Lisäksi sisäinen yöeläimeni pääsi valloilleen, ja pitipä käydä nollatoleranssin baarikierroksella. Fotovärkki muistui sentään mukaan.
4. elokuuta 2013
Taidetta
Kävinpä jo mainettakin niittäneessä kiinalaisten terrakottasotilaiden näyttelyssä. Kyllä ovat kiinalaiset muinoin nähneet vaivaa korkea-arvoisten hallitsijoiden saattamisessa tuonpuoleiseen. Yksityiskohtia oli patsaissa ja muissa näyttelyesineissä hämmästyttävän paljon.
Lisäksi sisäinen yöeläimeni pääsi valloilleen, ja pitipä käydä nollatoleranssin baarikierroksella. Fotovärkki muistui sentään mukaan.
Lisäksi sisäinen yöeläimeni pääsi valloilleen, ja pitipä käydä nollatoleranssin baarikierroksella. Fotovärkki muistui sentään mukaan.
29. heinäkuuta 2013
Tampere-Forssa-Helsinki
Päätin lyhyen loman äksöniksi pyöräillä kotomaille, kun en suurempaa lomasuunnitelmaa kehittänyt. Samassa hässäkässä saisin useammankin kärpäsen yhdellä iskulla, kun vierailisin valmistujaisissa, säästäisin junalipun hinnan, ja kaiken kukkuraksi saisin vielä hyvän treenin samalla. Hetken arkailtuani päätin, etten ajaisi koko parin sadan kilsan matkaa yhtä soittoa, vaan pitäisin välipäivän mökillä Tammelassa kakkostien varrella, joka osuisi juuri sopivasti likimain matkan puoliväliin.
Matka alkoi mukavassa poutasäässä. Oli noin 15 astetta lämmintä, mikä oli sopivasti fyysiseen rasitukseen: ei ollut liian kuuma, mutta rehkiessä ei toisaalta paleltanutkaan. Liikkeessä olisi kuitenkin pysyttävä. En aikonut polkea mitenkään erityisen kovaa, koska voimia olisi säästettävä myös matkan viimeiselle osuudelle, vaikka välipäivä olisikin vielä tulossa.
Hieman pidemmälle pyörämatkalle tulisi varustautua tarkoituksenmukaisesti. Paikkausvälineet, varasisuskumi, eväät, vettä, älypuhelin sportstrackereineen, sykemittari, pyyhe, uikkarit, vaatteet, jne... Listaa läpikäydessäni muistin kaiken, mutta epäilys hiipi noin tunnin matkan jälkeen takaraivoon: olinkohan sittenkään muistanut kaikkea? Käsipumppu! Se perhana tietenkin jäi kotiin! Paikkausvälineitä kyllä olisi, mutta mitä iloa niistä olisi, jos en voisi enää pumpata ilmaa tyhjään renkaaseen keskellä koskematonta korpea? Olin siis jo ehtinyt ajaa tovin, kun muistin pumpun. Päätin yksinkertaisesti luottaa tuuriin, että kumit kestäisivät. En kääntynyt enää takaisin.
Lempäälästä päästyäni alkoi kenties matkan pitkäveteisin osuus VT9:llä ja edelleen Uudensalmentiellä Forssaan. Mieleen ei jäänyt muuta kuin metsää, peltoa, metsää, peltoa, lehmiä siellä, lehmiä täällä, hiiala hiiala hei... Olihan siellä seassa joku kyläpahanenkin. Pidin ainokaisen taukoni Urjalan aseman taajamametropolissa, missä ihmettelin erästä ränsistynyttä taloa pihan romuautoineen.
Forssan taajaman liikennemerkin nähdessäni olin helpottunut. Matka oli likimain puolivälissään. Välipäiväpaikallekin olisi matkaa enää n. 15 km, mikä kevensi polkemista huomattavasti, koska pian pääsisi lepäämään. Perillä sauna ja uiminen tuntuivatkin kerrassaan mukavilta!
Välipäivästä toettuani matka jatkui kohti Helsinkiä. Ilme oli keskittynyt ennen loppumatkaa. Reitti oli tuttu, koska tämän osuuden olin ajanut vuosi sitten; silloin kävin mökillä Vantaalta. Nyt olin menossa Helsinkiin, mikä olisi kuitenkin käytännössä sama kuin menisin Vantaalle. Pidin tauot Karkkilan ABC:llä ja Kaitalammen uimapaikalla, jolloin tauot jakaantuivat juuri sopivasti n. 30 kilometrin välein. Kaitalammella uiminen ja hetken lepo teki todella terää. Uiminen virkisti hurjasti, kun pääsi hetkeksi pois pyörän selästä. Loppumatka olisi hyvin helppoa, koska PK-seudulla olin ajellut jo aiemmin vaikka kuinka, ja paikat olivat tuttuja. Tuntui hienolta ajaa tuntuissa paikoissa pitkästä aikaa. Maisemat eivät olleet muuttuneet juurikaan, ja samoja reittejä saattoi ajaa edelleen kuin aiemminkin. Tästä seurasi "ongelma": olin menossa Helsingin Kallioon, ja Vihdintietä edetessäni olisin voinut valita, menenkö Rantarataa vai Vihtaria pitkin. Valitsin jälkimmäisen, mutta jälkikäteen Rantarata olisi saattanut olla hieman nopeampi reitti lähes liikennevalottomana.
Saapuessani Vihdintietä Hakamäentien risteykseen tunsin, kuin olisin saapunut oikeaan metropolin asfalttiviidakkoon. Kaistamerkinnät loistivat, ja kelvit oli merkitty asianmukaisesti. Huikea tunne jatkui edelleen Manskua pitkin ajaessani. Olin vapaa, eikä mikään rajoittaisi menemistäni.
Parin päivän päästä tästä pitikin sitten kierrellä hieman Länsi-Helsinkiä (Baana, Hietsu) ja Espoota (Otaniemi, Teekkarikylä, Lepuski, Rantarata) muistia verestämässä. Wanhat hyvät opiskeluajat tulivat mieleen, kun ajoin Otaniemeen ja edelleen Lepuskiin tuttuja reittejä, joita olin hinkannut triljardi kertaa aikaisemmin. Voi sitä ajamisen riemua, kun pyörä kulki ja aurinko paistoi!
Matka alkoi mukavassa poutasäässä. Oli noin 15 astetta lämmintä, mikä oli sopivasti fyysiseen rasitukseen: ei ollut liian kuuma, mutta rehkiessä ei toisaalta paleltanutkaan. Liikkeessä olisi kuitenkin pysyttävä. En aikonut polkea mitenkään erityisen kovaa, koska voimia olisi säästettävä myös matkan viimeiselle osuudelle, vaikka välipäivä olisikin vielä tulossa.
Hieman pidemmälle pyörämatkalle tulisi varustautua tarkoituksenmukaisesti. Paikkausvälineet, varasisuskumi, eväät, vettä, älypuhelin sportstrackereineen, sykemittari, pyyhe, uikkarit, vaatteet, jne... Listaa läpikäydessäni muistin kaiken, mutta epäilys hiipi noin tunnin matkan jälkeen takaraivoon: olinkohan sittenkään muistanut kaikkea? Käsipumppu! Se perhana tietenkin jäi kotiin! Paikkausvälineitä kyllä olisi, mutta mitä iloa niistä olisi, jos en voisi enää pumpata ilmaa tyhjään renkaaseen keskellä koskematonta korpea? Olin siis jo ehtinyt ajaa tovin, kun muistin pumpun. Päätin yksinkertaisesti luottaa tuuriin, että kumit kestäisivät. En kääntynyt enää takaisin.
Lempäälästä päästyäni alkoi kenties matkan pitkäveteisin osuus VT9:llä ja edelleen Uudensalmentiellä Forssaan. Mieleen ei jäänyt muuta kuin metsää, peltoa, metsää, peltoa, lehmiä siellä, lehmiä täällä, hiiala hiiala hei... Olihan siellä seassa joku kyläpahanenkin. Pidin ainokaisen taukoni Urjalan aseman taajamametropolissa, missä ihmettelin erästä ränsistynyttä taloa pihan romuautoineen.
Forssan taajaman liikennemerkin nähdessäni olin helpottunut. Matka oli likimain puolivälissään. Välipäiväpaikallekin olisi matkaa enää n. 15 km, mikä kevensi polkemista huomattavasti, koska pian pääsisi lepäämään. Perillä sauna ja uiminen tuntuivatkin kerrassaan mukavilta!
Välipäivästä toettuani matka jatkui kohti Helsinkiä. Ilme oli keskittynyt ennen loppumatkaa. Reitti oli tuttu, koska tämän osuuden olin ajanut vuosi sitten; silloin kävin mökillä Vantaalta. Nyt olin menossa Helsinkiin, mikä olisi kuitenkin käytännössä sama kuin menisin Vantaalle. Pidin tauot Karkkilan ABC:llä ja Kaitalammen uimapaikalla, jolloin tauot jakaantuivat juuri sopivasti n. 30 kilometrin välein. Kaitalammella uiminen ja hetken lepo teki todella terää. Uiminen virkisti hurjasti, kun pääsi hetkeksi pois pyörän selästä. Loppumatka olisi hyvin helppoa, koska PK-seudulla olin ajellut jo aiemmin vaikka kuinka, ja paikat olivat tuttuja. Tuntui hienolta ajaa tuntuissa paikoissa pitkästä aikaa. Maisemat eivät olleet muuttuneet juurikaan, ja samoja reittejä saattoi ajaa edelleen kuin aiemminkin. Tästä seurasi "ongelma": olin menossa Helsingin Kallioon, ja Vihdintietä edetessäni olisin voinut valita, menenkö Rantarataa vai Vihtaria pitkin. Valitsin jälkimmäisen, mutta jälkikäteen Rantarata olisi saattanut olla hieman nopeampi reitti lähes liikennevalottomana.
Saapuessani Vihdintietä Hakamäentien risteykseen tunsin, kuin olisin saapunut oikeaan metropolin asfalttiviidakkoon. Kaistamerkinnät loistivat, ja kelvit oli merkitty asianmukaisesti. Huikea tunne jatkui edelleen Manskua pitkin ajaessani. Olin vapaa, eikä mikään rajoittaisi menemistäni.
Parin päivän päästä tästä pitikin sitten kierrellä hieman Länsi-Helsinkiä (Baana, Hietsu) ja Espoota (Otaniemi, Teekkarikylä, Lepuski, Rantarata) muistia verestämässä. Wanhat hyvät opiskeluajat tulivat mieleen, kun ajoin Otaniemeen ja edelleen Lepuskiin tuttuja reittejä, joita olin hinkannut triljardi kertaa aikaisemmin. Voi sitä ajamisen riemua, kun pyörä kulki ja aurinko paistoi!
9. heinäkuuta 2013
Flaikkarissa
Sattuipa sopivasti, kun suunnittelin pitäväni treenistä vapaapäivän sunnuntaina, ja Tampesterissa asuva kaverini soitti lauantai-iltana ja kysyi, lähtisinkö Jämin vuosittaiseen lentotapahtumaan, Jämi Fly Iniin (tästä eteenpäin "flaikkari"). Ilmailuhörhönä en tietenkään voinut vastustaa kiusausta; näyttihän sääennustekin sunnutaille pilvettömältä taivaalta porottavaa aurinkoa huikeine maanpinnan lämpötiloineen. Eipä siis muuta kuin kukonkiekaisun aikaan pystyyn su-aamuna ja matkaan kohti koskemattoman korven keskellä sijaitsevaa Jämin lentokenttää (ICAO: EFJM).
Päivän teemana oli lentävät ja muut härvelit. Jätin suosiolla muut vermeet väliin ja keskityin lentäviin laitoksiin, joita niitäkin oli ties minkälaista esillä. Jo paikallinen Follow Me -auto osoitti kotikutoisuudellaan, että nyt ei olla turhan vakavalla asenteella liikenteessä.
Ennen puoleltapäivin alkanutta ensimmäistä lentonäytöstä kävimme syömässä. Tuumasimme, että olisi parempi syödä lounas kunnolla, jotta jaksaisimme alkuiltaan asti. Jämin lentokentän hotellin ravintelin seisovassa pöydässä laitosruoka maittoikin, vaikkei sinänsä kovin kummoista ollutkaan. Oli se kuitenkin 15 oiron hintansa väärti, jos vertasi muiden annosten hintoja, jotka olivat muutaman euron halvempia.
Safkalta selvittyämme kiipesimme lentokentän harjulle, josta saa suomalaisittain mielenkiintoisia kuvia. Harju on niin korkea, että koneiden taustalla näkyy muutakin kuin sinistä taivasta, mikä on tässä aakeen laakeessa maassa sangen poikkeuksellista.
Lentonäytösten välillä tutkiskelimme flaikkariin saapuneita koneita, joita pääsi pällistelemään kosketusetäisyydeltä; flaikkarin lentokoneiden parkkialuetta ei oltu aidattu, vaan yleisö sai kuljeskella parkkialueella vapaasti.
Päivä oli kuuma, ja allekirjoittanut poltti kätensä ja naamansa auringossa. Wanhasta kokemuksesta [1, 2] osasin jo suojata niskan, mutta muualle en kummempaa suojaa laittanut. Eipä toisaalta näin jälkikäteen ole juuri haitannutkaan kuin esteettisesti, koska rusketusrajat suattavat näkyä selvästi. Kuvia tarttui kuitenkin mukaan kosolti, ja kasasin kokoelman parhaista.
Päivän teemana oli lentävät ja muut härvelit. Jätin suosiolla muut vermeet väliin ja keskityin lentäviin laitoksiin, joita niitäkin oli ties minkälaista esillä. Jo paikallinen Follow Me -auto osoitti kotikutoisuudellaan, että nyt ei olla turhan vakavalla asenteella liikenteessä.
Ennen puoleltapäivin alkanutta ensimmäistä lentonäytöstä kävimme syömässä. Tuumasimme, että olisi parempi syödä lounas kunnolla, jotta jaksaisimme alkuiltaan asti. Jämin lentokentän hotellin ravintelin seisovassa pöydässä laitosruoka maittoikin, vaikkei sinänsä kovin kummoista ollutkaan. Oli se kuitenkin 15 oiron hintansa väärti, jos vertasi muiden annosten hintoja, jotka olivat muutaman euron halvempia.
Safkalta selvittyämme kiipesimme lentokentän harjulle, josta saa suomalaisittain mielenkiintoisia kuvia. Harju on niin korkea, että koneiden taustalla näkyy muutakin kuin sinistä taivasta, mikä on tässä aakeen laakeessa maassa sangen poikkeuksellista.
Lentonäytösten välillä tutkiskelimme flaikkariin saapuneita koneita, joita pääsi pällistelemään kosketusetäisyydeltä; flaikkarin lentokoneiden parkkialuetta ei oltu aidattu, vaan yleisö sai kuljeskella parkkialueella vapaasti.
Päivä oli kuuma, ja allekirjoittanut poltti kätensä ja naamansa auringossa. Wanhasta kokemuksesta [1, 2] osasin jo suojata niskan, mutta muualle en kummempaa suojaa laittanut. Eipä toisaalta näin jälkikäteen ole juuri haitannutkaan kuin esteettisesti, koska rusketusrajat suattavat näkyä selvästi. Kuvia tarttui kuitenkin mukaan kosolti, ja kasasin kokoelman parhaista.
21. kesäkuuta 2013
Suvi-ilta, Part Deux
Olipa mukava ajella pyörällä parikymmentä kilometriä ja käydä Pyynikillä juoksemassa ja uimassa. Oli lämmintä ja keskikesä parhaimmillaan. Moinen kuntoilu oli kuitenkin kevyttä, koska viikko sitten kipaisin vaihteeksi Forssassa itseni aivan piippuun.
Tällä kertaa juoksin kokeilun vuoksi puolimaratonin Forssassa. Edellisen kerran juoksin Forssassa jo armon vuonna 2009, jolloin osallistuin maratonille ensi kertaa. Tuosta matkasta ei ajallisesti jäänyt juuri muisteltavaa, mutta muuten keikka oli mainio. Tänä vuonna tavoitteena oli mitata kuntoa ja treenata maratonille, ja Suvi-illan puolikas oli eräänlainen välietappi vuoden päätavoitteeksi asettamaani Brysselin maratoniin. Vorssan puolikkaalla tavoitteenani oli toisaalta juosta mahdollisimman kovaa ja alittaa paras puolikkaan tulokseni 1:28:57. Tavoite olisi vielä mahdollinen, koska maraton juostaan vasta lokakuun alussa, ja siihen ehtisi vielä palautua mainiosti raskaaltakin puolimaratonilta.
Ajattelin ennen kisaa, että puolikas on kuitenkin matkana erilainen koko maratoniin verrattuna, koska kovempaa on juostava jo alusta alkaen parhaan tuloksen takaamiseksi. Olisi silti maltettava aloittaa riittävän hitaasti, jottei sippaisi lopussa. Matka alkoikin joutuisasti. Insinöörimäisest laskin päässäni matkan aikana. että noin neljän minuutin kilometrivauhti veisi likimain 84 minuutin loppuaikaan, joka olisi jo huikea suoritus edellisen ennätyksen huomioiden. Reittikään ei olisi kovin mahdoton, joten jatkoin suunnilleen laskemaani vauhtia, vaikkakin jäin siitä jatkuvasti kilometrillä n. 15 sekuntia. Tämäkään ei vielä kaataisi juoksuani, jos vain jaksaisin loppuun asti.
Juoksu toimi hyvin ensimmäisellä kympillä. Toisella kympillä pari kilometriä juostuani alkoi kuitenkin väsymys hiipiä pikkuhiljaa puseroon, ja ymmärsin, että olin aloittanut liian kovaa, vaikkakin tiesin olevani hyvässä kunnossa. Tehtyä ei kuitenkaan enää saanut tekemättömäksi, ja nyt oli vain jaksettava vaikka sitten tuskasta irvistäen. Ei olisi muuta vaihtoehtoa, koska kello ei todellakaan odottaisi. Paluukympin loiva jatkuva ylämäki ei juuri helpottanut juoksemista, vaikkei toisaalta myöskään merkittävästi haitannut. Luin myöhemmin, että paluukympillä loiva ylämäki oli hyydyttänyt monien vauhdin.
Viimeiset kilometrit taistelin väsymystä vastaan. Periksi ei saisi antaa, vaikka vauhti hieman heikkenisikin. Tässä vaiheessa sinnittelin juoma-asemalta toiselle. Kilometrit etenivät tuskastuttavan hitaasti. Pari kilometriä ennen maalia Forssan taajamaan saavuttaessa tiesin, että jaksaisin juosta loppuun asti, vaikken tiennytkään ajan kulumisesta mitään. En ollut enää vilkaissut sekkariini, koska oli ollut keskityttävä vain ja aioastaan juoksemiseen. Viimeinen kilometri Forssan urheilukentälle oli helpottava, vaikka tuska olikin jo aikamoinen. Peruskunto oli kuitenkin kestänyt, ja sillä selvisin maaliin, vaikkakin todella uupuneena.
Maalissa näin, että loppuaikani oli noin 1:28:30. Ymmärsin päässeeni tavoitteeseeni, mutta halusin vain juotavaa. Olin niin puhki, etten jaksanut edes ajatella tulosta. Myöhemmin selvisi, että virallinen loppuaikani oli 1:28:29. Rikoin edellisen ennätykseni siis ruhtinaallisesti 28 sekunnilla. Jätkien puolikkaalla tuli maaliin 696 osallistujaa, ja sijoitukseni oli bruttoaikojen perusteella 40:s. Lopputuloksena olen aikaani tyytyväinen, mutten tapaan, miten aikaani pääsin. Taktiikka olisi ehkä voinut olla hieman parempi. Toisaalta on mahdotonta sanoa, olisinko päässyt parempaan tulokseen aloittamalla hieman hitaammin ja kiihdyttämällä loppua kohti. Tämän kokeileminen jää seuraavaan kertaan, kun juoksen puolikkaan jotakuinkin tasaisella alustalla. Kello on kuitenkin todella armoton vastustaja, ja viimeisten minuuttien ja sekuntien tiristäminen loppuajasta on jo aikamoisen hurjaa touhua - varsinkin, kun mietitään, millaisen hyödyn tästä hiessä päin taistelusta saa. Tavoitteena ajan parantaminen tietysti on oikein mainio.
Tällä kertaa juoksin kokeilun vuoksi puolimaratonin Forssassa. Edellisen kerran juoksin Forssassa jo armon vuonna 2009, jolloin osallistuin maratonille ensi kertaa. Tuosta matkasta ei ajallisesti jäänyt juuri muisteltavaa, mutta muuten keikka oli mainio. Tänä vuonna tavoitteena oli mitata kuntoa ja treenata maratonille, ja Suvi-illan puolikas oli eräänlainen välietappi vuoden päätavoitteeksi asettamaani Brysselin maratoniin. Vorssan puolikkaalla tavoitteenani oli toisaalta juosta mahdollisimman kovaa ja alittaa paras puolikkaan tulokseni 1:28:57. Tavoite olisi vielä mahdollinen, koska maraton juostaan vasta lokakuun alussa, ja siihen ehtisi vielä palautua mainiosti raskaaltakin puolimaratonilta.
Ajattelin ennen kisaa, että puolikas on kuitenkin matkana erilainen koko maratoniin verrattuna, koska kovempaa on juostava jo alusta alkaen parhaan tuloksen takaamiseksi. Olisi silti maltettava aloittaa riittävän hitaasti, jottei sippaisi lopussa. Matka alkoikin joutuisasti. Insinöörimäisest laskin päässäni matkan aikana. että noin neljän minuutin kilometrivauhti veisi likimain 84 minuutin loppuaikaan, joka olisi jo huikea suoritus edellisen ennätyksen huomioiden. Reittikään ei olisi kovin mahdoton, joten jatkoin suunnilleen laskemaani vauhtia, vaikkakin jäin siitä jatkuvasti kilometrillä n. 15 sekuntia. Tämäkään ei vielä kaataisi juoksuani, jos vain jaksaisin loppuun asti.
Juoksu toimi hyvin ensimmäisellä kympillä. Toisella kympillä pari kilometriä juostuani alkoi kuitenkin väsymys hiipiä pikkuhiljaa puseroon, ja ymmärsin, että olin aloittanut liian kovaa, vaikkakin tiesin olevani hyvässä kunnossa. Tehtyä ei kuitenkaan enää saanut tekemättömäksi, ja nyt oli vain jaksettava vaikka sitten tuskasta irvistäen. Ei olisi muuta vaihtoehtoa, koska kello ei todellakaan odottaisi. Paluukympin loiva jatkuva ylämäki ei juuri helpottanut juoksemista, vaikkei toisaalta myöskään merkittävästi haitannut. Luin myöhemmin, että paluukympillä loiva ylämäki oli hyydyttänyt monien vauhdin.
Viimeiset kilometrit taistelin väsymystä vastaan. Periksi ei saisi antaa, vaikka vauhti hieman heikkenisikin. Tässä vaiheessa sinnittelin juoma-asemalta toiselle. Kilometrit etenivät tuskastuttavan hitaasti. Pari kilometriä ennen maalia Forssan taajamaan saavuttaessa tiesin, että jaksaisin juosta loppuun asti, vaikken tiennytkään ajan kulumisesta mitään. En ollut enää vilkaissut sekkariini, koska oli ollut keskityttävä vain ja aioastaan juoksemiseen. Viimeinen kilometri Forssan urheilukentälle oli helpottava, vaikka tuska olikin jo aikamoinen. Peruskunto oli kuitenkin kestänyt, ja sillä selvisin maaliin, vaikkakin todella uupuneena.
Maalissa näin, että loppuaikani oli noin 1:28:30. Ymmärsin päässeeni tavoitteeseeni, mutta halusin vain juotavaa. Olin niin puhki, etten jaksanut edes ajatella tulosta. Myöhemmin selvisi, että virallinen loppuaikani oli 1:28:29. Rikoin edellisen ennätykseni siis ruhtinaallisesti 28 sekunnilla. Jätkien puolikkaalla tuli maaliin 696 osallistujaa, ja sijoitukseni oli bruttoaikojen perusteella 40:s. Lopputuloksena olen aikaani tyytyväinen, mutten tapaan, miten aikaani pääsin. Taktiikka olisi ehkä voinut olla hieman parempi. Toisaalta on mahdotonta sanoa, olisinko päässyt parempaan tulokseen aloittamalla hieman hitaammin ja kiihdyttämällä loppua kohti. Tämän kokeileminen jää seuraavaan kertaan, kun juoksen puolikkaan jotakuinkin tasaisella alustalla. Kello on kuitenkin todella armoton vastustaja, ja viimeisten minuuttien ja sekuntien tiristäminen loppuajasta on jo aikamoisen hurjaa touhua - varsinkin, kun mietitään, millaisen hyödyn tästä hiessä päin taistelusta saa. Tavoitteena ajan parantaminen tietysti on oikein mainio.
17. toukokuuta 2013
Yhdistelmä
Kokeilin helatorstaina hieman triathlonia ajatellen, miten pyöräilyn ja juoksun yhdistäminen sujuisi. Päätin alkajaisiksi käydä kääntymässä Hervannassa pyörällä, vaihtaa kotipihaan palattuani lenkkarit jalkaan ja suunnata Pyynikkiä kiertämään. Taannoisesta sukkanauhamakaronikokemuksesta viisastuneena päätin, että jätän kierrokset vain yhteen; siitäkin tulisi matkaa jo kahdeksisen kilometriä. Noh, hommahan toimi kuin ajatus. Ylikunto vain pelottaa, mutta vauhti täytyy vain malttaa pitää riittävän hitaana. Urheiluhulluna miehenä en tietystikään halua jättää kierroksia vain yhteen...
Jottei homma menisi aivan paatokseksi, laitanpa kuvan Naistenlahdelta höntsäpyörälenkiltä paikkoja tutkiskellessani. Siilinkarin majakalla tuli käytyä talvella jäätä pitkin. Nyt majakalle ei pääse kuin veneellä, ellei sitten ole valmis kastelemaan hipiäänsä.
Jottei homma menisi aivan paatokseksi, laitanpa kuvan Naistenlahdelta höntsäpyörälenkiltä paikkoja tutkiskellessani. Siilinkarin majakalla tuli käytyä talvella jäätä pitkin. Nyt majakalle ei pääse kuin veneellä, ellei sitten ole valmis kastelemaan hipiäänsä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
