Menolennon pulkkana toimi Saab 2000, tuo Ruotsin lahja ilmaliikenteelle. Tämä yksilö (SE-LOM) on ilmeisesti ehtinyt jo seisahtaa varastoitunakin. Nyt se kuitenkin paistatteli Pirkkalan platalla aamuauringossa.
Erikoisuutena mainittakoon, että Saab 2000:ssa ei ole penkkiriviä nro 13, vaan se jätetään väliin. Liekö sitten taikauskoa, vai mahtaisiko moisella rivinumerolla varustettu kone mennä kaupaksi kaikille. Jalkatilaa tämän sardiinipurkin penkkikonffiksessa oli hyvin, mistä pisteet ruotsalaisinsinööreille.
Västerås sijaitsee noin sata kilometriä Tukholmasta luoteeseen. Tämän matkan taittaisin bussilla, kunhan lento vain saapuisi ajallaan. Aikataulujen mukaan vaihtoaikaa pitäisi olla puoli tuntia, minkä odottaisin riittävän laukun hihnalta noutamisineen.
Menolennolla Suomen aurinkoinen sää vaihtui Ruotsin kaatosateeseen. Jostain kummam syystä koneessa odoteltiin Arlandan platalla noin kymmenen minuuttia, ennen kuin koneesta päästiin ulos. Yhtäkkiä puoli tuntia vaihtoaikaa hupeni kummasti. Kassi ja bussin lähtöpaikkakin pitäisi vielä löytää jostain. Laukku oli kauhukseni tietysti kauimmaisella hihnalla. Exit oli tietenkin juuri vastakkaisessa päässä hihnastoa kuin mihin kassini tuli; sai vetää varsinaista munaravia Arlandan laakeilla käytävillä bussiin ehtiäkseni. Bussipysäkki löytyi onneksi yllättävän helposti, ja luppoaikaakin jäi vielä kokonaista viisi minuuttia. Tuossahan olisi vielä hörpännyt vaikkapa pullakahvit. Niin tai näin, menomatkan kaksi ensimmäistä osuutta olivat putkessa. Linja-autossa oli aikaa nukkua. Yöunet olivat jääneet lyhyiksi. Olin ainut matkustaja koko bussissa.
Västeråsin asemalla tuntui jotenkin kotoisalta: tässä tilanteessa olen ollut aiemminkin. En oikein tiennyt, mihin pitäisi mennä ensimmäiseksi kimpsuineni ja kampsuineni. Vettä satoi edelleen kuin saavista kaatamalla. En halunnut lähteä seikkaileman työpaikalle romuineni, vaan ajattelin, että haluan niistä eroon. Niinpä soitin majapaikkani respaan kysyäkseni, voisinko viedä matkatavarani sinne odottamaan. Onneksi respa oli auki jo näin aamukahdeksalta, ja sain kamat sinne. Respa jaksoi selvittää, miten pääsisin työpaikalleni, jonne olisi nelisen kilometriä. Matka olisi käveltävissä, mutta bussiin kannattaisi ehkä hypätä. Bussilinjakin selvisi, ja nyt olisi vain talsittava matkan varrella olevalle bussipysäkille. Tuntui todella kevyeltä jätettyäni raskaat kassit respaan!
Satoi edelleen, kun kävelin puhelimen kartan avustuksella kohti työpaikkaa. Päätin, etten halua kastua läpimäräksi, ja hyppään bussiin. Muistin Suomesta, että busseissa olisi maksettava kertalippu käteisellä. Minulle oli kuitenkin jäänyt aiemmilta Ruotsin-reissuilta käsitys, että maassa voi maksaa kortilla melkein missä tahansa. En ollut nyt nostanut käteistä automaatista. Niinpä päätin kokeilla onneani, ja pysäytyin seuravan lähestyneen bussin. Yllätysekseni huomasin, että kuljettajan edessähän pönöttää korttimaksupääte! Herranjestas! Tämä se on edistystä! Pääsin bussiin maksamalla lipun Visa Electronilla. En olisi ikinä uskonut, että moinen onnistuu, mutta nyt homma toimi. Ja kun tarkemmin asiaa ajattelin, niin aamun pikavuorobussissakin taisi olla korttimaksupääte. Nyt jäi käsitys, että korttimaksamisessa Ruotsi on valovuoden muita (Suomi, Keski-Eurooppa) edellä.
