HCR 2011 - lastenleikkiä?

Juoksin lauantaina Helsinki City Runin. Tässä hieman viiltävää analyysia matkasta.

Treeni matkaa varten alkoi jo aikaisin keväällä, kun aloin juosta n. kerran viikossa yhtä pidempää lenkkiä (15-20 km). Tällä tähtäsin osin juuri HCR:lle, mutta päätavoitteeni on jälleen jollain kesän maratonilla. Pidin myös HCR:ää eräänlaisena treeninä maratonille, vaikka nyt juostulla puolimaratonilla olikin tarkoitus myös yrittää juosta hyvä tulos.

Tankkauksesta en tällä haavaa juuri välittänyt juoksua edeltäneellä viikolla. En toisaalta pistänyt ranttaliksikaan pizzaa tai muuta roskaruokaa syömällä. En muuttanut normaalista ruokavaliostani mitään - toimihan sama ruokavalio treenikausillakin. Kilipailun aikana join jokaisella juoma-asemalla isäukkoni oppien mukaisesti. Ehkä pojasta polvi paranee. Kisanumeroa perjantaina 06.05. hakiessani maistoin matkalla tarjottavaa Gatoradea, ja totesin sen maultaan ja vahvuudeltaan hyväksi. Joinkin sitä juoma-asemilla juoman sokereiden, suolojen ja muiden hivenaineiden vuoksi. Juomapuolessa ei täten ollut valittamista, ja juoma-asemia oli mielestäni juuri sopivin välein (n. 4 km). Edellisestä juomasetistä ehti juuri "toipua", kun oli aika seuraavan paukun.

Lähdin matkaan hieman huolimattomasti. Vaseliini tuli kyllä mukaan kisapaikalle, mutta jäipä moinen kitkanpoistaja laittamatta strategisiin paikkoihin. Sen sijaan jalkojen teippauksen unohdin täysin. Selvisin onneksi teippaamattakin, mutta ukkovarpaitteni pohjat muistanevat HCR 2011:n vielä pari päivää tapahtuman jälkeenkin - rakkoja ei kuitenkaan tullut.

HCR:ää mainostetaan Suomen suurimpana juoksutapahtumana. Tänäkin vuonna sille osallistui karvan yli 13 200 juoksijaa. Olin ilmoittanut tavoiteajakseni 1:50, ja lähdin matkaan toisessa lähtöryhmässä klo 1510. Huomasin matkan aikana, etteivät lähtöryhmät päteneet oikein millään tavalla; aloin ohittaa ensimmäisessä ryhmässä 10 min aiemmin lähteitä juoksijoita matkan aikana. Ohitettavista oli helppoa havaita, että heidän olisi vauhtinsa perusteella ollut oltava jossain muussa ryhmässä kuin ensimmäisessä. Nyt reitillä oli välillä hieman tukkoista, mutta ohi pääsi aina kuitenkin. Tässä olisi mielestäni kehitettävää, koska nyt oikeasti tulosta juoksevat saattavat kärsiä, kun edellä lähteneistä ryhmistä tulee selkä edellä vastaan hitaampia juoksijoita. Nyt tämä ei haitannut, mutta jossain isommassa tapahtumassa tästä voisi oikeasti olla haittaa. Toisaalta voisin myös ruoskia itseäni hieman puihin menneestä tavoiteajan asettamisesta. Yhtä lailla en tosin osannut ollenkaan arvata, että pääsisin näin hyvään tulokseen kuin nyt.

Reitti oli mielestäni ihan hyvä. Autojen seassa ei tarvinnut juosta, mutta toisaalta jalkakäytävillä oli hetkittäin hieman ahdasta. Sen sijaan Tsadin luonnonpuiston poluilla oli mukava juosta, ja kävipä reitti paikoissa, joissa en ikuna ollut aiemmin käynyt. Helsingissä on ihan kivan näköisiä asuinpaikkoja aivan muualla kuin ydinkeskustassa. Ihmiset kannustivat hyvin juoksijoita, vaikka metsäpätkillä ei paljon katsojia ollutkaan.

Miltä matka sitten tuntui? Lähdin tarkoituksellisesti liikkelle varovaisesti, koska halusin varmistaa, että juoksu lähtee käyntiin hyvin. Vedinkin ensimmäisen vitosen hieman varmistellen, minkä jälkeen päätin kiristää vauhtia. Tihensin askelta hieman. Kympin virallisen ja epävirallisen väliajan kohdalla huomasin, että asettamani aikatavoite (1:50) toteutuu helposti, jos vain kuntoni kestää loppuun asti. Jatkoin samaa vauhtia edellä lähteneitä juoksijoita jatkuvasti ohittaen. 15 kilometrin kohdalla tajusin, että kestän maaliin tällä vauhdilla ja alitan tavoitteeni helposti. Aloin miettiä, olisiko mahdollista alittaa jopa 1:40. Pikaisesti laskin päässäni, että pitämälläni vauhdilla tämäkin olisi mahdollista. Jatkoin päättäväisesti samaa vauhtia juosten, vaikka pikkuhiljaa jaloissani alkoi tuntua matkan rasitus. Nesteytys oli kuitenkin onnistunut matkan aikana, ja uskoin, että jalkani kestävät. Nyt oli helppoa antaa vain mennä ja nauttia loppumatkasta.

Töölönlahden rannalla metsiköstä tullessani näin stadikan tornin ja kuulin jonkun sanovan, että siellä se näkyy - ei ole enää paljon jäljellä. Tämä loi uskoa, että vauhtini kestää. Lisäksi väkeä alkoi olla yhä enemmän reitin varrella maalin lähestyessä. Olympiastadion päästiin ohittamaan ja kiertämään ulkopuolella vielä kerran pienen mutkan kautta. Stadionin portin näkeminen oli hieno hetki, koska tällöin tiesin onnistuneeni suorituksessani; pitkä matka treeneistä tähän pisteeseen on tuottanut tulosta, ja tiesin pääseväni tavoitteeseeni. Enää oli jäljellä loppuspurtti stadionin radalla maaliin. Maaliviivalla hengästytti pikasprintin vuoksi, mutta muuten olo oli hyvä, eikä väsyttänyt juurikaan.

Epävirallisia vitosten väliaikojani matkalta:

00-05 km: 25:09,6
05-10 km: 22:59,9
10-15 km: 22:02,3
15-21,0975 km: 27:21,0

Ensimmäinen vitonen meni tosiaan selvästi muita hitaammin, mutta syykin oli selvä; oli tunnusteltava, miltä juokseminen tuntuu. Lisäksi "diesel-kone" oli saatava käyntiin ja lihakset lämpimiksi.

Loppuaikani oli käsiajalla 1:37:32,8. Virallinen nettoaikani oli 1:37:31. Alitin siis talven ja alkukevään treenilenkkieni perusteella asettamani tavoitteen 1:50:00 kirkkaasti. Maalissa yllätyin, millaiseen loppuaikaan lopulta pääsinkään. En nimittäin olisi kuunaan uskonut, että alitan jopa 1:40:00 aiempien pitkien treenieni perusteella. Lopputuloksissa olin miesten yleisessä sarjassa 346:s (bruttoaikojen mukaan mitattuna). Koko revohkassa olin sijalla 559. Jäihän siis yli 12 600 juoksijaa taakse! :D

Matkan jälkeen oli aika poistua stadionilta ja lähteä pikapikaa mökille saunomaan ja äitienpäivän viettoon. En tällöin kiinnittänyt mihinkään erityiseen huomiota, koska pääasiassa halusin pois suorituspaikalta - hikisenä ei ole tosiaankaan mukava olla raskaan suorituksen jälkeen.

Mökillä kuulin iltauutisista, että HCR:llä on käynyt käpy, kun n. 60-vuotias juoksija on tuupertunut matkalle hieman ennen maalia. Tällöin muistin, että tosiaan stadionilta poistuessani näin valojaan vilkuttavan ambulanssin stadionin juurella. Hän siis lienee juossut minua kovempaa tai lähes samaa vauhtia. Tämä pysäytti ajattelemaan, mistä kuntourheilussa lopulta onkaan kyse. Vaikka suorituksessa annetaankin kaikki, mitä irti lähtee, olisi mukana oltava kuitenkin jonkinlainen järjen hiven: väkisin ei matkaan pidä lähteä, vaikka suorituksesta ja itsensä ylittämisestä saisi millaisen mielihyvän tunteen. Oma terveys kuitenkin on kaiken a ja o. On varsin raadollista, että lähtö tulee tällä tavalla, mutta tämä juoksija otti riskin. On surullista, että näin kävi - rauha hänen muistolleen.

Oikein hyvää äitienpäivää!


EDIT 09052011: Loppusijoitukset