Sadekuuro herätti kuuden aikaan aamulla. Edellisillan sääennusteessa ei ollut sadekuuroja tuolloin, enkä ollut pystyttänyt ulkotelttaa lainkaan. Ponkaisin salamana virittämään ulkotelttaa; sisäteltta makuupusseineen ei saa kastua missään nimessä. Pakkopystytys kävikin ripeästi. Jatkoin unia vielä tämän jälkeen. Sadekuuroja tuli lisää, ja ulkoteltta ajoi asiansa.
Ajamaan lähtiessäni arvelin, että saattaisin ehtiä iltakuudeksi Imatrankosken näytökseen, jos ajaisin tavanomaista vauhtia. Toisin kuitenkin kävi.
Koko päivän puhalsi helvetillinen vastatuuli. Tuiverruksessa madellessa kävi selväksi, ettei ole mitään toivoa ehtiä Imatralle kuudeksi. Yhtäältä tästä seurasi, ettei olisi kiire, mutta toisaalta ajaminen vitutti jo muutenkin armottomasti, eikä mieliala juuri kohentunut, koska matka eteni todella hitaasti. Jyrkät mäet eivät yhtään helpottaneet ajamista: vastatuuli heikkeni yleensä ylämäkeen, jossa vauhti hidastui jo muutenkin, ja alamäessä tuntui, ettei vauhti kiihdy puhurissa millään. Monessa alamäessä tiesin, että tyynessä voisin vaihtaa suurimmalle vaihteelle, mutta nyt en päässyt välttämättä edes toiseksi suurimmalle vaihteelle. Matkalla ehdin kirota pyöräilyn positiivisuusimagon ja muun vastaavan propagandaskeidan alimpaan helvettiin. Asioitahan kaunistellaan aina, eikä kukaan koskaan kerro raadollista totuutta. Kun polkee raskaalla pyörällä sata kilometriä jatkuvaan puuskittaiseen vastatuuleen, alkaa oikeasti vituttaa. Siinä pyyhitään positiivisuudella persettä. Onneksi sentään oli kuivaa ja vehkeet pysyivät läjässä.
Koska olin heittänyt aikatavoitteilla vesilintua, saatoin pysähtyä Parikkalan Patsaspuistoon ja syödä tämän jälkeen välipalaksi vedyn (lihapiirakka, jossa keitettyä kananmunaa ja kinkkua), joka on lappeenrantalainen erikoisuus. Patsaspuistossa on esillä Veijo Rönkkösen töitä.
