Juuri kun pääsin kehumasta julkisia kulkupelejä, niin ne pirulaiset laittavat paremmaksi. Tänään pääsin jo 34 minuutissa ovelta ovelle, vaikka jouduin odottamaan Konemiehen lähtöpysäkillä pari minuuttia 52-linjalaista, kun missasin jälleen 512A:n noin 10 sekunnilla. Vaihdot olivat tällä kertaa aivan optimaaliset: Lepuskissa sain juosta usainboltmaisesti ehtiäkseni 1611 lähteneeseen E-junaan. Kun vielä Huopalahdessa Jokeri osui pysäkille juuri rappusia laskeutuessani, ja 485:een sain jälleen kipaista miehekkään spurtin Pirkkolantien pysäkillä, oli rivakka paluumatka töistä onnistunut. Onpa varsinaista optimointia - hyvä HSL!

e52 + E + 550 + 485

Pääsin julkisilla tänään liki ennätykseeni, kun liikuin näin kouluarkena ruuhka-aikaan ovelta ovelle klo 1555-1630 (Otaniemi-Kaivoksela); tämä on jo hervottoman hyvin, kun matkalla ei tarvinnut edes pyöräillä, vaan siirtymät kulkupelien välillä tapahtuivat jalan.

Tyypillisesti työmatkani etenee urheiluselostaja Myllymäen sanoin noin 45 minuutin loppuaikaan tähtäävää vauhtia. Samien ja dösien linjoissa on monia vaihtoehtoja ja niiden yhdistelmiä, mutta lähtökohtaisesti aina on päästävä Konemieheltä ensin Lepuskiin, josta matka jatkuu kuin maisteri Frangénin maailmanympärimatkalla kohti Vantaata joko kiskoilla tai kumipyörillä.

Tänään muffauslinja 550 eli Jokeri ei ottanut napanderia, enkä jaksanut hypätä kyytiin, kun matkaan pelkästään 'Niemestä Lepuskiin tuhrautuu jo huimat 13 minuuttia siedettävän 11 minuutin sijaan. Kahdella minuutilla on väliä juniin vaihtaessa - vaikka "toket" toisinaan ovatkin "sopivasti" myöhässä. Myöskään Hämeenkylän maisemakierros 510 ei innostanut matelullaan. Siispä tähtäsin klo 1556 Konemieheltä lähteneeseen Kehä I:n pikakiitäjä 512A:han, josta kuitenkin töissä räpeltäessäni myöhästyin. Perässä tuli sopivasti seuraavan Jokerin takana Esbon sisäinen linja 52, johon nousin toivoen, että 52 keräisi vähemmän matkustajia ja saisi 512A:n kiinni. Toiveeni toteutuikin, kun 52 sai 512A:n kiinni jo reilun puolen kilometrin matkalla Otaniemen ABC:n valoristeyksen jälkeen. 52 olisi huristellut Lepuskia lähestyttäessä edellä menneiden 512A:n ja 550:n ohi, mutta toisaalta kuski ajoi vallan fiksusti ja ajoi takana hidastellen, jotta mahdolliset mattimeikäläiset ehtisivät heiluttaa räpylöitään kyytiin noustakseen. Armoton kaistapujottelu ei myöskään tulle kyseeseen ruuhkassa, kun muistetaan, millaisia keskimääräistä parempia kuljettajia Suomessa tyypillisesti teillä seikkailee. Kyytiin ei kuitenkaan noussut tai jäänyt matkustajia kuin vasta Säterinmetsän pysäkillä. Tämän sijaan 500-sarjan etanat pysähtyivät edellä vähintään triljoonasti.

Comme ci, comme ça, Leppävaaran asemalle saavuttaessa tähyilin bussin ikkunasta lasisilmilläni, sattuisiko juuri lähtemään juna. Kaikki kunnia Eskolle, mutta raiteilla liikkuminen on hurjasti nopeampaa - jos valtion romut vain sattuvat kulkemaan. Toisaalta junaan ehtiminenkin riippuu täysin, hyppääkö matkalla 'Niemestä Lepuskiin kyytiin miljoona kertalipun kuskilta ostavaa cromagnonilaista, vai jääkö joku torvelo pois Kehän täysin mitättömillä dösäreillä. No, oivallisesti moukan tuurilla oli klo 1611 lähdössä "pikajuna" E Leppäraavasta suoraan Hoplaxiin, missä voisin edelleen vaihtaa Jokeriin tai Tsadin sisäiselle linjalle 52A, joilla puolestaan voisin karauttaa Hämärin juurelle ja vaihtaa johonkin toiseen Kaivokselaan - tuohon maailman napaan - ajavaan bussiin. Muutama juoksuaskel piti ottaa asemalaiturilla. Luistimet olisivat tulleet tarpeeseen, mutta paremman puutteessa kesäkengät saivat välttää.

Huopalahteen sattui junalaiturilta alas laskeuduttuani juuri saapumaan muffauslinja 550, jonka tummahipiäinen afrikkalaistaustainen kuski heitti ohjaamossa omaa settiään ja viittoili ylipursunnutta matkustamoa tiivistämään rivejään entisestään - alkoivathan tänään Etelä-Suomessa koulut jälleen hiihtoloman jälkeen, ja ruuhkat olivat tämän mukaiset. Afrikkalaismausteinen sardiinipurkki-550 jatkoi matkaansa Huopalahdesta sopivan vauhdikkaasti kuitenkin liikenneturvallisuuden huomioiden, ja ehdin mainiosti Hämärille, jossa minuutin odoteltuani viittasin kintaalla 485:lle. 400-sarjan loppupuolen dösät ovat varsin vauhdikkaita; lieneekö syynä sitten, etteivät ihmiset osaa niitä juuri käyttää tai sitten linjatunnuksen huono näkyvyys bussin yläreunassa (tässä olisi oikeasti parantamista varsinkin U-linjoilla, joiden linjatunnuksia ei näe millään hämärässä vasta kuin vierestä), mutta näitä linjoja ei juuri pysäytetä Hämärillä.

Näin vauhdikkaasti työmatkailu saisi aina sujua! Eihän siihen tarvittukaan kuin 3 vaihtoa. :P

Kameran huoltokustannusarvio tuli. Huolto maksaa noin 215 euroa: D80:n suljin vaihdetaan uuteen; ehkä se taas kestää jonkin aikaa. Kustannusten arvioiminen maksoi 40 euroa, eli kokonaiskustannuksiksi tuli n. 250 eypoa. Laajennettu kotivaikuutus korvasi koko lystin, joten maksettavaa ei tullut lopulta senttiäkään - hallelujaa!

D80:n suljin ilmeisesti otti ja levisi. Ongelma näkyy selvästi seuraavissa kuvissa (kukaan ei sitten ihmettele pärstäkerrointa!):





Kameran suljin ei siis toimi oikein, koska kuvien yläreuna järjestelmällisesti valottuu liikaa. Pikainen soitto vakuutusyhtiöön paljasti, että ne pirulaisethan korvaavat jotain, jos kameran sulkimen korjauskustannukset ylittävät tietyn summan. Joku koiranleuka voisi tietysti todeta nyt, että kamera kannattaa sitten vaikka viskata seinään helpon vakuutusrahan toivossa. Tarkoituksenani olisi kuitenkin kuvata vielä, eikä haittaisi, vaikka runko olisi sama. Kiikutinpa siis D80-runkoni JAS-tekniikkaan huoltokustannusarviota varten. Vakuutusyhtiön mukaan vaihtoehtoina ovat, että suljin korjataan (kustannukset max. x eypoa) tai hankitaan uusi vastaava runko. Tällöin runkomalli olisi Nikon D90, koska D80:a ei enää valmisteta saati sitten saa mistään. Ysikymppinenkään ei olisi hassumpi runko; olenpa miettinyt sen hankkimista jo muutenkin.

En toisaalta ihmettele, että suljin sanoi poks. Kamerallani on kuitenkin ammuttu jo liki 60 000 laakia, jolloin tyypillisen kuluttajajärkkärin suljin alkaa jo olla elinkaarensa loppupuolella.

Insinöörihommia ja valinnan vaikeutta

Pohdinpa seuraavaksi, millaisia ajatuksia uraansa aloittelevan ingenjöörin työ on.

Yleisesti odotetaan, että työssä päästään johonkin tulokseen. Koulumaailmassa ja erityisesti yliopistossa olen kuitenkin oppinut kaiken pilkunnysväämisen jälkeen, että pitäisi pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen, mikä on myös insinöörityön etiikan lähtökohta. Diplomi-insinööri on tyypillisesti asiantuntija, jonka on optimoitava työ mahdollisimman kustannustehokkaaksi ja toimivaksi. Töissäni olen kuitenkin huomannut, että teollisuus ja käytäntö lähinnä vaativat, että homma toimii, eikä parhaudesta ole niin väliä. Tämä on kirkkaassa ristiriidassa todellisuuden ja omien kuvitelmieni välillä. Olen aiemmin luullut, että tarkoituksena on pyrkiä optimoituun lopputulokseen. Tämä ajatus on kuitenkin heittänyt häränpyllyä viime aikoina.

Kokonaisuus pitäisi yrittää kasata edellä mainituilla periaatteilla. Kuitenkin kokemattomuus johtaa haluun analysoida rakenteita laskemalla, koska mikään ei muuten kerro näppituntumalta, että jokin asia yksinkertaisesti toimii, eikä lujaria tai muuta hömppää tarvitse laskea. Olenkin huomannut, että monet asiat tehdään silkalta mutupohjalta, eikä välttämättä edes pyritä optimoimaan ratkaisua parhaaksi mahdolliseksi. Tällöin neuvojen kysyminen teknikoilta ja käytännön duunareilta on tullut kultaakin kalliimmaksi juuri em. kokemattomuuden vuoksi. Tämän kääntöpuolena kuitenkin saattaa ratkaisumalleja eri tilanteisiin tulla useita, ja olisi valittava niistä paras. Vaihtoehtoja pitäisi siis analysoida, koska se pirun mutu ei taaskaan kerro suorilta, toimiiko jokin vai ei; yllättäen nyyppäinsinööri ottaisi laskimen käteen ja alkaisi pyöritellä yhtälöitä, mikä on kuitenkin suunnilleen kielletty tekemästä (no ei nyt ihan, mutta melkein). Olemma siis ihanasti oranvanpyörässä.

Toinen ohjaajani totesi vallan mainiosti asiasta hänelle puhuessani, että on vain valittava jotain ja toivottava, että kokonaisuus toimii. Ei ole tarkoitus analysoida kaikkea yksityiskohtaisesti, vaan itse päätehtävä on tulossa vasta myöhemmin keväällä. Jos mittalaitteisto toimii jollain epämääräiseen huuhaahan perustuvalla ratkaisulla, hyvä niin. Jos ei, mietitään jokin toinen ratkaisu, rakennetaan se ja toivotaan, että nyt toimii. Tuntuu, kuin olisi arpajaisissa.

Toisaalta on hankalaa valita jokin ratkaisumalli johonkin tilanteeseen, koska kokemus puuttuu. Olen kuitenkin vastuussa laitteiston suunnittelusta, ja haluaisin pyrkiä toimivaan ratkaisuun. Jonkin asian päättäminen ei kuitenkaan ole kovin helppoa, koska päätöksestä on kannettava vastuu. Mokaaminen voisi ottaa luonnolle, enkä mielelläni lähtisi trial and error -tyyppiseen laitteiston rakentamiseen. Toisaalta vastuunkantamista on, että uskaltaa myös myöntää jonkin asian menneen päin persettä, jos homma ei toimikaan. Onneksi ei kuitenkaan ole vielä kyse kovin suuresta vastuusta.

Ulkona on muuten aivan keleesti lunta. Hankijuoksu 20 sentin lumessa oli uusi kokemus. Olisi tarvinnut lumikengät. Ihan hyvin kuitenkin meni, kunhan muisti pitää vauhdin hitaana.