Tampere-Forssa-Helsinki

Päätin lyhyen loman äksöniksi pyöräillä kotomaille, kun en suurempaa lomasuunnitelmaa kehittänyt. Samassa hässäkässä saisin useammankin kärpäsen yhdellä iskulla, kun vierailisin valmistujaisissa, säästäisin junalipun hinnan, ja kaiken kukkuraksi saisin vielä hyvän treenin samalla. Hetken arkailtuani päätin, etten ajaisi koko parin sadan kilsan matkaa yhtä soittoa, vaan pitäisin välipäivän mökillä Tammelassa kakkostien varrella, joka osuisi juuri sopivasti likimain matkan puoliväliin.

Matka alkoi mukavassa poutasäässä. Oli noin 15 astetta lämmintä, mikä oli sopivasti fyysiseen rasitukseen: ei ollut liian kuuma, mutta rehkiessä ei toisaalta paleltanutkaan. Liikkeessä olisi kuitenkin pysyttävä. En aikonut polkea mitenkään erityisen kovaa, koska voimia olisi säästettävä myös matkan viimeiselle osuudelle, vaikka välipäivä olisikin vielä tulossa.

Hieman pidemmälle pyörämatkalle tulisi varustautua tarkoituksenmukaisesti. Paikkausvälineet, varasisuskumi, eväät, vettä, älypuhelin sportstrackereineen, sykemittari, pyyhe, uikkarit, vaatteet, jne... Listaa läpikäydessäni muistin kaiken, mutta epäilys hiipi noin tunnin matkan jälkeen takaraivoon: olinkohan sittenkään muistanut kaikkea? Käsipumppu! Se perhana tietenkin jäi kotiin! Paikkausvälineitä kyllä olisi, mutta mitä iloa niistä olisi, jos en voisi enää pumpata ilmaa tyhjään renkaaseen keskellä koskematonta korpea? Olin siis jo ehtinyt ajaa tovin, kun muistin pumpun. Päätin yksinkertaisesti luottaa tuuriin, että kumit kestäisivät. En kääntynyt enää takaisin.

Lempäälästä päästyäni alkoi kenties matkan pitkäveteisin osuus VT9:llä ja edelleen Uudensalmentiellä Forssaan. Mieleen ei jäänyt muuta kuin metsää, peltoa, metsää, peltoa, lehmiä siellä, lehmiä täällä, hiiala hiiala hei... Olihan siellä seassa joku kyläpahanenkin. Pidin ainokaisen taukoni Urjalan aseman taajamametropolissa, missä ihmettelin erästä ränsistynyttä taloa pihan romuautoineen.

Forssan taajaman liikennemerkin nähdessäni olin helpottunut. Matka oli likimain puolivälissään. Välipäiväpaikallekin olisi matkaa enää n. 15 km, mikä kevensi polkemista huomattavasti, koska pian pääsisi lepäämään. Perillä sauna ja uiminen tuntuivatkin kerrassaan mukavilta!



Välipäivästä toettuani matka jatkui kohti Helsinkiä. Ilme oli keskittynyt ennen loppumatkaa. Reitti oli tuttu, koska tämän osuuden olin ajanut vuosi sitten; silloin kävin mökillä Vantaalta. Nyt olin menossa Helsinkiin, mikä olisi kuitenkin käytännössä sama kuin menisin Vantaalle. Pidin tauot Karkkilan ABC:llä ja Kaitalammen uimapaikalla, jolloin tauot jakaantuivat juuri sopivasti n. 30 kilometrin välein. Kaitalammella uiminen ja hetken lepo teki todella terää. Uiminen virkisti hurjasti, kun pääsi hetkeksi pois pyörän selästä. Loppumatka olisi hyvin helppoa, koska PK-seudulla olin ajellut jo aiemmin vaikka kuinka, ja paikat olivat tuttuja. Tuntui hienolta ajaa tuntuissa paikoissa pitkästä aikaa. Maisemat eivät olleet muuttuneet juurikaan, ja samoja reittejä saattoi ajaa edelleen kuin aiemminkin. Tästä seurasi "ongelma": olin menossa Helsingin Kallioon, ja Vihdintietä edetessäni olisin voinut valita, menenkö Rantarataa vai Vihtaria pitkin. Valitsin jälkimmäisen, mutta jälkikäteen Rantarata olisi saattanut olla hieman nopeampi reitti lähes liikennevalottomana.

Saapuessani Vihdintietä Hakamäentien risteykseen tunsin, kuin olisin saapunut oikeaan metropolin asfalttiviidakkoon. Kaistamerkinnät loistivat, ja kelvit oli merkitty asianmukaisesti. Huikea tunne jatkui edelleen Manskua pitkin ajaessani. Olin vapaa, eikä mikään rajoittaisi menemistäni.

Parin päivän päästä tästä pitikin sitten kierrellä hieman Länsi-Helsinkiä (Baana, Hietsu) ja Espoota (Otaniemi, Teekkarikylä, Lepuski, Rantarata) muistia verestämässä. Wanhat hyvät opiskeluajat tulivat mieleen, kun ajoin Otaniemeen ja edelleen Lepuskiin tuttuja reittejä, joita olin hinkannut triljardi kertaa aikaisemmin. Voi sitä ajamisen riemua, kun pyörä kulki ja aurinko paistoi!

Flaikkarissa

Sattuipa sopivasti, kun suunnittelin pitäväni treenistä vapaapäivän sunnuntaina, ja Tampesterissa asuva kaverini soitti lauantai-iltana ja kysyi, lähtisinkö Jämin vuosittaiseen lentotapahtumaan, Jämi Fly Iniin (tästä eteenpäin "flaikkari"). Ilmailuhörhönä en tietenkään voinut vastustaa kiusausta; näyttihän sääennustekin sunnutaille pilvettömältä taivaalta porottavaa aurinkoa huikeine maanpinnan lämpötiloineen. Eipä siis muuta kuin kukonkiekaisun aikaan pystyyn su-aamuna ja matkaan kohti koskemattoman korven keskellä sijaitsevaa Jämin lentokenttää (ICAO: EFJM).

Päivän teemana oli lentävät ja muut härvelit. Jätin suosiolla muut vermeet väliin ja keskityin lentäviin laitoksiin, joita niitäkin oli ties minkälaista esillä. Jo paikallinen Follow Me -auto osoitti kotikutoisuudellaan, että nyt ei olla turhan vakavalla asenteella liikenteessä.



Ennen puoleltapäivin alkanutta ensimmäistä lentonäytöstä kävimme syömässä. Tuumasimme, että olisi parempi syödä lounas kunnolla, jotta jaksaisimme alkuiltaan asti. Jämin lentokentän hotellin ravintelin seisovassa pöydässä laitosruoka maittoikin, vaikkei sinänsä kovin kummoista ollutkaan. Oli se kuitenkin 15 oiron hintansa väärti, jos vertasi muiden annosten hintoja, jotka olivat muutaman euron halvempia.

Safkalta selvittyämme kiipesimme lentokentän harjulle, josta saa suomalaisittain mielenkiintoisia kuvia. Harju on niin korkea, että koneiden taustalla näkyy muutakin kuin sinistä taivasta, mikä on tässä aakeen laakeessa maassa sangen poikkeuksellista.





Lentonäytösten välillä tutkiskelimme flaikkariin saapuneita koneita, joita pääsi pällistelemään kosketusetäisyydeltä; flaikkarin lentokoneiden parkkialuetta ei oltu aidattu, vaan yleisö sai kuljeskella parkkialueella vapaasti.









Päivä oli kuuma, ja allekirjoittanut poltti kätensä ja naamansa auringossa. Wanhasta kokemuksesta [1, 2] osasin jo suojata niskan, mutta muualle en kummempaa suojaa laittanut. Eipä toisaalta näin jälkikäteen ole juuri haitannutkaan kuin esteettisesti, koska rusketusrajat suattavat näkyä selvästi. Kuvia tarttui kuitenkin mukaan kosolti, ja kasasin kokoelman parhaista.