Lippuepisodi

Füsseniin matkatakseni minun oli myös käytettävä junaa. Olin tietenkin varannut junaliput jo aikaisin kesäkuussa, ja nyt heinäkuun lopussa en taaskaan voinut siis todistaa henkilöllisyyttäni lippua esittäessäni, koska todistamiseen merkitsemäni pankkikorttini oli kadonnut. Olin keskustellut DB:n aspan kanssa tästä jo aiemmin, ja tuloksena oli, että aikaisemmin varaamallani lipulla voisi matkustaa, mutta olisi ilmoitettava konnarille, joka kirjoittaisi minulle "Fahrpreisnacherhebung"-lappusen, josta pitäisi maksaa jälkeenpäin noin 10 euron rangaistusmaksu. Hyväksyin asian, koska pääsisin hieman halvemmalla kuin varaamalla kokonaan uuden lipun, eikä vakuutusyhtiökään ole vastannut korvausvaatimukseeni toistaiseksi mitään.

No, ajattelin olla kaukaa viisas ja menin Münchenin rautatieasemalla ajoissa Füsseniin lähtevän junan konnarin luokse asiaa selvittämään. Alkeellisella saksan puhe- ja eletaidollani asian kerrottunani konnari ihmetteli hetken lippuani ja uutta Visa Electroniani ja tokaisi käsiään levitellen, ettei lippuni kirjautuisi DB:n järjestelmään lukulaitteella, koska kortti olisi "väärä". Tässä vaiheessa kaivoin esiin passini, jolla todistin olevani lipussa mainittu henkilö, ja konnarilla muuttui ääni kellossa, kun oli nähnyt myös lippuni ja uuden pankkikorttini. Ehkä "ylimääräinen" todiste riitti tässä tapauksessa osoittamaan, että olen tosiaan ostanut lippuni ihan laillisesti, vaikkei henkilötunnustani lipussa lukenutkaan. Konnari toivotti tervetulleeksi junaan ja hyvää matkaa.

Ennen paluumatkaani ongelma oli jälleen tismalleen sama, koska edelleenkään en voinut oikeastaan osoittaa virallisesti, että pankkikorttini on kateissa. Nyt ajattelin, että käyn kysymässä Füssenin aseman lipunmyynnistä, voisiko asialle tehdä jotain. Onnekseni aseman naisvirkailija puhui englantia, ja asia oli helppo esittää hänelle. Virkailijan mielestä lipun pitäisi kelvata, vaikkei oikeata todistetta olikaan esittää, kunhan kortin haltijan nimi olisi sama. Kysyin kuitenkin, olisiko häneltä mahdollista saada kirjallisena tätä, koska en kuitenkaan osaisi selittää asiaa saksaksi paluumatkan konnarille (en luottanut, että konnari puhuisi englantia). Virkailija kirjoitti lippuuni saksaksi, että alkuperäinen pankkikorttini on kadonnut, painoi aseman leiman lippuuni ja allekirjoitti vielä viestinsä. Kas kummaa, paluumatkalla lippuni meni läpi mukisematta! Paluumatkalla hyvännäköinen nuori naiskonnari kysyi yllättäen Buchloen ja Münchenin välillä lippua tarkastaessaan "Do you miss your card?" Olin niin nollat taulussa, että sain pari kertaa kysyä, mitä hän tarkoitti kysymyksellään. Tietenkin kaipasin alkuperäistä pankkikorttiani, mutten enää voinut katoamiselle mitään, ja kortti oli jo vaipunut unholaan - onhan elettävä tässä ja nyt. Nykyinen pankkikorttini oli tallella, enkä oikein voinut "kaivata" sitä. Vastattuani konnari totesi lipun kelpaavan ja toivotti hyvää matkaa. Olin hieman hämilläni, koska konnari puhui englantia. Tähän mennessä yksikään saksalainen naavapartakonnari ei ollut puhunut englantia. Poikkeus näköjään vahvistaa säännön. Matka sujui muutoin mukavasti, ja vaihdot toimivat.

Episodista voitaisiin päätellä, että saksalaiset ovat hyvin muodollisia; virallisessa asiakirjassa on oltava leima ja allekirjoitus, jotta se oikeasti pätee. Enää ei onneksi tarvitse seikkailla "väärän kortin" lipuilla, koska kaikki aikaisin varaamani liput olen nyt käyttänyt. Rangaistusmaksua minun ei lopulta tarvinnut maksaa, koska mainittua rangaistuslippulappusta ei kirjoitettu.

Romantiikkamaraton

Oli siis aika juosta jälleen enemmän tai vähemmän tosissaan. Tällä kertaa avarsin maailmankatsomustani eteläsaksalaisessa Füssenissä, missä juostiin Königschlösser-Romantik Marathon eilen.

Füssen sijaitsee lähes järven rannalla, ja Itävallan rajakin taitaa olla vain kivenheiton päässä. Perille päästyäni mieleeni muistuivat vuodentakaiset maisemat Sveitsistä - niin tutun näköistä oli. Füssen on varsin tyypillinen alppikaupunki; talot ovat vanhanaikaisia, eikä kaupunki itsessään ole järin suuri. Füssenin likellä sijaitsee toinen kaupunki, Schwangau, jossa hotellini oli. Hotellistani oli kävelymatkaa noin puolitoista kilometriä Füssenin keskustaan, eli kävellenkin oli mahdollista liikkua. Schwangaun keskustaan päästäkseen oli lähdettävä vastakkaiseen suuntaan, ja matkaa tuli vielä n. kilometri lisää.




Maraton on nimetty paikalla sijaitsevan linnan mukaan. Linnaa ei aivan kierretty, eikä menty juurellekaan, mutta nousuja oli matkan loppupuolella jonkin verran.





Lauantaina saapuessani Füsseniin satoi vettä, ja oli todettava, ettei ollut erityisen lämminkään, kun oli vedettävä takki niskaan. Toivoin, ettei sunnuntaina sataisi ainakaan paljon. Viileys ei haittaisi juurikaan, koska juostessa harvemmin ehtii tulla kylmä. Sunnuntaiaamuna kukonpieraisun aikaan herättyäni jouduin kuitenkin totemaan, että ulkona satoi ja lämpötila lienee ollut liki 10 astetta. Moiselle ei tosin mahtanut mitään, vaan oli lähdettävä syömään erikseen tilaamaani aamiaista (hotellissa normaalisti aamupala 0800, mutta oli syötävä jo 0600, koska lähtö oli 0730) ja lähdettävä kalppimaan lähtöpaikalle kamojenvaihtoon. Lähtöpaikalle tahtoi tulla kiire, mutta ehdin lopulta pari minuuttia ennen laakia viivalle. Ensi kerralla voisin jättää vähän enemmän pelivaraa.

Kävellessäni lähtöpaikalle olin käynyt mielikuvana läpi, miten lähden matkaan. Olin koko viikon treenannut hyvin kevyesti (n. 3 km lenkki päivässä) ja hitaasti juosten. Tällä olin pyrkinyt hakemaan matkavauhtia, ja olin mielestäni onnistunut, koska treeneissä juokseminen ei tuntunut oikein miltään. Ajattelin, että ainakin aloitan skaban samaa vauhtia, jotta kestän mahdollisimman pitkään. Näin teinkin.

Kisa alkoi siis hyvin rauhallista vauhtia. Annoin porukan mennä ohi, koska tiesin, että jos lähden mukaan, matkasta tulee pitkä väsähtämisen jälkeen. On helpompaa juosta omaa juoksuaan ja antaa muiden mennä. Löysin varsin nopeasti porukan, joka juoksi samaa vauhtia ja sai peesausapua.

Maratonin järjestelyt toimivat hyvin. Juoma-asemia oli lähtökohtaisesti 5 km:n välein, mutta 17,5 km:stä alkaen oli vesiasemia 2,5 km:n välein (vain vettä). Aiemmissa kisoissani on ollut juoma-asemia n. 4-5 kilometrin välein, ja olen aina juonut jokaisella. Epäilin aluksi, iskeeköhän nesteen yliannostus, jos juon jokaisella asemalla matkan aikana. Päätin kuitenkin muuan Guru-Kaikkosen oppien mukaisesti tehdä näin; missäänhän ei ole kiveen kirjoitettu, paljonko asemalla on juotava. Ajattelin, että parempi on juoda sitten "väliasemillakin" vähän kerrallaan kuin ei ollenkaan. Loppumatkasta nesteen merkitys tuntui vain korostuvan. Muutoin join urheilujuomaa suoloja ja muita hivenaineita saadakseni. Join yleensä pari mukia kerrallaan, mutta jos missasin toisen urheilujuoman, saatoin ottaa vaikka kolaa. Moinenhan on tietysti armoton sokeripaukku matkalla, mutta nestettä on sekin, ja mukana on juurikin esim. sokeria, vaikkakin lyhytkestoisena.

Ensimmäinen kymppi tuntui lämmittelyltä. Oli helppoa juosta viileästi ilmasta huolimatta. Meno oli niin rauhallista, että oli aikaa katsella ympärilleen ja ihastella alppimaisemia pilvisestä säästä ja kevyestä tihkusateesta huolimatta. Ei voi valittaa; ei niihin kyllästy! Matka eteni lätäköitä väistellessä. Olipa matkalle järjestetty alppitorvien soittajiakin.

Jatkoin tasaista vauhtia edelleen. 20 kilometrin jälkeen olo oli oikein mukava, eikä väsyttänyt tai hengästyttänyt. Tässä vaiheessa arvasin, että vauhdinjakoni on osunut likipitäen kohdilleen, koska tuntui, että vieläkin jaksan helposti. Jatkoin samaa vauhtia, mutta kuitenkin malttaen, etten ainakaan kiristä liikaa, koska pahin olisi oletettavasti vasta tulossa.

Seurasin hieman kilometriaikoja ekalla puolikkaalla. Tämä viittasi, että alittaisin selvästi tavoitteekseni asettaman 4 tunnin ajan, jonka juoksin kaksi vuotta sitten Forssassa. Oli siis helppoa jatkaa, kun tavoitekin näytti täyttyvän suunnilleen tuosta vain.

Reitti ei ollut eritysen paha, vaan varsin tasainen. Davosin kaltainen kirjaimellinen vuoristorata reitti ei ollut. Jyrkimmätkään nousut eivät olleet kovin raskaita saati pitkiä, vaan ne saattoi juosta. Ainut yllätys oli n. 34-35 kilometrin kohdalla tullut pelto-osuus, jossa jouduttiin juoksemaan hyvin upottavalla peltoaukealla ruohossa. Tällöin ajattelin, että jos tätä jatkuu pitkään, on moinen lopun alkua. Olin onneksi väärässä, ja parinsadan metrin jälkeen alusta vaihtui asfalttiin ja pururataan.

Maratonilla puhutaan yleisesti viimeisen kympin vaikeudesta. Alan miehet tuntevat tämän ns. seinänä, jolla pyritään kuvaamaan, kuinka meno yhtäkkiä hidastuu ja tuntuu, ettei matka etene. Oikea selitys on, että keho on tällöin kuluttanut hiilihydraattivarastonsa loppuun, ja ryhtyy käyttämään rasvaa lihasten polttoaineena. Tämä muutos aiheuttaa juoksun hidastumisen.

Kuvailemani seinä ei iskenyt vielä 30 kilometrinkään kohdalla, vaan fiilis oli edelleen hyvä, ellei peräti loistava. Sade oli lakannut jo aikoja sitten puolimatkan kieppeillä, ja nyt juostiin pilvisessä säässä. Tunsin, että jaksaisin vieläkin. Hetki oli herkkä: ymmärsin, että jaksaisin juosta tätä vauhtia maaliin asti: samalla täyttyisi toiveeni maralla, eli jaksaisin juosta koko matkan. Toinen oli siis asettamani aikatavoite. Fiilis oli nt niin mahtava, että teki mieli kiristää vauhtia, koska edelleenkään ei hengästyttänyt. Nostinkin hieman tahtia, mutta sitten osui eteen kuvailemani peltoaukea, jolloin oli hidastettava väkisin. Peltoaukean jälkeen ei ollut enää varaa nostaa vauhtia, vaan oli maltettava, jotteivat lihakset kramppaa - tämä tietäisi kävelyksi vaihtamista.

Pellon jälkeen reitti muuttui hieman nousupainotteisemmaksi. Tämä tiesi vauhdin hidastumista. Lisäksi n. 38 km:n jälkeen iski sitten se kuuluisa "seinä" vastaan. Nyt tosiaan ymmärrän, millainen se on: tuntuu, ettei juoksu etene yhtään, vaikka kuinka yrittää. Kävelyyn ei kuitenkaan auttaisi vaihtaa, koska muutoin juoksuun voisi olla vaikeaa enää vaihtaakaan. Oli kuitenkin vain uskottava itseensä ja paineltava menemään: kipua ei tuntunut, mutta väsymys alkoi painaa tässä vaiheessa.

Olin edellisenä päivänä kävellyt Füssenistä Schwangaun hotellilleni, ja huomasin tutut paikat noin pari kilometriä ennen maalia - olin kävellyt samoja teitä pitkin jo aiemmin. Vaikka olinkin väsynyt ja jaloissa painoi, tiesin, ettei matkaa olisi enää paljon, ja kestäisin maaliin. Oli vain enää juostava vaikka sitten väkisin. Ennen maalia oli vielä jonkinlainen rankempi nousu, minkä huipulta sitten lasketeltiin Füssenin keskustan loppusuoralle. Loppusuoralla saattoi jo askel noustakin, kun ihmiset kannustivat molemmilla puolilla tietä. Vasta tällöin huomasin ensimmäiset pienemmät kramppituntemukset. Arvasin, että olin juossut oikealla tavalla.

Virallinen loppuaikani 3:47:14, eli alitin tavoitteeni selvästi. Otin käsiaikaa n. 10 kilometrin väliajoin seuraavasti (HM = puolimaraton, FM = maraton):

00-10: 0:53:02,1
10-HM: 0:59:26,3 (1:52:28)
HM-30: 0:47:52,1 (2:40:12)
30-FM: 1:06:52 (3:47:13)

Kokonaistuloksissa olin sijalla 218 bruttoaikojen mukaan laskettuna (kaikkiaan maaliin tuli 611 juoksijaa). Jätkien sarjassa olin 197:s. 20-vuotisten junioreiden ikäluokassa oli 15:s.

Loppukaneettina voisin todeta. että olen juoksuuni tyytyväinen. Vihdoin ymmärrän, miksi maltti on maratonilla valttia ja hitaasti aloittaminen kannattaa.

Kuvia viikonlopulta.

Laivaspotteri

Näin maakrapu loikkasi hetkeksi kahden elementin vehkeisiin. Meni liki tasan kaksi viikkoa, että sain kaikki lauttavarustamo HADAG:n 2000-luokan alukset kuvattua. Kaikkiaan niitä liikennöi Hampurin sataman linjoilla kaksitoista. Yhtiöllä on myös muita aluksia laivastossaan, mutta 2000-luokkaan oli hauska keskittyä näin aluksi.




Linkki 2000-luokan aluskuviin.

Kulttuurieroja, osa x

Näin on jo tällä keikalla käynyt aiemminkin, mutta tänään kiinnitin asiaan ihan huomiota, ja ajattelin kirjoittaa. Saksassa ystävällisyys on enemmän sääntö kuin poikkeus, kaiken a ja o, herra ja hidalgo. Tänään kotiin tullessani talutin pyörää ylämäessä, ja takaani tuli kaveri polkien. Päätin antaa hänelle tietä. Ohi mennessään kaveri huikkasi "Danke schön!" ihan reilusti. Suomalaista moinen hämmentää väkisinkin, koska EU:n mallioppilas Suomessa ei näin tehdä käytännössä kuuna kullan valkeana. Samantapaisesti aiemmin minulle on annettu tietä, kun olen pyöräillyt, ja vastapuolelta on kuulunut: "Bitte schön!". Vieläkään en kuitenkaan ole oppinut vastaamaan näihin, mutta himskatin kiva tapa tämä on. Saksalaisten ajatusmaailmasta en tiedä, pitävätkö tätä aivan kuin ei minään (eli siis täysin normaalina, eivätkä ajattele kummempia), mutta suomalaista ummikkoa kyllä piristää kummasti!



Linkut pysähtyvät aina pysäkille, jos siellä vain seisoo joku. Räpyläinheiluttelua ei tarvita. Muutaman kerran on tehnyt mieli näyttää väärälle bussille, joka aikoo pysähtyä vuokseni, että mene mene, en mä oo tulossa kyytiin! Toki bussit ajavat ohi pysäkeistä, jos ketään ei ole odottamassa kyytiä tai jäämässä pois.

Teitittely on aivan normaalia saksan kielessä. Enkkua haastelevana tosin olen päässyt helpolla, koska "you" on automaattisesti oikea teitittelymuoto. Osaisinkohan vielä taivuttaa saksasta muutakin kuin Ich- ja Sie-muodot verbeistä? Saksaa tavatessani saattaisi käydä köpelösti...

Saksalaista byrokratiaa

Lompakkoni katoamisen vuoksi oli myös hankittava uusi Hampurin paikallisliikenteen (HVV) kuukausikortti.

Tarvitsin mainittua pahvinpalaa varten todisteen opiskelijastatuksestani. No, olin jo saanut väliaikaisen opiskelutodistuksen Aalto-yliopistolta (kummallisen nopeasti suolsivat moisen Saksaan asti pyynnöstäni). Lisäksi ennestään tallella oli jo työsopimukseni. Näitä asiakirjoja esittämällä olisi ollut tarkoitus saada opiskelija-alennukseen oikeuttava lisäpahvi, jolla sitten irtoaisi varsinainen kuukausilippu jämysti alennettuun opiskelijahintaan.

Ajattelin, että homma hoituu pikaisesti. Olin jo aiemmin käynyt opiskelijajärjestön putiikissa, ja tuolloin asiat olivat hoituneet helposti. Toissapäivänä samassa lafkassa käydessäni virkailija kuitenkin keksi ruveta inttämään vastaan. Ilmeisesti sopimuksestani ei käynyt riittävän selvästi ilmi, etten ole "töissä" vaan harjoittelijana FST:llä. Virkailija yritti soittaa FST:lle varmistaakseen, miten asian laita on, muttei saanut kiinni tavoittamaansa henkilöä. Tällöin minulta meinasivat palaa käämit, koska edellisellä kerralla ei valitettu asiasta, ja nyt saattaisin joutua tulemaan uudestaan samaan putiikkiin ihan vain, jotta virkailija voisi soittaa FST:lle uudestaan. Pulssini oli jo alkanut nousta, ja totesin, että edellisellä kerralla tästä ei tullut ongelmia (virkailija oli tuolloin juuri se toimiston toinen tyyppi). Toinen tyyppikään ei muistanut minun asioineen paikalla. Aloin miettiä, miten vaikeaksi nämä toimistotapiirit aikovat tämän tehdä. Kyseessä olisi kuitenkin vain yksinkertainen lapun allekirjoittaminen ja leimaaminen, eikä minua huvittaisi tippaakaan tulla enää toistamiseen vain jonkin helvetin puhelinsoiton vuoksi paikalle. Viimein virkailija soitti esimiehelleen, selitti tilanteen ja kysyi, mitä tehdään. Esimies vastasi, että hän uskoo, että olen nimenomaan harjoittelussa, enkä pitkäaikaisessa työsuhteessa - luojan kiitos!!! Sain siis lopulta haluamani pahvin, jonka kera saatoin marssia HVV:n myyntipisteeseen ostaakseni lipun. Homma toimi, mutta oli hiuskarvan varassa, että olisi tullut uusintakeikka opiskelijaparkojen byrokraattiluolaan.

Lost

Viime tiistaina suuntasin Hampurin rautatieasemalle junaillakseni Bruggeen, jossa majailisin seuraavat kaksi yötä. Olin varannut hostellin jo aiemmin, ja seuraavaksi olisi vain löydettävä hostelli Google Mapsista tulostetun itikankokoisen kartan avulla. Minun oli vaihdettava junaa Kölnissä ja Brysselissä. Menomatka taittui suuremmitta ihmeittä, ja vaihdot toimivat moitteettomasti. Brysselissä tosin huomasin, etteivät aseman yhdelläkään taululla näytetty junien numeroita, vaan ainoastaan junan tyyppi (ICE, IC, RE, jne.). Tämä tuotti hieman harmaita hiuksia, koska vaihtoaikaa oli aikataulun mukaan vain 9 minuuttia, ja junaa oli hetki arvottava taulua ihmetellessä. Onneksi samaan aikaan ei ollut lähdössä muita junia, ja oli helppoa päätellä, mikä juna on kyseessä ja miltä raiteelta se lähtisi.

Bruggen rautatieasemalle päästyäni oli ensin orientoiduttava kartalle. En aluksi oikein millään hahmottanut, mihin suuntaan olisi lähdettävä, koska lähimmällä autotielläkään ei kerrottu kadunnimeä. Matemaattisen geometrisesti päättelemällä kuitenkin arvioin, että keskustaan oli lähdettävä, ja se olisi ilmeisestikin tiettyyn suuntaan. Ensi askeleet otettuani ja ensimmäiset kadut ylitettyäni kartta alkoi näyttää jokseenkin todellista ympäristöä vastaavalta, ja loppu hoitui normaalia tahtimarssia munat vaahdossa - päivä oli ollut helteinen Bruggessa, ja illallakin oli vielä varmasti yli 25 astetta lämmintä.

Brugge on keskiaikainen kaupunki, ja sen rakennukset ovat edelleen alkuperäisessä mallissaan. Kaupungin mukulakivetyskaduilla kävellessä olo jotenkin kodikas, koska modernia asfalttiviidakkoa ei keskustassa juuri ole.




Kyselin illalla hostellin respasta, miten pääsisin seuraavana aamuna helpoiten Koksijdeen, jossa pidettäisiin seuraavana päivänä yksi Euroopan kesän isoimmista lentonäytöksistä. Menojuna ei ollut kovin tärkeä, mutta illan paluujuna oli ehdoton, koska viimeinen juna lähtisi Koksijdesta n. 2100, ja siihen olisi ehdittävä.

Aamulla oli sitten palattava Bruggen rautatieasemalla Koksijdeen lähtöä varten. Junaa piti vaihtaa Lichterweldessä, mikä oli ongelmatonta. Hieman ennen Koksijdea junan ikkunasta näkyi Hawker Hunter Koksijden lentotukikohdan laskukierroksessa. Samalla alkoi tosin sataa. Rautatieasemalla oli kaivettava sateenvarjo esiin, koska vettä tuli mukavasti. Toivoin, ettei sade jatkuisi sentään koko päivää, jottei lentonäytös typistyisi maanäyttelyn ihmettelyksi.

Rautaiteasemalta oli järjestetty bussikuljetus lentonäytöstä varten. En kuitenkaan malttanut jäädä odottamaan bussia, vaan lähdin kävelemään omin nokkineni kohti lentotukikohtaa, koska muistin, ettei se ole kaukana rautatieasemasta. Matkaa tuli kuitenkin muutama kilometri käveltyä, mutta samalla huomasin, että tukikohdan lähestymisen loppuosalla olisi ollut oivia spottauspaikkoja, mistä olisi voinut seurata koko näytöksen maksamatta sisäänpääsymaksua. Samalla olisi nähnyt suihkuhävittäjien maakäytön lähempää, koska ne seisoivat toisella puolella kiitotietä yleisöön verrattuna. Olin kuitenkin päättänyt, että käyn näyttelyalueella, ja sinne olisi siis talsittava.






Lentonäytös eteni alettuaan mutkattomasti. Esiintyjiä oli tulossa paljon, ja kuvattavaa riitti.



F-16A:n ojaamossa oli mielenkiintoista istua, koska saman koneen C-versiota on tullut lennettyä taistelulentosimulaattorilla tunti jos toinenkin. Lisäksi samalla paikalla oli näytteillä A-mallin mittareita ja muita laitteita, jotka olivat nimiltään tuttuja ja osin toimintaperiaatteiltaankin. Eräs F-16-teknikko esittelikin niitä kattavasti.











Huomasin eräässä vaiheessa, että lompakkoni on kadonnut taskustani. Tarkistin ensimmäiseksi reppuni ja kameralaukkuni - tuloksetta. Tässä vaiheessa lentonäytös lakkasi kiinnostamasta täysin, ja oli käytävä etsintöihin. En kuitenkaan nähnyt lompsaa missään, ja kerroin asiasta lentonäytöksen infopisteeseen. He ohjeistivat, että olisi tehtävä asiasta rikosilmoitus poliisille. Jätin infoon puhelinnumeroni, jotta soittaisivat, jos lompakkoni löytyy. En kuitenkaan toivonut infolta liikoja, ja jatkoin etsimistä näyttelyalueella. Yhdysvaltojen ilmavoimien Thunderbirds-taitolentoryhmän esityksen kuitenkin seurasin, koska se oli yksi syy, miksi olin tullut Koksijdeen. Sama ryhmä kävi aiemmin kesällä Suomessa, minkä missasin, mutta sain kuitattua tämän Belgiassa, ja näinpä samalla pari muutakin ennennäkemätöntä osastoa.





Belgian poliisilla oli ständi kentällä, mutta rikosilmoitusta siellä ei voinut tehdä, vaan minulle kerrottiin, että tätä varten olisi mentävä poliisiasemalle joko Koksijdeen tai Bruggeen. Tätä sain miettiä hetken, koska tehdessäni ilmoituksen Koksijdessa saisin sen vireille nopeammin, mutta toisaalta missaisin paluujunani (ja kyytiä olisi kinuttava poliiseilta). Bruggessa taas olisi etsittävä poliisiasema, joka olisi auki 24 h vuorokaudessa, mutta ehtisin kuitenkin paluujunaani. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, koska tällöin ainakin varmistaisin, että pääsen pois Koksijdesta - olinhan tässä vaiheessa puilla paljailla (käteis-) rahattomana. Lisäksi kyydin saaminen poliiseilta olisi ollut vähintäänkin epävarmaa.

Edellä kuvatusta härdellistä seurasi, että lentonäytöksen viimeiset esiintyjät jäivät näkemättä (mm. ennennäkemätön Patrouille de France), koska ohjelma alkoi päivällä varsin myöhään. Viimeiseen bussikuljetukseen rautatieasemalle oli juostava, jotta ehdin paluujunaani. Ehdinkin, mutta jostain kumman syystä paluujuna lähti reilun 10 minuuttia myöhässä. Kuten menomatkalla, myös paluumatkalla oli vaihdettava junaa. Aikataulu oli kuitenkin sen verran tiukka, että "juna män justiinsa", enkä ehtinyt vaihtojunaani Lichterveldessä, vaan piti odottaa seuraavaa tunnin verran. Sama ongelma oli eräällä nuorella belgialaisnaisella, joka oli tosin menossa eri paikkaan kuin minä. Hänen kanssaan tuli sitten höpötettyä niitä näitä vaihtoasemalla junia odotellessa. Kuin sattuman oikusta hän oli töissä erään kaupungin poliisilla, ja oli nyt menossa töistä kotiin. En kuitenkaan kysellyt asiasta kummempia, mutta päivittelin, että kaikkea elämässä sattuu. Nainen totesi mulle varsin osuvasti, että tämähän teki matkastani ikimuistettavan. Totta tosiaan teki, vaikkei heti kovin mukavalta tunnukaan!

Vaihtojunat tulivat, ja tiemme erosivat. Junamatkalla en oikein tiennyt, mitä tehdä, ja aloin käydä näytöksessä ottamiani kuvia läpi kamerani näytöltä. Bruggen rautatieasemalla kysyin ohikulkijoilta, missä Bruggessa on ympärivuorokautinen päivystys poliisiasemalla. Hostellistani saamalta kartalta näytettiin paikka, jossa moinen oli. Huomasin kuitenkin, että aikarauta oli tässä vaiheessa jo tikittänyt pitkälle, ja hostellini respa menisi ainakin oletettavasti kiinni pian. Minulta nimittäin meni hostellin avainkortti lompakkoni mukana, ja ilman tätä korttia en pääsisi hostelliin sisään yöksi. Seuraavaksi piti siis päästä hostellin respaan ilmoittamaan asiasta. Mukava respan jamppa ymmärsi tilanteeni, ja luovutti ilmaiseksi uuden avainkortin (normaalisti piti maksaa 5 oiron pantti), mikä oli tosi reilu teko.

Seuraavaksi lähdin etsimään poliisiasemaa. Kello oli jo lähes 2400, mutta väliäkö moisella, kun rikosilmoitus oli tehtävä ja sinivuokot päivystäisivät jatkuvasti. Poliisiasema löytyi pienen etsiskelyn jälkeen, ja pääsin asioimaan. Onneksi poliisi osasi englantia. Flaamiksi, saksaksi tai ranskaksi rikosilmoituksen tekeminen olisi ollut vähintäänkin hankalaa.

Poliisiasemalta oli aika palata yöpuulle hostelliin. Väsytti. Yöllä nukuinkin kuin tukki männäpäivän säädöstä huolimatta. Käräytinpä naamanikin lievästi lentonäytöksessä, ja naamani muistutti lähinnä tomaattia väriltään.

Aamiaisella hoksasin, että koska olin rahattomana, en siis kykenisi esimerkiksi ostamaan safkaa päivän aikana, ja pitkä paluumatka olisi tulossa. Onneksi olin kuitenkin ostanut junalipun Saksaan jo etukäteen, joten pääsin kuitenkin matkaan myöhemmin. Aamupalalta piti kuitenkin lipastaa muutama leipä ja levitettä matkaevääksi - hätähän ei lue lakia. Kaupassa olisi voinut normaalisti käydä, mutta nyt en voinut sattuneesta syystä näin tehdä. Aamupalan jälkeen oli soitettava Suomeen pankkikorttien kuoletuspalveluun ja ilmoitettava korttini katoamisesta. Sitten aamuna oli aika poistua hostellista kaupungille.



Kaupungilla päätin ilmoittaa kokemuksestani Suomeen. Ei ollut helppoa kirjoittaa vanhemmille tekstiviestiä, jossa aivan suoraan myönsin, että tarvitsen rahaa. Ensimmäisen kerran oli nöyrryttävä kylmän tosiasian edessä, etten selviäisi omillani, vaan tarvitsisin tukea. Aiemmin Sveitsissä (saati Suomessa) näin ei ollut käynyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Sain avustusta, jotta pystyisin elämään Saksassa hetken aikaa, kunnes saisin uuden pankkikortin ja voisin nostaa rahaa elämistä varten.

Bruggessa Koksijden poliisit soittivat torstaina, että ovat löytäneet lompakkoni. Myöhemmin paluumatkalla soitettiin uudestaan, jolloin kerrottiin kyseessä olleen virheen, ja ettei lompakkoni olisikaan löytynyt. Tässä vaiheessa tieto ei enää hetkauttanut. Olin kuitenkin ehtinyt kuolettaa pankkikorttini, enkä olisi voinut enää käyttää sitä. Halusin kuitenkin matkalla varmistaa asian, koska epäilin viimeistä soittoa. Kölnissä vaihtoaikaa oli liki tunnin, ja asemalla sattui vieläpä olemaan poliisin toimisto, jossa kävin asioimassa. Harmaaviiksinen günther-poliisi avasi oven. Kysyin, osaisiko hän englantia - ei osannut. Kysyin, olisiko paikalla joku, joka osaisi englantia; en nimittäin halunnut esittää asiaani heikolla saksankielentaidollani, koska en olisi asiaa osannut selvittää tarpeeksi hyvin. Lisäksi arvelin, että kielimuuri vain sotkisi tilannetta pahemmin. Ketään englantia osaavaakaan ei ollut paikalla. Aprikoin hetken posliinisedän tuijottaessa, ja päätin, että yritän selittää asiani hänelle hyvin yksinkertaisesti englanniksi. Ilmeisesti kaveri tajusi selitykseni jollain tavalla ja ymmärsi, että haluan soittaa Belgian poliisille, koska sain luvan soittaa poliisin puhelimella. Puhelu varmisti, ettei lompakkoni ollut löytynyt.

Bruggessa paluumatkan alussa junassa muistin, että tarvitsisin pankkikorttini lippuni tosittamista varten (Deutsche Bahnilta lippua ostaessa voi valita muutamasta vaihtoehdosta). Nyt minulla ei kuitenkaan ollut korttia, jolla todistaa lippuni aitous. Brugge-Bryssel-Köln -välillä lippu meni läpi mukisematta korttia esittämättä, mutta ongelma tuli vastaan, kun Köln-Hampuri-siivulla konnari pyysi näyttämään pankkikortin. Totesin vain "I can't. It's lost.", mihin konnari vastasi, että sun ois nyt esitettävä pankkikorttisi, koska lipussa niin lukee. Esitin, ettei mulla ole kuin passi ja Belgian poliisille tekemäni rikosilmoitus, josta itse asiassa kävi ilmi pankkikorttini hävinneen, ja pankkikorttiani en mistään saisi - olisin sen kyllä näyttänyt, jos se minulla olisi ollut. Konnari tavasi hetken flaaminkielistä rikosilmoitustani, ja levitti kätensä. En tosiaankaan voinut asialle mitään, eikä konnari leimannut lippuani, mutteipa antanut sakkojakaan. Pääsin siis takaisin Hampuriin lopulta.

Asioin lentonäytöksen infossa ja poliisilla englanniksi. Englannin osaaminen yllätti positiivisesti Belgiassa: kaikki tapaamani ihmiset osasivat englantia ainakin vähän, eli asiointi oli helppoa. Toistaiseksi samaa en voi sanoa saksalaisista. Saksassa tuntuu olevan lähinnä lottovoitto, jos vastapuoli puhuu englantia edes jotenkin (esmes Kölnin aseman poliisi).

Härdelli jatkuu edelleen, koska nyt on asioitava saksalaispankin kanssa sen automaattikortin katoamisen vuoksi. Samoin lompakon mukana menivät opiskelijakortti, Hampurin paikallisliikenteen kuukausikortti, ajokortti ja Euroopan sairausvakuutuskortti (EHIC). Näistä olisi saatava uudet kopiot. Ajokortti ei ole kiireellinen, mutta opiskelijakortti on statusarvonsa vuoksi (alennuksia eri paikoissa). EHIC:n saa helposti Kelalta tilaamalla. Opiskelijakortin saan vain Suomesta, mutta väliaikaisen opiskelutodistuksen saan englanninkielisenä, millä pärjännen toistaiseksi. Lisäksi olisi haettava vakuutusyhtiöltä korvauksia.

Jo Belgiassa minulle oli selvinnyt, ettei lompakon häviämisessä ole välttämättä niinkään kyse itse käteisestä, vaan korteista ja muusta tauhkasta, mitä samalla hävisi. Toivoin Belgiassa, että jos lompakko on varastettu, olisi edes fiksu varas ja veisi käteiset ja nakkaisi lompakon vaikkapa kadulle, mistä sen voisi kerätä ja viedä poliisille. Toistaiseksi lompakon löytymisestä ei ole ilmoitettu, ja epäilen sen löytymistä. On toki hemmetin hyvä munkki, jos se löytyy, mutta todennäköisyys lienee varsin pieni.

Kaikki Koksijden lentonäytöskuvat ovat katsottavissa tästä linkistä.