Jukolan yössä

Osallistuin Jukolan viestiin viikonloppuna. Suunnistus on vienyt tietyllä tavalla mukanaan - eikä vähiten aktiivisen seuratoiminnan vuoksi. :) Tämän seurauksena on tullut osallistuttua useampiinkin kisoihin. Nyt tie vei lopulta tähän Suomen suurimpaan suunnistustapahtumaan.

En oikein tiennyt, mitä odottaa. Olin kuullut vain tarinoita Jukolasta ja sen juoksemisesta. Tarttumapinta kuitenkin puuttui. Lauantaiaamuna paikalle saapuessani paikalla ei vielä ollut suurta tungosta. Tunnelma alkoi kuitenkin sähköistyä aamupäivän edetessä ja Venlojen startin lähestyessä.

Jukola alkoi illalla auringon laskiessa. Lähtölaaki ammuttiin klo 23, jolloi avausosuus alkoi. Valo kajasti kumpareen takaa, kun otsalamppuiset juoksijat lähestyivät.


Selostus kuului radiosta omalta kanavaltaan. Olin aiemmin kuullut, että selostaja tosiaan hengailee itse metsässä ja joutuu siksi kuiskaamaan, jottei paljastaisi kriittistä tietoa ohikiitävile juoksijoille. Näin tosiaan myös oli! Yle näytti myös suoraa lähetystä, jota esitettiin kisapaikalla valotaululta. Tunnelma alkoi tiivistyä. Omaksi osuudekseni tulisi aamulla juostava ankkuriosuus, jolle lähtisin yhdeksältä yhteislähdössä. Nopeimmat joukkueet olisivat jo tuolloin maalissa.

Yö oli melkoista torkkumista pääosin jännityksen vuoksi. Mitenkähän selviäisin? Lisäksi lauantaina ristiselkäni oli ollut aivan jumissa jostain syystä, ja pelkäsin, että joutuisin jättämään koko leikin sikseen. Maltoin kuitenkin, ja halusin odottaa aamuun. Jos selkä tuntuisi pahalta silloinkin, en lähtisi matkaan.

Aamulla satoi vettä. Selkä oli edelleen hieman jännittynyt, mutta se oli mielestäni riittävän hyvässä kunnossa, että voisin vaikka sitten rauhallisesti edeten selvitä radasta. Läksin aamupalalle ravintolamaailmaan kimpsuneni ja kampsuineni. Lauantain aurinko ja lämpö oli vaihtunut koleaan sateeseen. Tuumailin, ettei sade sinänsä haittaisi, mutta koleus olisi hiukan epämiellyttävää. Tämäkin olisi tosin ongelma vain paikallaan istuessa; metsässä ei ehtisi kylmä tulemaan, koska syke olisi varmasti korkealla koko ajan.

Sain viikonloppuna mielettömästi ohjeita seurani konkareilta. Suurmestarit ohjeistivat noviisille, miten kannattaa juosta, ja miten homma käytännössä etenee. Sunnuntaiaamuna sain viimeiset vinkit. Sitten vain sadeviitta niskaan ja lähtöpaikalle ottamaan alkulämpöä ennen ankkuriosuuksien yhteislähtöä!

Lähtöpaikalla lämmitellessä selkä tuntui lämpenevän. Kipu ja jomotus hälvenivät juoksuaskelia ottaessa. Tähän mut on luotu. Juoksemaan. Fiilis nousi kivun hävitessä. Ei muuta kuin baanalle! Jännityskin tuntui helpottavan, kun tiesin, että pääsen matkaan, vaikka eilen tilanne oli näyttänyt huomattavasti pahemmalta.

Matka alkoi aikamoisessa tungoksessa. Vain kolmisensataa jätkien joukkuetta oli tullut maaliin ennen yhteislähtöä, jossa lähti matkaan noin 900 joukkuetta. Ruuhka oli myös sen mukainen. Sijoituksia olisi voinut parantaa pyrkimällä lähdössä mahdollisimman alkupäähän letkaa, koska alkupää myös etenisi rataa nopeammin. Alkukiihdytyksessä oli myös luettava karttaa, ja oli fiksumpaa katsoa hiukan karttaa, jotta tietää, mihin suuntaan lähteä ns. K-pisteeltä, johon alkuviitoitus päättyy ja josta varsinainen suunnistus alkaa.

Olin kuullut, että Jukola on pääasiassa letkassa juoksemista, jossa kärki suunnistaa, ja loput tulevat perässä, jos pysyvät. Tämä havainnollistui selvästi minullekin matkalla. Pari ensimmäistä rastiväliä meni vielä totutellessa menoon suurmestarin "johdolla", mutta ensimmäisen hajontarastin jälkeen olin omillani. Ei kulunut kauankaan, kun aloin kysellä vieruskavereilta rastinumeroita ihan itsekseni. Muut tekivät samoin, ja homma kuuluu pelin henkeen Jukolassa. On kannattavampaa suunnistaa porukassa, vaikka virallisesti yhteistyö lieneekin kielletty. Sijoituksista tuhannen paikkeilla "taisteltaessa" ei kuitenkaan enää ole niin väliä, jeesaako toista vai ei, ja juoksijat auttavatkin toisiaan ihan mielellään. Mieleeni jäi homman letkeys ja lämminhenkisyys; kun vain malttoi avata suunsa, niin kyllä muut vastasivat. Lörpötelläkin sai.

Matka eteni joutuisasti. Ensimmäisen juomarastin jälkeen oli kestävyysjuoksijankin mielestä liian pitkä matka seuraavalle juomarastille. Näiden välissä oli monta rastia, joista muutaman välillä todella pitkät välit. Kun matkaa lisäksi taitetaan maastossa, on juokseminen raskasta, ja mehut hupenevat miehistä äkkiä. Lähetin tästä palautetta järjestäjille, koska nestehukka (eli jano) oli melkoinen seuraavalle juomarastille päästessä.

Ankkuriosuuteni oli nimellispituudeltaan hiukan alle 15 kilometriä. Loppua kohti juokseminen alkoi käydä voimille. Kallioilla tasapainoileminen ja ojien ylittäminen oli kuluttanut voimat. Muutama kilometri ennen maalia alkoi tuntua, että jos ylämäkeä tulee vielä paljon, kramppaavat etureidet. Kunto kuitenkin kesti koko rääkin ja vielä ihan kohtuullisessa ajassa. Matkalle mahtui muutama pikkupummi rasteilla, mutten hävinnyt niillä kuitenkaan kuin korkeintaan minuutteja. Kokonaisuutena nostin joukkueeni sijoitusta juoksullani noin 60 sijaa. Todettakoon, että sijoituksemme oli huikeasti 1457/1518 maaliinpäässeistä miesten joukkueista. Saimme hyväksytyn suorituksen, ja kaikki pääsivät ehjinä perille. Matkalle mahtui megapummia ja ties mitä muuta, mutta maaliinpääsy ja yhdessä homman hoitaminen oli koko systeemin suola!

Kokonaisuutena tapahtuma oli hieno! Jukolassa on aivan omanlaisensa fiilis. Joukkueena juokseminen on hienoa puuhaa, kun saa jännittää muiden suorituksia, ja itsekin pitäisi onnistua. Muissa kilpailuissa juostaan tyypillisesti vain "omana itsenään", mutta minusta hommaan tulee hiukan lisämaustetta, kun oman joukkueen tulos on omastakin suorituksesta kiinni. Ensi vuonna uudestaan!

EDIT: Juha Itkonen kirjoitti blogissaan Jukolasta hyvin. Allekirjoitan hänen näkemyksensä täysin!