöllä. Nuorta hyvävoimaista suomalaista katseltiin silmät pyöreinä. Viisi kilometriä ennen maalia sain harmikseni huomata, että maratonreitti yhtyy puolimaratonin reittiin. Suomeksi sanottuna vauhdikkaammat maratoonarit joutuivat puolikkaan juoksijoiden sekaan. Tämä ei vielä sinänsä olisi ollut ongelma, elleivät puolikkaan juoksijat olisivat olleet niin turkasen hitaita. Lisäksi puolikas oli Brysselissäkin huomattavasti maratonia suositumpi matka, ja juoksijoita oli pitkälti toistakymmentä tuhatta. Koita sitten siinä väentungoksessa juosta lujaa. Juoksu muuttui "pujottelukeppien" väistelemiseksi. Tässä ei välttämättä hävitty monta sekuntia, muttei moinen kyllä mieltäkään lämmittänyt. Minusta olisi ollut parasta vain juosta maaliin kaikessa rauhassa ilman tällaista muiden väistelemistä.
Hurmos ei kuitenkaan puikkelehtimisesta laantunut. Kolmisen kilometriä ennen maalia näin 3:15-jänisten ilmapallot edessäni. Ymmärsin, että olin tullut viimeiset kymmenen kilometriä todella lujaa (kun takana oli kuitenkin jo 30 km). Tästä sain vielä ylimääräisen energialatauksen, koska olisihan jäniksistä mukava puristaa ohi ja alittaa 3:15. Jänikset näyttivät väsyneiltä, kun painelin heistä ohi väentungoksessa noin pari kilometriä ennen maaliin laskettelua.
Perus-smalltalkina todettakoon, että sää oli hyvä. Aamu oli pilvinen ja utuinen, mutta sää selkeni auringon noustessa korkeammalle. Matka juostiin poutasäässä. Brysselissä oli Suomen mittapuulla kesä. Lämmintä oli liki 20 astetta. Tuuli ei vaikuttanut juoksemiseen. Olosuhteet olivat mitä mainioimmat juoksemiseen.
Join jälleen suurmestarien oppien mukaisesti jokaisella juoma-asemalla. Joka toisella asemalla oli 3,3 dl:n urheilujuomaputeli tarjolla, jollaisen otin aina kun mahdollista. Pullosta oli mukava siemailla seuraavien parin kilometrin ajan. Tällöin nestettä ei kertynyt liikaa kerralla. Muilla asemilla sai vettä, jota join vastineeksi hieman vähemmän.
Brysselin keikka oli mieletön, vaikken nähnytkään itse kaupungista kuin pienen kusevan miehen ja kaupungintalon. Pitkästä aikaa juokseminen kosketti syvältä. Tällaista tunnetta ei ole ollut pitkään aikaan. Flow oli sanoinkuvaamaton. Lisää tällaista!
Väliajat:
10 km: 0:49:15
21,0975 km: 1:41:46 (52:31)
30 km: 2:21:54 (40:08)
42,195 km: 3:13:11 (51:16)
Loppusijoitus: 109. 1794 maaliin juosseesta
15. syyskuuta 2013
Tavoitteista viis
Juoksin tänään Tampereen puolimaratonin. Tarkoituksenani oli jälleen treenata Brysselin maratonia varten. Laskeskelin hätäisesti etukäteen, että juostessani tasaisen tappavaa vauhtia noin 50 min / 10 km ehtisin maratonilla noin kolmen ja puolen tunnin loppuaikaan, mikä on tavoitteeni Brysselissä. Tavoitteenani Treen puolikkaalla olisi siis harjoitella tasaisen vauhdin ylläpitoa maratonille. Toisin kävi.
Tampereen puolikkaalla nykyisillä kotikaduilla ekoja kilometrejä vispatessani kävi selväksi hyvin pian, etten millään jaksaisi lönkötellä puolikasta maratonvauhdilla, vaan loppuaika olisi "huikeasti" nopeampi. Ekat pari kilsaa menivät noin 4:20/km, mikä enteili arvattavasti triljardisti nopeampaa aikaa kuin noin 1:40:00, johon siis pääsisin maratonvauhdilla. Meno tuntui kuitenkin hyvältä, ja päätin, että antaa mennä nyt sitten, vaikkei halajamani "treeni" aivan toteutuisikaan. Maratonilla olisi sitten seurattava kilometriaikoja tosissaan.
Annoin jalkojen rullata suuremmin kiihdyttelemättä. Ajoin lauantai-iltana noin kolmenkymmenen kilometrin pyörälenkin matalilla vaihteilla nopeasti polkimia pyörittäen. Alan miehet puhuvat ns. kadenssista eli polkimien kierrosnopeudesta. Pyöräilyn oli tarkoitus totuttaa jalat jälleen nopeatahtiseen jatkuvaan liikkeeseen, koska viikolla töihin juostessani vauhti oli merkittävästi hitaampaa kuin juoksukilpailuissa. Eilisen pyöräilyn tarkoitus ei kuitenkaan ollut rasittaa jalkoja liian voimakkaasti (eli ajaa suurilla vaihteilla). Pyöräily ajoi mielestäni tarkoituksensa nyt juostessa, ja jalat kävivät kuin formulan renkaat.
En muista seuranneeni matkalla väliaikoja. Kilometritolppia sen sijaan laskin, vaikka voimat tuntuivat riittävän hyvin. Vasta pari kilometriä ennen maalia alkoi väsymys iskeä. Tällöin vilkaisin sekkaria, ja se näytti alle 1:20:00. Oli vielä hyvin aikaa puolentoista tunnin rajaan, ja mahdollisuudet olisivat vaikka ennätykseeni (1:28:29 Forssan Suvi-illassa tänä kesänä), vaikkei rata ollutkaan mikään maailman nopein. Juontajan höpötys kuului horisontissa kovaäänisistä ja lähestyttiin Laukontoria, mistä loppusuora alkoi Laukonsillalle. Juoksin tahdon voimalla loppuun asti. Ihmiset kannustivat Ratinan rannalla.
Maalissa olin niin loppu, etten muistanut edes pysäyttää sekkariani. Sain hoiperreltua maalialueelta juomapaikalle urheilujuomaa ryyppäämään. Onneksi automaagiajanotto toimi moitteetta. Loppuajaksi sain 1:27:16 nettona. Ilmeisesti kympin väliaikani oli 44:08. Onnistuin siis kiristämään vauhtia viimeisellä kympillä, mitä pidän jo lähes ihmesuorituksena tällaisessa kyydissä. Tyypillisempää olisi, että vauhti vain hidastuisi loppua kohti. Lisäksi jälkimmäisellä kympillä oli ylämäkiä enemmän. Noh, rahkeita olisi näköjään parempaankin. Näin kuitenkin tällä kertaa. Tyytyväinen on oltava, koska nopeus kiihtyi loppua kohti lievästi, ja vauhti - vaikka turhan kovaa olikin - pysyi jotakuinkin tasaisena koko matkan. Bruttoajoissa mitattuna olin jätkien sarjassa sijalla 31, kun maaliin tuli 611 kolmijalkaista.
Nyt jälkipeleissä huomasin, että onnistuin näköjään tiristämään ennätyksestäni reilun minuutin. Aika hämmästyttävää! Enkä edes yrittänyt tavoitella moista...
Reitti kiersi mukavasti ensin lenkin keskustassa, mistä lähdettiin Kekkosentietä kohti Rauhaniemen sairaalaa. Rauhaniemestä tultiin Tampellan kautta Ratinan stadionille, missä käytiin näyttäytymässä kunniakierroksen verran. Tästä jatkettiin Ratinan suvannon eteläpuolelle, missä käytiin hetki Hatanpään valtatiellä ja sairaalalla, ennen kuin poikettiin Härmälää kohti. Tästä loppumatka tultiinkin suvannon rannan ulkoiluteitä pitkin takaisin keskustaan. Mäkiä oli jonkin verran, mutteivat ne onneksi olleet pitkiä. Olisin mielelläni juossut keskustassa ihmisten ilmoilla enemmänkin.
Jälkiviisaana laskin, että maratonilta kolmessa ja puolessa tunnissa selvitäkseen täytyy juosta jokainen kymppi noin 49 min 46 s. Päässälaskemani alkuarvaus osui siis jotakuinkin kohdalleen, mutta himpun verran saisi kiristää viimeisillä kilometreillä alussa säästeltyään, jos menisi tasan 50 min / 10 km.
Pari täysin juoksuteemaan liittymätöntä kuvaa Herwoodista:
"Nähtävyys" Hervannassa TTY:llä. Aalto-yliopistoon ei viitata tietenkään millään tavalla.
Suomen Hollywood.
Tampereen puolikkaalla nykyisillä kotikaduilla ekoja kilometrejä vispatessani kävi selväksi hyvin pian, etten millään jaksaisi lönkötellä puolikasta maratonvauhdilla, vaan loppuaika olisi "huikeasti" nopeampi. Ekat pari kilsaa menivät noin 4:20/km, mikä enteili arvattavasti triljardisti nopeampaa aikaa kuin noin 1:40:00, johon siis pääsisin maratonvauhdilla. Meno tuntui kuitenkin hyvältä, ja päätin, että antaa mennä nyt sitten, vaikkei halajamani "treeni" aivan toteutuisikaan. Maratonilla olisi sitten seurattava kilometriaikoja tosissaan.
Annoin jalkojen rullata suuremmin kiihdyttelemättä. Ajoin lauantai-iltana noin kolmenkymmenen kilometrin pyörälenkin matalilla vaihteilla nopeasti polkimia pyörittäen. Alan miehet puhuvat ns. kadenssista eli polkimien kierrosnopeudesta. Pyöräilyn oli tarkoitus totuttaa jalat jälleen nopeatahtiseen jatkuvaan liikkeeseen, koska viikolla töihin juostessani vauhti oli merkittävästi hitaampaa kuin juoksukilpailuissa. Eilisen pyöräilyn tarkoitus ei kuitenkaan ollut rasittaa jalkoja liian voimakkaasti (eli ajaa suurilla vaihteilla). Pyöräily ajoi mielestäni tarkoituksensa nyt juostessa, ja jalat kävivät kuin formulan renkaat.
En muista seuranneeni matkalla väliaikoja. Kilometritolppia sen sijaan laskin, vaikka voimat tuntuivat riittävän hyvin. Vasta pari kilometriä ennen maalia alkoi väsymys iskeä. Tällöin vilkaisin sekkaria, ja se näytti alle 1:20:00. Oli vielä hyvin aikaa puolentoista tunnin rajaan, ja mahdollisuudet olisivat vaikka ennätykseeni (1:28:29 Forssan Suvi-illassa tänä kesänä), vaikkei rata ollutkaan mikään maailman nopein. Juontajan höpötys kuului horisontissa kovaäänisistä ja lähestyttiin Laukontoria, mistä loppusuora alkoi Laukonsillalle. Juoksin tahdon voimalla loppuun asti. Ihmiset kannustivat Ratinan rannalla.
Maalissa olin niin loppu, etten muistanut edes pysäyttää sekkariani. Sain hoiperreltua maalialueelta juomapaikalle urheilujuomaa ryyppäämään. Onneksi automaagiajanotto toimi moitteetta. Loppuajaksi sain 1:27:16 nettona. Ilmeisesti kympin väliaikani oli 44:08. Onnistuin siis kiristämään vauhtia viimeisellä kympillä, mitä pidän jo lähes ihmesuorituksena tällaisessa kyydissä. Tyypillisempää olisi, että vauhti vain hidastuisi loppua kohti. Lisäksi jälkimmäisellä kympillä oli ylämäkiä enemmän. Noh, rahkeita olisi näköjään parempaankin. Näin kuitenkin tällä kertaa. Tyytyväinen on oltava, koska nopeus kiihtyi loppua kohti lievästi, ja vauhti - vaikka turhan kovaa olikin - pysyi jotakuinkin tasaisena koko matkan. Bruttoajoissa mitattuna olin jätkien sarjassa sijalla 31, kun maaliin tuli 611 kolmijalkaista.
Nyt jälkipeleissä huomasin, että onnistuin näköjään tiristämään ennätyksestäni reilun minuutin. Aika hämmästyttävää! Enkä edes yrittänyt tavoitella moista...
Reitti kiersi mukavasti ensin lenkin keskustassa, mistä lähdettiin Kekkosentietä kohti Rauhaniemen sairaalaa. Rauhaniemestä tultiin Tampellan kautta Ratinan stadionille, missä käytiin näyttäytymässä kunniakierroksen verran. Tästä jatkettiin Ratinan suvannon eteläpuolelle, missä käytiin hetki Hatanpään valtatiellä ja sairaalalla, ennen kuin poikettiin Härmälää kohti. Tästä loppumatka tultiinkin suvannon rannan ulkoiluteitä pitkin takaisin keskustaan. Mäkiä oli jonkin verran, mutteivat ne onneksi olleet pitkiä. Olisin mielelläni juossut keskustassa ihmisten ilmoilla enemmänkin.
Jälkiviisaana laskin, että maratonilta kolmessa ja puolessa tunnissa selvitäkseen täytyy juosta jokainen kymppi noin 49 min 46 s. Päässälaskemani alkuarvaus osui siis jotakuinkin kohdalleen, mutta himpun verran saisi kiristää viimeisillä kilometreillä alussa säästeltyään, jos menisi tasan 50 min / 10 km.
Pari täysin juoksuteemaan liittymätöntä kuvaa Herwoodista:
"Nähtävyys" Hervannassa TTY:llä. Aalto-yliopistoon ei viitata tietenkään millään tavalla.
Suomen Hollywood.
8. syyskuuta 2013
Radom
Puolassa tuli tosiaan siis käytyä lentonäytöksen vuoksi. Aiemmin olin käynyt Kecskemetissä vuonna 2010, mistä jäi niin hyvät muistot, että lähdin tänä kesänä toiseen entisen itäblokin maahan lentonäytökseen. Valinta osui Radomiin, jossa oli tulossa mitä ilmeisimmin hyvät bileet, koska lentävää porukkaa oli eri puolilta Eurooppaa. Jenkit loistivat poissaolollaan säästövimmassaan, muttei moinen ketään haitannut; itävehkeiden vuoksi Radomiin mentiin.
Näytösliput maksoivat etukäteen ostettuna 40 zlotya yhdeltä päivältä, mikä vastaa noin kymmentä euroa. Moinen ei juuri kirpaissut, vaikka olikin yksi matkan kalleimmista investoinneista juna- ja lentolippujen sekä hostellin (20 e Varsova-Radom-Varsova aikuiselta, 270 e HEL-WAW-HEL, 60 e/3 yötä) lisäksi. Lippujen ostaminen etukäteen oli varsin helppoa, kunhan muisti lukea nettisivut loppuun asti, koska alussa kaikki oli selitty puolaksi, minkä jälkeen sama sepustus oli englanniksi. Etukäteisostaminen tosin ei juuri jeesannut paikalla, koska ylivoimaisesti suurimmat jonot olivat alueen turvatarkastuksessa, joka ei tuntunut toimivan sitten alkuunkaan. Jonottaa sai todennäköisesti tunteja kyynärpäätaktiikatta. Jossain vaiheessa joku keksi avata lisälinjan tarkastukseen, mikä hieman helpotti valtavaa tungosta.
Edellisestä voidaankin jo päätellä, että jengiä oli liikkeellä - no, paljon. Yleisön määrää voi vain hämmästellä tästä Kimmo Hantulan panoraamakuvasta (linkin vasemman yläkulman alasvetovalikosta valitaan "Yleisöä"). Yleisömeri vain jatkui, kun katsoi pitkin aidanreunaa näytösalueella. Paikalla on varmasti ollut jo pelkästään lauantaina kymmeniätuhansia ihmisiä. Paikalla tätä ei vielä tajunnut täysin, mutta jälkilöylyissä on voinut käsittää jotenkin, kuinka paljon yleisöä tosiaan oli.
Näytöksessä oli siis pääasiassa eurooppalaisten ilmavoimien koneita. Belgialaisten F-16A-MLU on varsin yleinen näky isoimmissa lentonäytöksissä.
Suurin syy Radomiin lähdölleni oli, että halusin nähdä Su-27 Flankerin lentävänä. Flanker on venäläisvalmisteinen hyvin ketterä torjuntahävittäjä. Aiemmin en ollut nähnyt Flankeria kuin maanäyttelyssä, mutta tällä kertaa tarjoutui tilaisuus nähdä värkki myöskin ilmassa. Ja onhan se majesteettinen laitos. Hävittäjä on iso kuin mikä, mutta silti liikehtimiskykyinen. Ei uskoisi, ennen kuin näkee. Nytkään koneen suorituskyvystä ei todennäköisesti otettu kaikkea irti.
Puola on pikkuhiljaa länsimaistamassa ilmavoimiensa kalustoa. Wanhat MiG-29:t korvataan pikkuhiljaa F-16:n nykyaikaisella tuontiversiolla. Sellainen ei lentänyt taitolento-ohjelmaa näytöksessä, mutta ohilennon ja pienen taistelunäytöksen kylläkin. Maanäyttelyssä kyseinen F-16C-52+ paistatteli päivää yleisön seassa.
Red Bull -energiajuomayhtiö oli tuonut yleisön pällisteltäväksi F4U Corsairin. Corsair on toisen maailmansodan aikainen Yhdysvaltain laivaston hävittäjä, joka palveli Tyynellämerellä ja Korean sodassa. Härveli myös lensi näytöksen loppupuolella.
Suomesta paikalla oli Midnight Hawks. Hieman parantamisen varaa jäi MH:n selostajan englantiin, joka ei juuri häikäissyt, ja juttu tahtoi välillä loppua kesken. Osaston esitys oli kuitenkin hyvä, vaikkei puolalaisyleisö välttämättä Finlandian päälle ymmärtänytkään.
Ukrainan ilmavoimien Su-27:n mukana oli tuotu paikalle IL-76-kuljetuskone, jota pääsi myös hipelöimään. Ohjaamoonkin pääsi, jos jaksoi odottaa parinsadan metrin jonon verran.
Hollantilaisten F-16A-MLU on myös tyypillistä kalustoa eurooppalaisnäytöksissä. Sen sijaan kreikkalaisten F-16 ei ole aivan yhtä tavallinen. Kreikkalais-Falcon on sama versio kuin puolalaisilla (F-16C-52+), mutta kreikkalaiskoneessa on uudet lisätankit rungon yläpinnalla siiven juuressa.
Puolalaisilta esiintyivät taitolento-osastot Iskry ja Orlik. Team Orlik on nimetty lentämänsä koneen, PZL-130 Orlikin, mukaan.
Loput kuvat Radomin lentonäytöksestä
Väsymys ja nälkä iskivät noin tuntia ennen näytöksen loppua. Koko päivän auringossa paahtuminen oli tehnyt tehtävänsä. En jaksanut enää seurata viimeisiä esiintyjiä, vaan lähdin alueelta etsimään ruokapaikkaa. Olin herännyt noin aamuviideltä, ja paluujunassa uni maittoi. Matkan järjestyminen oli viivästynyt varsin lähelle näytösajankohtaa, mutta vaiva kannatti ehdottomasti.
Näytösliput maksoivat etukäteen ostettuna 40 zlotya yhdeltä päivältä, mikä vastaa noin kymmentä euroa. Moinen ei juuri kirpaissut, vaikka olikin yksi matkan kalleimmista investoinneista juna- ja lentolippujen sekä hostellin (20 e Varsova-Radom-Varsova aikuiselta, 270 e HEL-WAW-HEL, 60 e/3 yötä) lisäksi. Lippujen ostaminen etukäteen oli varsin helppoa, kunhan muisti lukea nettisivut loppuun asti, koska alussa kaikki oli selitty puolaksi, minkä jälkeen sama sepustus oli englanniksi. Etukäteisostaminen tosin ei juuri jeesannut paikalla, koska ylivoimaisesti suurimmat jonot olivat alueen turvatarkastuksessa, joka ei tuntunut toimivan sitten alkuunkaan. Jonottaa sai todennäköisesti tunteja kyynärpäätaktiikatta. Jossain vaiheessa joku keksi avata lisälinjan tarkastukseen, mikä hieman helpotti valtavaa tungosta.
Edellisestä voidaankin jo päätellä, että jengiä oli liikkeellä - no, paljon. Yleisön määrää voi vain hämmästellä tästä Kimmo Hantulan panoraamakuvasta (linkin vasemman yläkulman alasvetovalikosta valitaan "Yleisöä"). Yleisömeri vain jatkui, kun katsoi pitkin aidanreunaa näytösalueella. Paikalla on varmasti ollut jo pelkästään lauantaina kymmeniätuhansia ihmisiä. Paikalla tätä ei vielä tajunnut täysin, mutta jälkilöylyissä on voinut käsittää jotenkin, kuinka paljon yleisöä tosiaan oli.
Näytöksessä oli siis pääasiassa eurooppalaisten ilmavoimien koneita. Belgialaisten F-16A-MLU on varsin yleinen näky isoimmissa lentonäytöksissä.
Suurin syy Radomiin lähdölleni oli, että halusin nähdä Su-27 Flankerin lentävänä. Flanker on venäläisvalmisteinen hyvin ketterä torjuntahävittäjä. Aiemmin en ollut nähnyt Flankeria kuin maanäyttelyssä, mutta tällä kertaa tarjoutui tilaisuus nähdä värkki myöskin ilmassa. Ja onhan se majesteettinen laitos. Hävittäjä on iso kuin mikä, mutta silti liikehtimiskykyinen. Ei uskoisi, ennen kuin näkee. Nytkään koneen suorituskyvystä ei todennäköisesti otettu kaikkea irti.
Puola on pikkuhiljaa länsimaistamassa ilmavoimiensa kalustoa. Wanhat MiG-29:t korvataan pikkuhiljaa F-16:n nykyaikaisella tuontiversiolla. Sellainen ei lentänyt taitolento-ohjelmaa näytöksessä, mutta ohilennon ja pienen taistelunäytöksen kylläkin. Maanäyttelyssä kyseinen F-16C-52+ paistatteli päivää yleisön seassa.
Red Bull -energiajuomayhtiö oli tuonut yleisön pällisteltäväksi F4U Corsairin. Corsair on toisen maailmansodan aikainen Yhdysvaltain laivaston hävittäjä, joka palveli Tyynellämerellä ja Korean sodassa. Härveli myös lensi näytöksen loppupuolella.
Suomesta paikalla oli Midnight Hawks. Hieman parantamisen varaa jäi MH:n selostajan englantiin, joka ei juuri häikäissyt, ja juttu tahtoi välillä loppua kesken. Osaston esitys oli kuitenkin hyvä, vaikkei puolalaisyleisö välttämättä Finlandian päälle ymmärtänytkään.
Ukrainan ilmavoimien Su-27:n mukana oli tuotu paikalle IL-76-kuljetuskone, jota pääsi myös hipelöimään. Ohjaamoonkin pääsi, jos jaksoi odottaa parinsadan metrin jonon verran.
Hollantilaisten F-16A-MLU on myös tyypillistä kalustoa eurooppalaisnäytöksissä. Sen sijaan kreikkalaisten F-16 ei ole aivan yhtä tavallinen. Kreikkalais-Falcon on sama versio kuin puolalaisilla (F-16C-52+), mutta kreikkalaiskoneessa on uudet lisätankit rungon yläpinnalla siiven juuressa.
Puolalaisilta esiintyivät taitolento-osastot Iskry ja Orlik. Team Orlik on nimetty lentämänsä koneen, PZL-130 Orlikin, mukaan.
Loput kuvat Radomin lentonäytöksestä
Väsymys ja nälkä iskivät noin tuntia ennen näytöksen loppua. Koko päivän auringossa paahtuminen oli tehnyt tehtävänsä. En jaksanut enää seurata viimeisiä esiintyjiä, vaan lähdin alueelta etsimään ruokapaikkaa. Olin herännyt noin aamuviideltä, ja paluujunassa uni maittoi. Matkan järjestyminen oli viivästynyt varsin lähelle näytösajankohtaa, mutta vaiva kannatti ehdottomasti.
5. syyskuuta 2013
Warszawa
Käytin toisen huikeista kahdesta vuosilomapäivästäni matkaamalla pidennetyksi viikonlopuksi Puolaan, missä järjestettiin yksi Euroopan suurimmista lentonäytöksistä 24.-25. elokuuta. Pelipaikalta olisi aivan turhaa ollut yrittää metsästää yösijaa kahden viikon varoitusajalla, joten päätin lentää ja yöpyä Varsovassa, missä ho(s)telleja riittäisi varmasti. Majapaikan saikin varattua Varsovasta käden käänteessä. Mahdolliseksi ongelmaksi muodostuisi Radomiin pääseminen, koska liput paikalliseen kiskomatoon olisi ostettava Varsovassa (olin laiska, enkä jaksanut kaivaa nettilippuja etukäteen). Noh, asiat olivat selvinneet aiemmin muuallakin, ja ajattelin, että junaliput ovat vielä helpoimmasta päästä ostaa (vrt. lentolippujen varaaminen), koska ne uskaltaa ostaa vasta paikalla.
Matka alkoi päheästi jo torstai-iltana, kun dösäilin Hikiä-Vantaalle vain todetakseni, että LOTin, tuon puolalaisten ylpeyden, bambukeppi on noin tunnin myöhässä. Iäkkäät polakit jauhoivat vieressäni äänekkäästi keskenään jotain aikansa kuluksi. En ymmärtänyt solkotuksesta sanaakaan, mutta keskustelua oli hauska seurata. LOTin Emppu sai porukalta raikuvat aplodit "LOOOT!"-huutojen säestämänä rullatessaan putkelle; matka pääsisi vihdoin alkamaan.
Budapestin kokemuksen mukaisesti pyrin jälleen etsimään heti Varsovan lentoasemalla paikallisen ottomaatin, josta saisin paikallista valuuttaa kohtuullisella kurssilla. Puolassakaan ei käytetä euroja maksamiseen, vaan tavara vaihtaa omistajaa zlotyilla. Yksi euro on tätä kirjoittaessa karkeasti neljä zlotya. Automaatti löytyi lentoaseman peränurkasta, ja sain käteistä.
Lentoni oli myöhässä, ja tuurilla ehdin illan viimeiseen keskustaan lähteneeseen bussivuoroon. Olin kuikuillut netistä etukäteen, miten keskustaan pääsisi lentoasemalta, ja vinkit toimivat. Kello lähenteli jo puoltayötä, kun pääsin hostellin ovelle. Soitin summeria. Kukaan ei vastannut. Soitin uudelleen. Ei vastausta. Aloin jo miettiä, mitähän ihmettä teen, koska en pääse hostelliin sisälle, vaikka varaukseni on voimassa. Olisiko lähdettävä etsimään majapaikkaa muualta? Sitten äkkäsin hostellin porttikongin yläpuolella lätkän, jossa luki hostellini nimi ja puhelinnumero. Olkoonkin, että ulkomailla puheluiden hinnat ovat tähtitieteelliset suomiliittymällä, nyt olisi soitettava, koska yösija on saatava jollain keinolla. Yllättäen numerosta vastasi hostellin respa, joka oli kuitenkin jo ehtinyt poistua hostellilta. Olin kyllä merkinnyt varaukseeni myöhäisen saapumisen, mutten ollut ilmoittanut lentoni myöhästymisestä, ja että pääsisin perille todella myöhään. No, niin tai näin, sain puhelimessa respalta ohjeet sujuvasti englanniksi ja pääsin vihdoin nukkumaan.
Aamulla menin ensimmäiseksi hostellin respaan hoitamaan illalla jääneet saapumismuodollisuudet. Hyvännäköinen respa neuvoi paljon muutakin, ja kyselin ahkerasti, koska viettäisin koko päivän Varsovassa. Sain lisäksi lapulle kirjoitettuna ohjeet junapilettien ostoon, jottei tarvitsisi selittää engelskaa osaamattomalle kassavirkailijalle, mihin olen menossa ja milloin. Päätin suosituksen mukaisesti käydä opastetulla kierroksella vanhassakaupungissa sekä tiede- ja kulttuuripalatsin näköalatasanteella maisemia katsomassa. Tässäkin olisi todennäköisesti aivan riittävästi tekemistä yhdelle päivälle, jos liikkuu apostolinkyydillä.
Siispä talsimaan ympäri aakeita laakeita katuja. Kadut muistuttivat omalla tavallaan kaupungin neuvostomenneisyydestä; Budapestissa ja entisessä Itä-Berliinissä oli samanlaisia pitkiä ja leveitä katuja.
Tiede- ja kulttuuripalatsin tunnistaa helposti, ja se on kivenheiton päässä päärautatieasemasta.
Varsova pommitettiin tohjoksi toisessa maailmansodassa, ja vain ani harva talo selvisi ehjänä. Talot onkin suurimmaksi osaksi rakennettu uudelleen vanhoja värejä mukaillen. Kapeiden katujen yläpuolella oli kielletty pitämästä pyykkinaruja.
Talot merkittiin muinoin jollain muulla keinolla kuin sukunimellä ja osoitteella, koska lukutaitoisuus oli harvinaista. Siispä taloille saatettiin antaa tunnuksiksi jokin omistajaan liittyvä asia tai esine, jotta ihmiset saattoivat kuvata, missä joku asuu. Tässä talon oven karmia koristaa isännän palvelijan pää.
Puolalaiset ovat ylpeitä menestyneistä henkilöistään. Kuvassa on Marie Curien syntymäkoti. Opas heitti hyvää läppää, miten Curien tyttäristä nuorin oli suvun musta lammas, eikä ollut kiinnostunut tieteestä lainkaan.
Puolan vastarintaliike kamppaili natseja vastaan toisessa maailmansodassa. Varsovan valtausyritykset epäonnistuivat toistuvasti, mutta Puolassa vastarintaliikkeen taistelijoita pidetään sankareina. Kuvan patsas esittää, miten juutalainen pakenee ghetosta vastarintaliikkeen avustamana viemärien kautta. Käytännössä pakeneminen oli hyvin hankalaa, koska natsisotilaita kätyreineen liikkui kaikkialla.
Kävin oppaan suosittelemassa vanhan kaupungin ravintolassa maistamassa mykyjä (engl. dumpling), jotka ilmeisesti ovat perinteistä puolalaista sapuskaa. Täytteitä niihin sai monia suolaisista makeisiin. Suolaiset ja makeat oli kuitenkin tilattava erikseen, ja tyydyin suolaisiin tällä kertaa. Mykyt olivat maukkaita, ja täyttivät juuri sopivasti. Matkalla tiede- ja kulttuuripalatsille pysähdyin vielä kahville ja jälkkärille.
Puolasta jäi mieleen hintataso. Vaikka hinnat olivatkin numeroina suuria, tyypillisesti sai syödä ja juoda oikein hyvin noin 40 zlotylla (arvio yläkanttiin), mikä meikäläisessä valuutassa vastaa noin kymmentä rahayksikköä. Halvemmallakin olisi päässyt, jos olisi käynyt perinteisissä kebab- ja pizzasyöttölöissä. Tuumasin, etten tullut Puolaan syömään kebabia, vaan voisin kerrankin maistaa jotain erikoista. Radomin lentönäytökseen matkatessani kuulin ohimennen muilta suomalaisilta, että litran tuoppi maksoi huikeat 8 zlotya, eli suolaiset 2 euroa. Halpaa kuin saippua.
Kahvilta tepastelin tiede- ja kulttuuripalatsille, jonka näköalatasanteelle pääsi suunnilleen kolmella eurolla. Koostin oheisen panoraaman näköalatasanteen kuvista (klikkaa kuvan sivulla "Suurenna"!).
Näköalatasanteelta päästyäni aloin olla jo niin puhki, että päätin käydä hostellilla hengähtämässä, ennen kuin lähtisin syömään. Ilta alkoi olla pulkassa jo muutenkin, koska lauantaiaamuna oli noustava kukonkiekaisun aikaan junaan ja lentonäytökseen. Lentonäytöksestä enemmän seuraavassa numerossa.
Sunnuntaina oli vielä muutama tunti aikaa kierrellä Varsovassa. En tietenkään ollut saanut vielä täytettyä päivän ilmailuannostani. Koska oli sunnuntai, olivat museoiden sisäänkäynnit ilmaisia, ja päätin lampsia Puolan armeijan museon pihalle, missä oli esillä Puolan ilmavoimien lentäviä härveleitä. MiG-29 "Fulcrum"-koneita on aktiivipalveluksessa edelleen.
Todella mielenkiintoinen Sojuz 30 -avaruuslennon laskeutumiskapseli on esillä museon sisäänkäynnin vieressä.
En käynyt ajan vähyyden vuoksi museossa sisällä. Aikani pihalla pällisteltyäni kävelin yliopistolle, jonka katolla on yleisölle avoin puutarha, mistä näkee Varsovalle tyypilliset maamerkit. Lopuksi käppäilin puistojen halki U Svejka -nimiseen ravintolaan (suositus tähänkin hostellin respasta), jossa kävin syömässä upseerin lautasen (pääruokalistan nro 11). Siinä olikin aikamoinen taisteleminen. Se osui ja upposi kuitenkin, ja kotimatkalle saattoi lähteä kylläisenä.
Frederic Chopinin mukaan nimetyllä päälentosemalla osui täysin yllärinä linssin eteen LOTin uunituore Boeing 787.
Paluulento oli ajallaan. Kuitenkin terminaalista poistuessani huomasin, että jokin pikavuorobussi tuolla mennä karauttaa ilman meikäläistä horisonttiin. Voihan nenä, joutuisinko odottamaan tunnin seuraavaa bussia? Mikähän bussi lienee ollut, koska pian yllättäen pikavuoropysäkille ajoi toinen pikavuorobussi, joka todellisuudessa olikin juuri se vuoro, jolla aioin paluumatkani viimeisen osuuden taittaa. Bussissa saatoin istahtaa, vetää henkeä syvään ja katsella auringonlaskua. Lentonäytösmatka oli onnistunut oikein hyvin. Nähtävää jäi seuraavaksikin kerraksi, ja Varsovaan lienee syytä lähteä myöhemminkin. Suosittelen kaupunkilomakohteena lämpimästi!
Varsovan kuva-albumi
Matka alkoi päheästi jo torstai-iltana, kun dösäilin Hikiä-Vantaalle vain todetakseni, että LOTin, tuon puolalaisten ylpeyden, bambukeppi on noin tunnin myöhässä. Iäkkäät polakit jauhoivat vieressäni äänekkäästi keskenään jotain aikansa kuluksi. En ymmärtänyt solkotuksesta sanaakaan, mutta keskustelua oli hauska seurata. LOTin Emppu sai porukalta raikuvat aplodit "LOOOT!"-huutojen säestämänä rullatessaan putkelle; matka pääsisi vihdoin alkamaan.
Budapestin kokemuksen mukaisesti pyrin jälleen etsimään heti Varsovan lentoasemalla paikallisen ottomaatin, josta saisin paikallista valuuttaa kohtuullisella kurssilla. Puolassakaan ei käytetä euroja maksamiseen, vaan tavara vaihtaa omistajaa zlotyilla. Yksi euro on tätä kirjoittaessa karkeasti neljä zlotya. Automaatti löytyi lentoaseman peränurkasta, ja sain käteistä.
Lentoni oli myöhässä, ja tuurilla ehdin illan viimeiseen keskustaan lähteneeseen bussivuoroon. Olin kuikuillut netistä etukäteen, miten keskustaan pääsisi lentoasemalta, ja vinkit toimivat. Kello lähenteli jo puoltayötä, kun pääsin hostellin ovelle. Soitin summeria. Kukaan ei vastannut. Soitin uudelleen. Ei vastausta. Aloin jo miettiä, mitähän ihmettä teen, koska en pääse hostelliin sisälle, vaikka varaukseni on voimassa. Olisiko lähdettävä etsimään majapaikkaa muualta? Sitten äkkäsin hostellin porttikongin yläpuolella lätkän, jossa luki hostellini nimi ja puhelinnumero. Olkoonkin, että ulkomailla puheluiden hinnat ovat tähtitieteelliset suomiliittymällä, nyt olisi soitettava, koska yösija on saatava jollain keinolla. Yllättäen numerosta vastasi hostellin respa, joka oli kuitenkin jo ehtinyt poistua hostellilta. Olin kyllä merkinnyt varaukseeni myöhäisen saapumisen, mutten ollut ilmoittanut lentoni myöhästymisestä, ja että pääsisin perille todella myöhään. No, niin tai näin, sain puhelimessa respalta ohjeet sujuvasti englanniksi ja pääsin vihdoin nukkumaan.
Aamulla menin ensimmäiseksi hostellin respaan hoitamaan illalla jääneet saapumismuodollisuudet. Hyvännäköinen respa neuvoi paljon muutakin, ja kyselin ahkerasti, koska viettäisin koko päivän Varsovassa. Sain lisäksi lapulle kirjoitettuna ohjeet junapilettien ostoon, jottei tarvitsisi selittää engelskaa osaamattomalle kassavirkailijalle, mihin olen menossa ja milloin. Päätin suosituksen mukaisesti käydä opastetulla kierroksella vanhassakaupungissa sekä tiede- ja kulttuuripalatsin näköalatasanteella maisemia katsomassa. Tässäkin olisi todennäköisesti aivan riittävästi tekemistä yhdelle päivälle, jos liikkuu apostolinkyydillä.
Siispä talsimaan ympäri aakeita laakeita katuja. Kadut muistuttivat omalla tavallaan kaupungin neuvostomenneisyydestä; Budapestissa ja entisessä Itä-Berliinissä oli samanlaisia pitkiä ja leveitä katuja.
Tiede- ja kulttuuripalatsin tunnistaa helposti, ja se on kivenheiton päässä päärautatieasemasta.
Varsova pommitettiin tohjoksi toisessa maailmansodassa, ja vain ani harva talo selvisi ehjänä. Talot onkin suurimmaksi osaksi rakennettu uudelleen vanhoja värejä mukaillen. Kapeiden katujen yläpuolella oli kielletty pitämästä pyykkinaruja.
Talot merkittiin muinoin jollain muulla keinolla kuin sukunimellä ja osoitteella, koska lukutaitoisuus oli harvinaista. Siispä taloille saatettiin antaa tunnuksiksi jokin omistajaan liittyvä asia tai esine, jotta ihmiset saattoivat kuvata, missä joku asuu. Tässä talon oven karmia koristaa isännän palvelijan pää.
Puolalaiset ovat ylpeitä menestyneistä henkilöistään. Kuvassa on Marie Curien syntymäkoti. Opas heitti hyvää läppää, miten Curien tyttäristä nuorin oli suvun musta lammas, eikä ollut kiinnostunut tieteestä lainkaan.
Puolan vastarintaliike kamppaili natseja vastaan toisessa maailmansodassa. Varsovan valtausyritykset epäonnistuivat toistuvasti, mutta Puolassa vastarintaliikkeen taistelijoita pidetään sankareina. Kuvan patsas esittää, miten juutalainen pakenee ghetosta vastarintaliikkeen avustamana viemärien kautta. Käytännössä pakeneminen oli hyvin hankalaa, koska natsisotilaita kätyreineen liikkui kaikkialla.
Kävin oppaan suosittelemassa vanhan kaupungin ravintolassa maistamassa mykyjä (engl. dumpling), jotka ilmeisesti ovat perinteistä puolalaista sapuskaa. Täytteitä niihin sai monia suolaisista makeisiin. Suolaiset ja makeat oli kuitenkin tilattava erikseen, ja tyydyin suolaisiin tällä kertaa. Mykyt olivat maukkaita, ja täyttivät juuri sopivasti. Matkalla tiede- ja kulttuuripalatsille pysähdyin vielä kahville ja jälkkärille.
Puolasta jäi mieleen hintataso. Vaikka hinnat olivatkin numeroina suuria, tyypillisesti sai syödä ja juoda oikein hyvin noin 40 zlotylla (arvio yläkanttiin), mikä meikäläisessä valuutassa vastaa noin kymmentä rahayksikköä. Halvemmallakin olisi päässyt, jos olisi käynyt perinteisissä kebab- ja pizzasyöttölöissä. Tuumasin, etten tullut Puolaan syömään kebabia, vaan voisin kerrankin maistaa jotain erikoista. Radomin lentönäytökseen matkatessani kuulin ohimennen muilta suomalaisilta, että litran tuoppi maksoi huikeat 8 zlotya, eli suolaiset 2 euroa. Halpaa kuin saippua.
Kahvilta tepastelin tiede- ja kulttuuripalatsille, jonka näköalatasanteelle pääsi suunnilleen kolmella eurolla. Koostin oheisen panoraaman näköalatasanteen kuvista (klikkaa kuvan sivulla "Suurenna"!).
Näköalatasanteelta päästyäni aloin olla jo niin puhki, että päätin käydä hostellilla hengähtämässä, ennen kuin lähtisin syömään. Ilta alkoi olla pulkassa jo muutenkin, koska lauantaiaamuna oli noustava kukonkiekaisun aikaan junaan ja lentonäytökseen. Lentonäytöksestä enemmän seuraavassa numerossa.
Sunnuntaina oli vielä muutama tunti aikaa kierrellä Varsovassa. En tietenkään ollut saanut vielä täytettyä päivän ilmailuannostani. Koska oli sunnuntai, olivat museoiden sisäänkäynnit ilmaisia, ja päätin lampsia Puolan armeijan museon pihalle, missä oli esillä Puolan ilmavoimien lentäviä härveleitä. MiG-29 "Fulcrum"-koneita on aktiivipalveluksessa edelleen.
Todella mielenkiintoinen Sojuz 30 -avaruuslennon laskeutumiskapseli on esillä museon sisäänkäynnin vieressä.
En käynyt ajan vähyyden vuoksi museossa sisällä. Aikani pihalla pällisteltyäni kävelin yliopistolle, jonka katolla on yleisölle avoin puutarha, mistä näkee Varsovalle tyypilliset maamerkit. Lopuksi käppäilin puistojen halki U Svejka -nimiseen ravintolaan (suositus tähänkin hostellin respasta), jossa kävin syömässä upseerin lautasen (pääruokalistan nro 11). Siinä olikin aikamoinen taisteleminen. Se osui ja upposi kuitenkin, ja kotimatkalle saattoi lähteä kylläisenä.
Frederic Chopinin mukaan nimetyllä päälentosemalla osui täysin yllärinä linssin eteen LOTin uunituore Boeing 787.
Paluulento oli ajallaan. Kuitenkin terminaalista poistuessani huomasin, että jokin pikavuorobussi tuolla mennä karauttaa ilman meikäläistä horisonttiin. Voihan nenä, joutuisinko odottamaan tunnin seuraavaa bussia? Mikähän bussi lienee ollut, koska pian yllättäen pikavuoropysäkille ajoi toinen pikavuorobussi, joka todellisuudessa olikin juuri se vuoro, jolla aioin paluumatkani viimeisen osuuden taittaa. Bussissa saatoin istahtaa, vetää henkeä syvään ja katsella auringonlaskua. Lentonäytösmatka oli onnistunut oikein hyvin. Nähtävää jäi seuraavaksikin kerraksi, ja Varsovaan lienee syytä lähteä myöhemminkin. Suosittelen kaupunkilomakohteena lämpimästi!
Varsovan kuva-albumi
20. elokuuta 2013
Suunnistaja?
Kestävyysurheilijana olen kiinnostunut kaikenlaisista pitkäkestoista suoritusta vaativista lajeista. Pyhä triathlon-kolminaisuus onkin ollut tämän kesän treenin kantavana teemana, koska Mansesterin Pyynikki a.k.a "Pyntsä" tarjoaa oivallisen treenimahdollisuuden uimiseen idyllisine hiekkarantoineen ja suorastaan pirullisine ja jalat hajottavine ylämäkineen. Munamankelointi on hoitunut pyöräilemällä töihin, mutten ole Kilometrikisasta innostuttuani jättänyt pyöräilyä pelkkiin työmatkoihin. Esimerkiksi Kangasalan puolikkaan kisapaikalle tuli sotkettua pyörällä.
Moisesta alkupaasauksesta saankin aasinsillan itse aiheeseen. Alkukesästä työporukan Mr. Suunnistaja kysyi meikämannea mukaan Jukolaan, koska olin kertonut harrastavani kestävyysurheilua juoksua painottaen. En kuitenkaan lähtenyt Jukolaan, koska en ollut treenannut suunnistusta ikinä koulun ja väkivaltakonttorin suomia pakollisia suunnistusharkkoja lukuunottamatta. Hän kuitenkin ylipuhui minut käymään iltarasteilla. Jo ensimmäinen tutustumiskerta oli varsin verraton, vaikka meninkin nätisti talutusnuorassa. Sää oli kuitenkin hyvä, ja luonnossa oli mukava talsia. Nyt olen jo käynyt pari kertaa iltarasteilla parin kanssa. Tänään kävin ensimmäisen kerran yksin suunnistamassa. Itseluottamus oli kasvanut riittävästi, jotta uskalsin kokeilla siipiäni helpoimmalla kolmen kilometrin pikapyrähdyksellä. Tällöin eksyminen ei vielä pidentäisi iltaa merkittävästi, ja rastit olisivat silti vielä kohtuullisen matkan päässä löydettävissä.
Yllätyksekseni löysin kaikki rastit muitta mutkitta. En tietenkään ollut mitenkään erityisen nopea reitillä (kesto käsiajalla 39:53), enkä mennyt aina aivan optimaalisinta reittiä, mutta rastit löytyivät mielestäni jotakuinkin aloittelijalle järkevässä ajassa, ja selvisin reitiltä ehjänä pois - mitä nyt wanhat lenkkarini pääsivät kurakäsittelyyn astuttuani upottavaan liejuun pari kertaa. Noh, tekevälle sattuu. Tämä ei jää tähän, vaan treeni jatkuu! :D
Moisesta alkupaasauksesta saankin aasinsillan itse aiheeseen. Alkukesästä työporukan Mr. Suunnistaja kysyi meikämannea mukaan Jukolaan, koska olin kertonut harrastavani kestävyysurheilua juoksua painottaen. En kuitenkaan lähtenyt Jukolaan, koska en ollut treenannut suunnistusta ikinä koulun ja väkivaltakonttorin suomia pakollisia suunnistusharkkoja lukuunottamatta. Hän kuitenkin ylipuhui minut käymään iltarasteilla. Jo ensimmäinen tutustumiskerta oli varsin verraton, vaikka meninkin nätisti talutusnuorassa. Sää oli kuitenkin hyvä, ja luonnossa oli mukava talsia. Nyt olen jo käynyt pari kertaa iltarasteilla parin kanssa. Tänään kävin ensimmäisen kerran yksin suunnistamassa. Itseluottamus oli kasvanut riittävästi, jotta uskalsin kokeilla siipiäni helpoimmalla kolmen kilometrin pikapyrähdyksellä. Tällöin eksyminen ei vielä pidentäisi iltaa merkittävästi, ja rastit olisivat silti vielä kohtuullisen matkan päässä löydettävissä.
Yllätyksekseni löysin kaikki rastit muitta mutkitta. En tietenkään ollut mitenkään erityisen nopea reitillä (kesto käsiajalla 39:53), enkä mennyt aina aivan optimaalisinta reittiä, mutta rastit löytyivät mielestäni jotakuinkin aloittelijalle järkevässä ajassa, ja selvisin reitiltä ehjänä pois - mitä nyt wanhat lenkkarini pääsivät kurakäsittelyyn astuttuani upottavaan liejuun pari kertaa. Noh, tekevälle sattuu. Tämä ei jää tähän, vaan treeni jatkuu! :D
19. elokuuta 2013
Kangasalan lauantailenkki
Tulinpa työpaikalla ylipuhutuksi, ja osallistuin Kangasalan Liikuntain puolimaratonille. Lähin matkaan silkalla treenimielellä lokakuun Brysselin maratonia ajatellen, enkä aikonut tavoitella huippuaikaa. Vaikka leikkimielisesti voitaisiinkin ajatella, että kilpailin työkaveriani vastaan, näin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Juoksisimme omia menojamme, ja loppuaikoja vertailtaisiin vasta maalissa.
Annoin kuitenkin tasoitusta työkaverilleni pyöräilemällä pelipaikalle. Nohevasti tri-/duathlon-periaatteesta kiinni pitävänä en tietenkään malttanut hypätä paikalliseen linkkuun Tampereella, vaan ajelin maltillisesti pyörällä parisenkymmentä kilometriä Kangasalalle. En ollut aiemmin käynyt Kangasalalla, ja sainpa siis tähänkin megalopoliin aimo tutustumispläjäyksen.
Pyrin lähtöpaikalla lähelle eturiviä. Halusin liikkeelle mahdollisimman pian, eikä vähiten, koska matkalla mitattaisiin vain bruttoaikaa lähtölaakista maaliviivalle. Aiemmista kokemuksista tiesin, että tarkimman ajan saa joko käsipelillä mittaamalla tai nettoaikaa ("viivalta viivalle") mittaamalla. Lähtökäskyn kajahdettua annoin kympin ja kiireisimpien puolimaratoonareiden kipittää suosiolla ohitseni. Olin päättänyt aloittaa rauhallisesti, ja arvelin, että osa tuosta ohi kiitäneestä porukasta tulisi todennäköisesti vielä myöhemmin selkä edellä vastaan.
Ensimmäiset 10 km juoksin varsin kevyttä vauhtia. Arvaukseni muiden saavuttamisesta osui oikeaan, ja juoksin ensimmäisten "vastaan tulleiden" ohittajieni mukana. Totuttelin vauhtiin ja tunnustelin, olisiko vauhti kunnolle sopivaa. Olihan se. Oli helppoa juosta, ja maisemiakin saattoi ihmetellä. Lämmintä oli noin 16 astetta, mikä oli tällaiseen rääkkiin juuri sopivasti, koska nestettä ei haihtunut liikaa. Juoma-asemia oli viiden kilometrin välein, mikä riitti tässä säässä.
10 kilometrin rajapyykin jälkeen pätin kiristää vauhtia hieman, koska ryhmän muut juoksijat tuntuivat etenevän samaa monotonista vauhtia, ja paukkuja tuntui olevan vielä hyvin jäljellä. Vauhdin kanssa piti kuitenkin edelleen malttaa, koska liian kova rypistys liian aikaisin kostautuisi varmasti sippaamisena monta kilometriä ennen maalia. Vauhdinnosto kuitenkin riitti karistamaan ryhmän muut juoksijat. Tästä eteenpäin juoksuni oli täydellinen soolosuoritus.
Viimeisellä juoma-asemalla ennen maalia (15 km:n kohdalla) oli voimia edelleen jäljellä, ja päätin kiihdyttää lähelle maksimikestävyysvauhtia. Varsinainen maratontreeni oli mielestäni jo ohi, ja nyt voisin avata pellit ja juosta juuri niin kovaa kuin sielu sietää. Näin teinkin, ja viimeiset kuusi kilometriä juoksin niin kovaa kuin koneesta irti lähti. Varvasin muutaman juoksijan loppumatkalla. Vastaantulevat selät auttoivat ylläpitämään rivakkaa kipitystä. Kunto tuntui kestävän hyvin, eikä minkäänlaista sydämentykytystä tai muita ongelmia ollut. Oli hienoa juosta. Loppumatkasta alkoi sataa kaatamalla. En ole aiemmin juossut kilpaa kaatosateessa, mutta sade toi oman fiiliksensä kilpailemiseen. Juoksemista se ei haitannut, vaan pikemminkin päinvastoin: ilma oli kosteaa, ja oli helppoa hengittää. Pieneen loppuspurttiinkin oli vielä varaa. Kello pysähtyi maaliviivalla aikaan 1:32:15, mikä on mielestäni treeniksi hieman turhankin hyvä suoritus, koska en aikonut tavoitella aikaa lähelle puoltatoista tuntia. Käsiaika oli nelisen sekuntia nopeampi (1:32:11). Lopputuloksissa olin miesten puolikkaalla sijalla 13.
Reitti oli suurimmaksi osaksi kaunista maalaismaisemaa. Reitti oli helpohko, ja parempaakin aikaa olisi ollut mahdollista tavoitella, ellei oma tavoitteeni olisi toistaiseksi muualla kuin puolikkaalla. Maasto oli sopivan vaihtelevaa, eivätkä nousut ja laskut olleet mielestäni liian jyrkkiä.
Liikuntain puolimaraton järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa, ja järjestäjät onnistuivat mielestäni tavoitteessaan. Puolikkaan juoksijat saivat kipittää sen kummemmitta murheitta, ja reitti oli mielestäni merkitty hyvin. Tärkeimmissä risteyksissä autot pysäytettiin ja juoksijat ohjattiin oikeaan suuntaan. Epäilin aluksi, miten taajamassa juoksu toimisi, koska juoksijoiden infokirjeessä kerrottiin, että juoksijat vastaisivat itse risteyksien turvallisesta ylittämisestä. Järjestäjä kuitenkin veti pisteet kotiin varautuen asiaan vielä paremmin! :)
Kosmeettiset parannusehdotukseni liittyvät ajanottoon: aiemmissa tapahtumissa, joihin olen osallistunut, on ajanotto tyypillisesti hoidettu "automaattisesti", kunhan juoksija on vain kiinnittänyt esimerkiksi mikrochipin kenkäänsä ja juoksee "lukulaitematon" yli väliaikapaikoilla. Tällöin juoksijan ei tarvitse aktiivisesti välittää ajanoton toimimisesta, vaan hän voi keskittyä vain omaan suoritukseensa, kunhan nyt suunnilleen pysyy tolpillaan ja reitillä edes väliaikapaikoilla. Kangasalan puolikkaalla ajanottolaite piti kiinnittää esimerkiksi ranteeseen, ja ajanottolaitetta piti aktiivisesti näyttää lukijalaitteelle väliaikapaikoilla (lähtö, 5 km, 10 km, 15 km, maali), jotta väliajat rekisteröityivät. Tämä toimi toki näinkin, mutten itse esimerkiksi muistanut leimata laitettani lainkaan vitosen väliaikapaikalla. Tärkeimmät eli lähdön ja maalin toki muistin leimata. Asia ei ole kovin merkittävä, mutta helpottaisi mielestäni urheilijoiden suoritusta, koska väsyneenä ja adrenaliinihuumassa järki ei välttämättä aivan toimi samoin kuin "selväpäisenä", eikä tällaista ajanoton ihmettä enää osaa ajatellakaan, koska on niin keskittynyt suoritukseensa. Tähän liittyen toivoisin, että mitattaisiin myös nettoaika bruttoajan lisäksi.
Kokonaisuutena tapahtuma oli mielestäni onnistunut, ja järjestäjät voivat mielestäni olla tyytyväisiä tapahtumaansa. Lähtisin Kangasalan puolikkaalle uudestaankin!
Seuraavaksi tie vie Puolaan. Jatkuu seuraavassa numerossa...
PS. Kotiin pitikin sitten pyöräillä kaatosateessa, ja kastuminen oli taattu. Noh, tuon parikymmentä kilometriä jaksoi vielä ihan mallikaasti, eikä sadetta enää jaksanut juuri kummastella.
Annoin kuitenkin tasoitusta työkaverilleni pyöräilemällä pelipaikalle. Nohevasti tri-/duathlon-periaatteesta kiinni pitävänä en tietenkään malttanut hypätä paikalliseen linkkuun Tampereella, vaan ajelin maltillisesti pyörällä parisenkymmentä kilometriä Kangasalalle. En ollut aiemmin käynyt Kangasalalla, ja sainpa siis tähänkin megalopoliin aimo tutustumispläjäyksen.
Pyrin lähtöpaikalla lähelle eturiviä. Halusin liikkeelle mahdollisimman pian, eikä vähiten, koska matkalla mitattaisiin vain bruttoaikaa lähtölaakista maaliviivalle. Aiemmista kokemuksista tiesin, että tarkimman ajan saa joko käsipelillä mittaamalla tai nettoaikaa ("viivalta viivalle") mittaamalla. Lähtökäskyn kajahdettua annoin kympin ja kiireisimpien puolimaratoonareiden kipittää suosiolla ohitseni. Olin päättänyt aloittaa rauhallisesti, ja arvelin, että osa tuosta ohi kiitäneestä porukasta tulisi todennäköisesti vielä myöhemmin selkä edellä vastaan.
Ensimmäiset 10 km juoksin varsin kevyttä vauhtia. Arvaukseni muiden saavuttamisesta osui oikeaan, ja juoksin ensimmäisten "vastaan tulleiden" ohittajieni mukana. Totuttelin vauhtiin ja tunnustelin, olisiko vauhti kunnolle sopivaa. Olihan se. Oli helppoa juosta, ja maisemiakin saattoi ihmetellä. Lämmintä oli noin 16 astetta, mikä oli tällaiseen rääkkiin juuri sopivasti, koska nestettä ei haihtunut liikaa. Juoma-asemia oli viiden kilometrin välein, mikä riitti tässä säässä.
10 kilometrin rajapyykin jälkeen pätin kiristää vauhtia hieman, koska ryhmän muut juoksijat tuntuivat etenevän samaa monotonista vauhtia, ja paukkuja tuntui olevan vielä hyvin jäljellä. Vauhdin kanssa piti kuitenkin edelleen malttaa, koska liian kova rypistys liian aikaisin kostautuisi varmasti sippaamisena monta kilometriä ennen maalia. Vauhdinnosto kuitenkin riitti karistamaan ryhmän muut juoksijat. Tästä eteenpäin juoksuni oli täydellinen soolosuoritus.
Viimeisellä juoma-asemalla ennen maalia (15 km:n kohdalla) oli voimia edelleen jäljellä, ja päätin kiihdyttää lähelle maksimikestävyysvauhtia. Varsinainen maratontreeni oli mielestäni jo ohi, ja nyt voisin avata pellit ja juosta juuri niin kovaa kuin sielu sietää. Näin teinkin, ja viimeiset kuusi kilometriä juoksin niin kovaa kuin koneesta irti lähti. Varvasin muutaman juoksijan loppumatkalla. Vastaantulevat selät auttoivat ylläpitämään rivakkaa kipitystä. Kunto tuntui kestävän hyvin, eikä minkäänlaista sydämentykytystä tai muita ongelmia ollut. Oli hienoa juosta. Loppumatkasta alkoi sataa kaatamalla. En ole aiemmin juossut kilpaa kaatosateessa, mutta sade toi oman fiiliksensä kilpailemiseen. Juoksemista se ei haitannut, vaan pikemminkin päinvastoin: ilma oli kosteaa, ja oli helppoa hengittää. Pieneen loppuspurttiinkin oli vielä varaa. Kello pysähtyi maaliviivalla aikaan 1:32:15, mikä on mielestäni treeniksi hieman turhankin hyvä suoritus, koska en aikonut tavoitella aikaa lähelle puoltatoista tuntia. Käsiaika oli nelisen sekuntia nopeampi (1:32:11). Lopputuloksissa olin miesten puolikkaalla sijalla 13.
Reitti oli suurimmaksi osaksi kaunista maalaismaisemaa. Reitti oli helpohko, ja parempaakin aikaa olisi ollut mahdollista tavoitella, ellei oma tavoitteeni olisi toistaiseksi muualla kuin puolikkaalla. Maasto oli sopivan vaihtelevaa, eivätkä nousut ja laskut olleet mielestäni liian jyrkkiä.
Liikuntain puolimaraton järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa, ja järjestäjät onnistuivat mielestäni tavoitteessaan. Puolikkaan juoksijat saivat kipittää sen kummemmitta murheitta, ja reitti oli mielestäni merkitty hyvin. Tärkeimmissä risteyksissä autot pysäytettiin ja juoksijat ohjattiin oikeaan suuntaan. Epäilin aluksi, miten taajamassa juoksu toimisi, koska juoksijoiden infokirjeessä kerrottiin, että juoksijat vastaisivat itse risteyksien turvallisesta ylittämisestä. Järjestäjä kuitenkin veti pisteet kotiin varautuen asiaan vielä paremmin! :)
Kosmeettiset parannusehdotukseni liittyvät ajanottoon: aiemmissa tapahtumissa, joihin olen osallistunut, on ajanotto tyypillisesti hoidettu "automaattisesti", kunhan juoksija on vain kiinnittänyt esimerkiksi mikrochipin kenkäänsä ja juoksee "lukulaitematon" yli väliaikapaikoilla. Tällöin juoksijan ei tarvitse aktiivisesti välittää ajanoton toimimisesta, vaan hän voi keskittyä vain omaan suoritukseensa, kunhan nyt suunnilleen pysyy tolpillaan ja reitillä edes väliaikapaikoilla. Kangasalan puolikkaalla ajanottolaite piti kiinnittää esimerkiksi ranteeseen, ja ajanottolaitetta piti aktiivisesti näyttää lukijalaitteelle väliaikapaikoilla (lähtö, 5 km, 10 km, 15 km, maali), jotta väliajat rekisteröityivät. Tämä toimi toki näinkin, mutten itse esimerkiksi muistanut leimata laitettani lainkaan vitosen väliaikapaikalla. Tärkeimmät eli lähdön ja maalin toki muistin leimata. Asia ei ole kovin merkittävä, mutta helpottaisi mielestäni urheilijoiden suoritusta, koska väsyneenä ja adrenaliinihuumassa järki ei välttämättä aivan toimi samoin kuin "selväpäisenä", eikä tällaista ajanoton ihmettä enää osaa ajatellakaan, koska on niin keskittynyt suoritukseensa. Tähän liittyen toivoisin, että mitattaisiin myös nettoaika bruttoajan lisäksi.
Kokonaisuutena tapahtuma oli mielestäni onnistunut, ja järjestäjät voivat mielestäni olla tyytyväisiä tapahtumaansa. Lähtisin Kangasalan puolikkaalle uudestaankin!
Seuraavaksi tie vie Puolaan. Jatkuu seuraavassa numerossa...
PS. Kotiin pitikin sitten pyöräillä kaatosateessa, ja kastuminen oli taattu. Noh, tuon parikymmentä kilometriä jaksoi vielä ihan mallikaasti, eikä sadetta enää jaksanut juuri kummastella.
4. elokuuta 2013
Taidetta
Kävinpä jo mainettakin niittäneessä kiinalaisten terrakottasotilaiden näyttelyssä. Kyllä ovat kiinalaiset muinoin nähneet vaivaa korkea-arvoisten hallitsijoiden saattamisessa tuonpuoleiseen. Yksityiskohtia oli patsaissa ja muissa näyttelyesineissä hämmästyttävän paljon.
Lisäksi sisäinen yöeläimeni pääsi valloilleen, ja pitipä käydä nollatoleranssin baarikierroksella. Fotovärkki muistui sentään mukaan.
Lisäksi sisäinen yöeläimeni pääsi valloilleen, ja pitipä käydä nollatoleranssin baarikierroksella. Fotovärkki muistui sentään mukaan.
29. heinäkuuta 2013
Tampere-Forssa-Helsinki
Päätin lyhyen loman äksöniksi pyöräillä kotomaille, kun en suurempaa lomasuunnitelmaa kehittänyt. Samassa hässäkässä saisin useammankin kärpäsen yhdellä iskulla, kun vierailisin valmistujaisissa, säästäisin junalipun hinnan, ja kaiken kukkuraksi saisin vielä hyvän treenin samalla. Hetken arkailtuani päätin, etten ajaisi koko parin sadan kilsan matkaa yhtä soittoa, vaan pitäisin välipäivän mökillä Tammelassa kakkostien varrella, joka osuisi juuri sopivasti likimain matkan puoliväliin.
Matka alkoi mukavassa poutasäässä. Oli noin 15 astetta lämmintä, mikä oli sopivasti fyysiseen rasitukseen: ei ollut liian kuuma, mutta rehkiessä ei toisaalta paleltanutkaan. Liikkeessä olisi kuitenkin pysyttävä. En aikonut polkea mitenkään erityisen kovaa, koska voimia olisi säästettävä myös matkan viimeiselle osuudelle, vaikka välipäivä olisikin vielä tulossa.
Hieman pidemmälle pyörämatkalle tulisi varustautua tarkoituksenmukaisesti. Paikkausvälineet, varasisuskumi, eväät, vettä, älypuhelin sportstrackereineen, sykemittari, pyyhe, uikkarit, vaatteet, jne... Listaa läpikäydessäni muistin kaiken, mutta epäilys hiipi noin tunnin matkan jälkeen takaraivoon: olinkohan sittenkään muistanut kaikkea? Käsipumppu! Se perhana tietenkin jäi kotiin! Paikkausvälineitä kyllä olisi, mutta mitä iloa niistä olisi, jos en voisi enää pumpata ilmaa tyhjään renkaaseen keskellä koskematonta korpea? Olin siis jo ehtinyt ajaa tovin, kun muistin pumpun. Päätin yksinkertaisesti luottaa tuuriin, että kumit kestäisivät. En kääntynyt enää takaisin.
Lempäälästä päästyäni alkoi kenties matkan pitkäveteisin osuus VT9:llä ja edelleen Uudensalmentiellä Forssaan. Mieleen ei jäänyt muuta kuin metsää, peltoa, metsää, peltoa, lehmiä siellä, lehmiä täällä, hiiala hiiala hei... Olihan siellä seassa joku kyläpahanenkin. Pidin ainokaisen taukoni Urjalan aseman taajamametropolissa, missä ihmettelin erästä ränsistynyttä taloa pihan romuautoineen.
Forssan taajaman liikennemerkin nähdessäni olin helpottunut. Matka oli likimain puolivälissään. Välipäiväpaikallekin olisi matkaa enää n. 15 km, mikä kevensi polkemista huomattavasti, koska pian pääsisi lepäämään. Perillä sauna ja uiminen tuntuivatkin kerrassaan mukavilta!
Välipäivästä toettuani matka jatkui kohti Helsinkiä. Ilme oli keskittynyt ennen loppumatkaa. Reitti oli tuttu, koska tämän osuuden olin ajanut vuosi sitten; silloin kävin mökillä Vantaalta. Nyt olin menossa Helsinkiin, mikä olisi kuitenkin käytännössä sama kuin menisin Vantaalle. Pidin tauot Karkkilan ABC:llä ja Kaitalammen uimapaikalla, jolloin tauot jakaantuivat juuri sopivasti n. 30 kilometrin välein. Kaitalammella uiminen ja hetken lepo teki todella terää. Uiminen virkisti hurjasti, kun pääsi hetkeksi pois pyörän selästä. Loppumatka olisi hyvin helppoa, koska PK-seudulla olin ajellut jo aiemmin vaikka kuinka, ja paikat olivat tuttuja. Tuntui hienolta ajaa tuntuissa paikoissa pitkästä aikaa. Maisemat eivät olleet muuttuneet juurikaan, ja samoja reittejä saattoi ajaa edelleen kuin aiemminkin. Tästä seurasi "ongelma": olin menossa Helsingin Kallioon, ja Vihdintietä edetessäni olisin voinut valita, menenkö Rantarataa vai Vihtaria pitkin. Valitsin jälkimmäisen, mutta jälkikäteen Rantarata olisi saattanut olla hieman nopeampi reitti lähes liikennevalottomana.
Saapuessani Vihdintietä Hakamäentien risteykseen tunsin, kuin olisin saapunut oikeaan metropolin asfalttiviidakkoon. Kaistamerkinnät loistivat, ja kelvit oli merkitty asianmukaisesti. Huikea tunne jatkui edelleen Manskua pitkin ajaessani. Olin vapaa, eikä mikään rajoittaisi menemistäni.
Parin päivän päästä tästä pitikin sitten kierrellä hieman Länsi-Helsinkiä (Baana, Hietsu) ja Espoota (Otaniemi, Teekkarikylä, Lepuski, Rantarata) muistia verestämässä. Wanhat hyvät opiskeluajat tulivat mieleen, kun ajoin Otaniemeen ja edelleen Lepuskiin tuttuja reittejä, joita olin hinkannut triljardi kertaa aikaisemmin. Voi sitä ajamisen riemua, kun pyörä kulki ja aurinko paistoi!
Matka alkoi mukavassa poutasäässä. Oli noin 15 astetta lämmintä, mikä oli sopivasti fyysiseen rasitukseen: ei ollut liian kuuma, mutta rehkiessä ei toisaalta paleltanutkaan. Liikkeessä olisi kuitenkin pysyttävä. En aikonut polkea mitenkään erityisen kovaa, koska voimia olisi säästettävä myös matkan viimeiselle osuudelle, vaikka välipäivä olisikin vielä tulossa.
Hieman pidemmälle pyörämatkalle tulisi varustautua tarkoituksenmukaisesti. Paikkausvälineet, varasisuskumi, eväät, vettä, älypuhelin sportstrackereineen, sykemittari, pyyhe, uikkarit, vaatteet, jne... Listaa läpikäydessäni muistin kaiken, mutta epäilys hiipi noin tunnin matkan jälkeen takaraivoon: olinkohan sittenkään muistanut kaikkea? Käsipumppu! Se perhana tietenkin jäi kotiin! Paikkausvälineitä kyllä olisi, mutta mitä iloa niistä olisi, jos en voisi enää pumpata ilmaa tyhjään renkaaseen keskellä koskematonta korpea? Olin siis jo ehtinyt ajaa tovin, kun muistin pumpun. Päätin yksinkertaisesti luottaa tuuriin, että kumit kestäisivät. En kääntynyt enää takaisin.
Lempäälästä päästyäni alkoi kenties matkan pitkäveteisin osuus VT9:llä ja edelleen Uudensalmentiellä Forssaan. Mieleen ei jäänyt muuta kuin metsää, peltoa, metsää, peltoa, lehmiä siellä, lehmiä täällä, hiiala hiiala hei... Olihan siellä seassa joku kyläpahanenkin. Pidin ainokaisen taukoni Urjalan aseman taajamametropolissa, missä ihmettelin erästä ränsistynyttä taloa pihan romuautoineen.
Forssan taajaman liikennemerkin nähdessäni olin helpottunut. Matka oli likimain puolivälissään. Välipäiväpaikallekin olisi matkaa enää n. 15 km, mikä kevensi polkemista huomattavasti, koska pian pääsisi lepäämään. Perillä sauna ja uiminen tuntuivatkin kerrassaan mukavilta!
Välipäivästä toettuani matka jatkui kohti Helsinkiä. Ilme oli keskittynyt ennen loppumatkaa. Reitti oli tuttu, koska tämän osuuden olin ajanut vuosi sitten; silloin kävin mökillä Vantaalta. Nyt olin menossa Helsinkiin, mikä olisi kuitenkin käytännössä sama kuin menisin Vantaalle. Pidin tauot Karkkilan ABC:llä ja Kaitalammen uimapaikalla, jolloin tauot jakaantuivat juuri sopivasti n. 30 kilometrin välein. Kaitalammella uiminen ja hetken lepo teki todella terää. Uiminen virkisti hurjasti, kun pääsi hetkeksi pois pyörän selästä. Loppumatka olisi hyvin helppoa, koska PK-seudulla olin ajellut jo aiemmin vaikka kuinka, ja paikat olivat tuttuja. Tuntui hienolta ajaa tuntuissa paikoissa pitkästä aikaa. Maisemat eivät olleet muuttuneet juurikaan, ja samoja reittejä saattoi ajaa edelleen kuin aiemminkin. Tästä seurasi "ongelma": olin menossa Helsingin Kallioon, ja Vihdintietä edetessäni olisin voinut valita, menenkö Rantarataa vai Vihtaria pitkin. Valitsin jälkimmäisen, mutta jälkikäteen Rantarata olisi saattanut olla hieman nopeampi reitti lähes liikennevalottomana.
Saapuessani Vihdintietä Hakamäentien risteykseen tunsin, kuin olisin saapunut oikeaan metropolin asfalttiviidakkoon. Kaistamerkinnät loistivat, ja kelvit oli merkitty asianmukaisesti. Huikea tunne jatkui edelleen Manskua pitkin ajaessani. Olin vapaa, eikä mikään rajoittaisi menemistäni.
Parin päivän päästä tästä pitikin sitten kierrellä hieman Länsi-Helsinkiä (Baana, Hietsu) ja Espoota (Otaniemi, Teekkarikylä, Lepuski, Rantarata) muistia verestämässä. Wanhat hyvät opiskeluajat tulivat mieleen, kun ajoin Otaniemeen ja edelleen Lepuskiin tuttuja reittejä, joita olin hinkannut triljardi kertaa aikaisemmin. Voi sitä ajamisen riemua, kun pyörä kulki ja aurinko paistoi!
9. heinäkuuta 2013
Flaikkarissa
Sattuipa sopivasti, kun suunnittelin pitäväni treenistä vapaapäivän sunnuntaina, ja Tampesterissa asuva kaverini soitti lauantai-iltana ja kysyi, lähtisinkö Jämin vuosittaiseen lentotapahtumaan, Jämi Fly Iniin (tästä eteenpäin "flaikkari"). Ilmailuhörhönä en tietenkään voinut vastustaa kiusausta; näyttihän sääennustekin sunnutaille pilvettömältä taivaalta porottavaa aurinkoa huikeine maanpinnan lämpötiloineen. Eipä siis muuta kuin kukonkiekaisun aikaan pystyyn su-aamuna ja matkaan kohti koskemattoman korven keskellä sijaitsevaa Jämin lentokenttää (ICAO: EFJM).
Päivän teemana oli lentävät ja muut härvelit. Jätin suosiolla muut vermeet väliin ja keskityin lentäviin laitoksiin, joita niitäkin oli ties minkälaista esillä. Jo paikallinen Follow Me -auto osoitti kotikutoisuudellaan, että nyt ei olla turhan vakavalla asenteella liikenteessä.
Ennen puoleltapäivin alkanutta ensimmäistä lentonäytöstä kävimme syömässä. Tuumasimme, että olisi parempi syödä lounas kunnolla, jotta jaksaisimme alkuiltaan asti. Jämin lentokentän hotellin ravintelin seisovassa pöydässä laitosruoka maittoikin, vaikkei sinänsä kovin kummoista ollutkaan. Oli se kuitenkin 15 oiron hintansa väärti, jos vertasi muiden annosten hintoja, jotka olivat muutaman euron halvempia.
Safkalta selvittyämme kiipesimme lentokentän harjulle, josta saa suomalaisittain mielenkiintoisia kuvia. Harju on niin korkea, että koneiden taustalla näkyy muutakin kuin sinistä taivasta, mikä on tässä aakeen laakeessa maassa sangen poikkeuksellista.
Lentonäytösten välillä tutkiskelimme flaikkariin saapuneita koneita, joita pääsi pällistelemään kosketusetäisyydeltä; flaikkarin lentokoneiden parkkialuetta ei oltu aidattu, vaan yleisö sai kuljeskella parkkialueella vapaasti.
Päivä oli kuuma, ja allekirjoittanut poltti kätensä ja naamansa auringossa. Wanhasta kokemuksesta [1, 2] osasin jo suojata niskan, mutta muualle en kummempaa suojaa laittanut. Eipä toisaalta näin jälkikäteen ole juuri haitannutkaan kuin esteettisesti, koska rusketusrajat suattavat näkyä selvästi. Kuvia tarttui kuitenkin mukaan kosolti, ja kasasin kokoelman parhaista.
Päivän teemana oli lentävät ja muut härvelit. Jätin suosiolla muut vermeet väliin ja keskityin lentäviin laitoksiin, joita niitäkin oli ties minkälaista esillä. Jo paikallinen Follow Me -auto osoitti kotikutoisuudellaan, että nyt ei olla turhan vakavalla asenteella liikenteessä.
Ennen puoleltapäivin alkanutta ensimmäistä lentonäytöstä kävimme syömässä. Tuumasimme, että olisi parempi syödä lounas kunnolla, jotta jaksaisimme alkuiltaan asti. Jämin lentokentän hotellin ravintelin seisovassa pöydässä laitosruoka maittoikin, vaikkei sinänsä kovin kummoista ollutkaan. Oli se kuitenkin 15 oiron hintansa väärti, jos vertasi muiden annosten hintoja, jotka olivat muutaman euron halvempia.
Safkalta selvittyämme kiipesimme lentokentän harjulle, josta saa suomalaisittain mielenkiintoisia kuvia. Harju on niin korkea, että koneiden taustalla näkyy muutakin kuin sinistä taivasta, mikä on tässä aakeen laakeessa maassa sangen poikkeuksellista.
Lentonäytösten välillä tutkiskelimme flaikkariin saapuneita koneita, joita pääsi pällistelemään kosketusetäisyydeltä; flaikkarin lentokoneiden parkkialuetta ei oltu aidattu, vaan yleisö sai kuljeskella parkkialueella vapaasti.
Päivä oli kuuma, ja allekirjoittanut poltti kätensä ja naamansa auringossa. Wanhasta kokemuksesta [1, 2] osasin jo suojata niskan, mutta muualle en kummempaa suojaa laittanut. Eipä toisaalta näin jälkikäteen ole juuri haitannutkaan kuin esteettisesti, koska rusketusrajat suattavat näkyä selvästi. Kuvia tarttui kuitenkin mukaan kosolti, ja kasasin kokoelman parhaista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
