8. lokakuuta 2013

Kohokohta

Kauden päätavoitteeni eli Brysselin maraton juostiin viime sunnuntaina. Olin päristellyt edellisen "treenin" niin lujaa, että maratonmatkavauhti saattaisi olla hieman hakusessa apuvoimitta. Päätinkin lähteä tavoitteeni mukaisesti 3:30-jäniksen matkaan. Tällä halusin kuulostella, miltä vauhti tuntuu, ja jaksanko mukana. Tallinnassa olin juossut 3:36 ja risat kohtalaisen helposti. Tavoitteeni olisi alittaa tuo aika ja samalla kolme ja puoli tuntia. Varsinainen kuntomittari kuitenkin puuttui tältä vuodelta pitkille matkoille. Puolikkaat ovat kuitenkin niin oma maailmansa kokonaiseen maratoniin verrattuna.

Ensimmäisten kilometrien aikana jäniksen ympärille kerääntyi aikamoinen sumppu, jossa myös minä juoksin. Kyllästyin tähän kuitenkin pian, ja tein pienen irtioton noin sadan metrin päähän jäniksestä, jotta ympärillä olisi tilaa juosta. Tämä tietysti edellytti, että olisi jatkuvasti tarkkailtava, missä jänis menee takanani. Tästä eteenpäin jouduinkin vilkaisemaan taakseni aika ajoin.

Juoksu eteni varsin tavanomaisesti. Kympin väliaika tuki sopivasti tavoitetta, ja jänis oli takanani. Oli aikaa katsella maisemia. Aluksi juostiin taajamassa, mistä poistuttiin loivanousuiselle ja -laskuiselle puistikkoalueelle, jossa oli pitkiä suoria. Nousuissa piti malttaa, koska liian kova vauhti niissä kostautuisi nopeana väsymisenä. Eräässä taajamapätkässä juoksijoita "viihdytti" autojen nopeusäyttö, joka näytti juoksijoiden nopeutta. Mittarin mukaan vauhtimme vaihteli 13:n ja 14:n kilometrin tuntivauhdin välillä, joka oli todellista vauhtia enemmän. Quite a speed, isn't it?

Myös puolimaratonin väliajalla olin tavoitevauhdissa; jänis oli edelleen takanani. Voimia tuntui riittävän, mutten vielä kiristänyt vauhtia, koska pelkäsin mahdollista "seinää" ja kramppeja. Kesän kilometrikisan pyöräilyn jäljiltä voisi tietysti olettaa jalkojen lihasryhmien olevan edes jotensakin kunnossa, mutten uskaltanut vielä ottaa riskiä. Nyt mitattaisiin, ketkä osaisivat juosta. Keskityin juoksemiseen, ja taakse vilkuilin enää harvoin.

Kolmenkymmenen kilometrin väliaikapaikalla en enää laskenut päässäni ajasta, oliko vauhtini sopivaa. Jänis ei ollut kuitenkaan tullut ohitseni, ja tiesin, että jollain tavalla olisin tavoitevauhdissa. Pitkällä suoralla alamäen päätteeksi katsoin taakseni. Missähän se jänis tulee? Hämmästyin. Jänistä ei näy! Jänistä EI NÄY! Vilkaisin taakseni vielä pari kertaa, koska en yksinkertaisesti ollut uskoa silmiäni. Tunsin, että voimia oli edelleen vaikka kuinka paljon, eikä väsymys painanut lainkaan. Jänis olisi jossain kaukana takana. Kaikki paineet tavoitteen täyttymisestä helpottivat kertalaakista: olinhan kuitenkin painanut treeniä viimeisen vuoden ajan tätä tapahtumaa varten, ja nyt pääsisin tavoitteeseeni - vieläpä kohtalaisen helposti. Kyyneleet meinasivat tulla. Tunne kävi niin syvällä, että voisin verrata sitä vuoden 2009 Suvi-illan "Sankareihin". Tätä tunnetta en unohtaisi enää koskaan. Ilo valtasi mielen, ja askel keveni. Lisäsin vauhtia heti. Nyt voisin antaa kaikkeni täysin paineettomana, kävi miten kävi.

Loppumatka oli yhtä hurmosta. Runner's high oli voimissaan. Keräilin "päänahkoja", kun jengiä tuli selkä edellä vastaan jatkuvalla syötöllä. Nuorta hyvävoimaista suomalaista katseltiin silmät pyöreinä. Viisi kilometriä ennen maalia sain harmikseni huomata, että maratonreitti yhtyy puolimaratonin reittiin. Suomeksi sanottuna vauhdikkaammat maratoonarit joutuivat puolikkaan juoksijoiden sekaan. Tämä ei vielä sinänsä olisi ollut ongelma, elleivät puolikkaan juoksijat olisivat olleet niin turkasen hitaita. Lisäksi puolikas oli Brysselissäkin huomattavasti maratonia suositumpi matka, ja juoksijoita oli pitkälti toistakymmentä tuhatta. Koita sitten siinä väentungoksessa juosta lujaa. Juoksu muuttui "pujottelukeppien" väistelemiseksi. Tässä ei välttämättä hävitty monta sekuntia, muttei moinen kyllä mieltäkään lämmittänyt. Minusta olisi ollut parasta vain juosta maaliin kaikessa rauhassa ilman tällaista muiden väistelemistä.

Hurmos ei kuitenkaan puikkelehtimisesta laantunut. Kolmisen kilometriä ennen maalia näin 3:15-jänisten ilmapallot edessäni. Ymmärsin, että olin tullut viimeiset kymmenen kilometriä todella lujaa (kun takana oli kuitenkin jo 30 km). Tästä sain vielä ylimääräisen energialatauksen, koska olisihan jäniksistä mukava puristaa ohi ja alittaa 3:15. Jänikset näyttivät väsyneiltä, kun painelin heistä ohi väentungoksessa noin pari kilometriä ennen maaliin laskettelua.

Perus-smalltalkina todettakoon, että sää oli hyvä. Aamu oli pilvinen ja utuinen, mutta sää selkeni auringon noustessa korkeammalle. Matka juostiin poutasäässä. Brysselissä oli Suomen mittapuulla kesä. Lämmintä oli liki 20 astetta. Tuuli ei vaikuttanut juoksemiseen. Olosuhteet olivat mitä mainioimmat juoksemiseen.

Join jälleen suurmestarien oppien mukaisesti jokaisella juoma-asemalla. Joka toisella asemalla oli 3,3 dl:n urheilujuomaputeli tarjolla, jollaisen otin aina kun mahdollista. Pullosta oli mukava siemailla seuraavien parin kilometrin ajan. Tällöin nestettä ei kertynyt liikaa kerralla. Muilla asemilla sai vettä, jota join vastineeksi hieman vähemmän.

Brysselin keikka oli mieletön, vaikken nähnytkään itse kaupungista kuin pienen kusevan miehen ja kaupungintalon. Pitkästä aikaa juokseminen kosketti syvältä. Tällaista tunnetta ei ole ollut pitkään aikaan. Flow oli sanoinkuvaamaton. Lisää tällaista!

Väliajat:
10 km: 0:49:15
21,0975 km: 1:41:46 (52:31)
30 km: 2:21:54 (40:08)
42,195 km: 3:13:11 (51:16)
Loppusijoitus: 109. 1794 maaliin juosseesta