9. huhtikuuta 2013

Lisää kiakkoo - museossa

Sunnuntaina päätin toteuttaa aikomukseni ja lampsia naapurin Vapriikin lätkämuseoon. Museossa on esillä kaikkea mahdollista aina punaisista 1970-luvun Titan-luistimista Jutin oranssiin Hockey Night -pikkutakkiin. Hätäisimmille linkki täydelliseen kuvasettiin on tässä. Kiireettömämmät jatkakoon eespäin!



Museossa on siis esillä vaikka ja mitä, kuten mm. Ilveksen aikoinaan käyttämä ehta rautamaila. Ja jotta muskelit olisi tuolloin saatu kondikseen, oli tietysti harjoituspelivälineenkin oltava tarkoitukseen sopivaa mallia. Harjoituskiekkoa terästettiinkin lyijyllä, ja kiekko painoi noin 400 grammaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nykyaikaisten sääntöjen mukainen aikuisten kumilimppu painaa alle puolet tästä (n. 160 g).




Ennen halliaikaa kiekko-ottelut pelattiin ulkona tekojääradoilla tai luonnonjäillä. Olosuhteiden vuoksi oikeudenjakajan pilli saattoi joskus jäätyä kesken kuumimman kamppailun, mikä saattoi olla lievästi kiusallista tuomariparalle. Asiaan keksittiinkin kerrassaan nerokas ratkaisu: tuplapilli!



Matsien siirryttyä halleihin ei jäätymisongelmaa liene enää ilmennyt, ja erikoinen pilliviritelmä lienee enää vain muisto kekseliäiltä takavuosilta.



Yllä olevassa kuvassa ei suinkaan ole naamiaisvälineitä, vaan maalivahtien kasvosuojuksia. Kypäriä ei tuolloin vielä käytetty kuin sääntönikkareiden märissä unissa... Seuraavassa kuvassa on meille junioreille tutumman näköisiä pottia.



Pelipaitoja oli myös aikamoinen leegio. Ohessa keskimmäisenä Teemu Selänteen Anaheim Mighty Ducks -paita.




Pokaaleja saati muita killuttimia ei oltu unohdettu. Suomi oli maailman ykkönen Tukholmassa 1995. Laman masentama kansakunta ei ollut enää entisensä.



Samaa herkkua oli uudelleen tarjolla vasta 16 vuotta myöhemmin, kun maajoukkue uusi temppunsa voittaessaan maailmanmestaruuden Bratislavassa.



SM-liigan voittajalle jaetaan Kanada-malja ratkaisevan finaalin päätteeksi. Aitoa "poikaa" säilytetään museossa, ja se annetaan voittajajoukkueen riepoteltavaksi vain juhlallisuuksiin jäälle, minkä jälkeen pukukoppiin mentäessä aito malja vaihdetaan kopioon. Kokemus on osoittanut, että tämä kannattaa. Oikea malja on mm. päätynyt aikoinaan juhlahumussa saunaan, ja joskus maljan "kiekkoilijat" on ryöstetty...



Museossa oli meneillään teemanäyttely Jari Kurrista. Kaveri on voittanut vaatimattomasti viisi Stanley Cup -kannua, ja viiden sormuksen kantamiseenkin mahdetaan jo vaatia aikamoisia voimia.



Kurri on yksi harvoja NHL:n Hall of Fame -galleriaan valittuja suomalaisia. Kyseessä on yksi suurimmista jääkiekkoilijoille annettavista tunnustuksista.



Niin, ja se Jutin Hockey Night -takki? Tässähän se.



Tässä vielä linkki loppuihin museokuviini. Kiitos, kun luit loppuun asti! :)

Kiakkoo

Kas vain, kun Helsingissä jäi sitten käymättä lätkämatsissa sitten muinaisen 90-luvun, jolloin kävin katsomassa maajoukkuee ja jonkinlaisen SM-liigan All Starsin harjoitusottelun. Tämä pikkudetskuhan ei kuitenkaan suuremmin painanut mielessä, kun kävin duuniporukalla Hakametsän jäähallissa katsomassa Tapparan ja Lukon kolmannen välieräottelun.




Vihellyskonsertti oli melkoinen raumalaisten koskiessa kiekkoon. Desibelit nousivat kuitenkin potenssissa, kun raumalaisten kultakypärä Justin Azevedo sai kumilätkän lapaansa.



Kolmas välierä oli pelillisesti tasainen, mutta Tappara teki paikoistaan maalit Lukon jäädessä nuolemaan näppejään.





Tappara vei ottelun lopulta 3-0-lukemin. Päivää myöhemmin Tappara voitti myös koko välieräsarjan otteluvoitoin 4-0 ja eteni finaaleihin. Lieneeköhän uusi matsi katsottavana?

Seuraavaksi olikin vuorossa visiitti naapurin museoon, mutta tästä keikasta seuraavassa kirjoituksessa enemmän, jottei mene aivan ähkyksi.

16. maaliskuuta 2013

Neula jääsuovassa

No, joku voisi väittää, että kevättä olisi ilmassa. Pakkasta on tosin öisin edelleen liki 10 astetta, vaikka päivisin lämpötila huitellee nollan tienoilla. Jäälakeuden keskeltä esiin nousee Näsinneulan siluetti.



Päivällä kävelin Siilinkarin majakalle. Näsijärvellä jäätä on vielä reilusti, ja hiihtäjiä ja ulkoilijoita riitti aurinkoisessa säässä. Olipa karille perustettu "sesongiksi" makkara- ja kahvikojutkin. Makkarakojulle oli vähintään parikymmenmetrinen jono, ja mahdollinen jauhoinen makuelämys jäi kokematta.

13. maaliskuuta 2013

Nousevan Auringon Manse

Sain järjestettyä kamojani, ja löysin tavaraviidakosta lenkkivehkeet. Tuumasin, että kokeilen juoksemista töihin, jotta saan treenitauon päättymään ja pidettyä itseni edes jotenkin kunnossa. Reitti on tässä.

Matka on varsin pitkä päivittäin edestakaisin juostavaksi, mutta aion kokeilla. On vain mentävä hitaasti. Töissä on jo kauhisteltu, että kaveri on hullu. Minusta työmatkajuoksemisessa ei ole mitään järjetöntä. Päinvastoin, siinähän käyttää aikaa äärimmäisen tehokkaasti. Tuomiokirkolta Kalevaan on tosin mutkia matkassa, ja tämä taajamaosuus piti "esijuosta" jo keskiviikkona ensimmäisen kerran, jotten eksyisi sitten tositilanteessa. Kaupungissa seikkaleminen on tietysti kivaa, mutta työmatkalla ei oikein huvittaisi poiketa aiotulta reitiltä. Reitti kuitenkin löytyi hieman Google Mapsia tutkiskeltuani.



Maasto on varsin mäkistä. Kuten linkistä näkyy, reitti laskeutuu "laaksoon" keskivaihetta lähestyttäessä, ja loppumatka Herwoodiin tullaan ylämäkeen. Siinä onkin motivaatiomäkeä kerrakseen. Jo aiemmin huomasin ällistyksekseni yhden Mansen meganähtävyyden, eli hyppyrimäen.



Jonkinlaisena tee-se-itse -miehenä vein tietenkin torstaina tarvittavat kamat (vaihtovaatteet, wanha pyykinkuivausteline) työpaikan punttisalin pukkariin. Iltapäivällä saatoinkin juosta ensimmäisen kerran paluulenkin töistä. Matka meni helposti, kun treenistä oli ollut taukoa puolitoista viikkoa.

Perjantaina menin sitten ekan kerran tosissani. Sää oli aamulla hyvä, ja pakkasta kirpeät 14 astetta. Katselin auringonnousua Hervannan valtatien vieressä vipeltäessäni. Epäilin, miten paikat kestäisivät iltapäivän paluukympin - välissähän olisi vain noin 8 tuntia taukoa. Epäilykseni osoittautui turhaksi, koska paluumatka sujui helposti auringonpaisteessa. Ainahan voin tietenkin liikkua esimerkiksi yhden siivun julkisilla ja toisen juosten kilometrejä säästääkseni. Nyt lentsusta toipuessani olen kuitenkin jättänyt urheilematta.

4. maaliskuuta 2013

Poika kun maailmalle lähti

Lauantaina huitaistiin tavarat pikaisesti uuteen kämppääni, ja sunnuntaina mies itse muutti perässä. "Sunnuntaiaamuna" n. klo 13 herätessäni ymmärsin, että nyt taas ollaan ilmeisesti tosissaan menossa maailmalle, koska Vantaan kämppä oli tyhjä tavaroistani. Tilaa oli rutkasti enemmän, ja vain lopuille tavaroille varaamani treenikassi nökötti keskellä olohuoneen lattiaa. Olin hieman tippa linssissä, koska ehdin asua Vantaalla liki 25 vuotta eli lähes koko elinikäni. Nyt ei olisi tietoa paluusta, ja tulevaisuus olisi avoin; aiemmat ulkomaankeikkani CERNiin ja Hampuriin olivat päättyneet "määräajassa". No, suapi nähdä, mihin vielä päädyn.

Tampereelle lähtiessäni meinasi käydä kylmät. Olin ostanut junalipun vain pari tuntia aiemmin, ja olin varannut toimitustavaksi noudon aseman lippuautomaatista. Sain tilausvahvistuksen sähköpostiini, mutten tulostanut sitä, koska ajattelin, että saan lipun jotenkin automaatista, kunhan tiedän lipulle määrittämäni tunnisteen. Asemalla huomasin kauhukseni, että lippuottomaatin hyväkäs tosiaan vaatii myös lipun tilausnumeron, joka siis oli mainitussa tilausvahvistuksessa sähköpostissani. Junan lähtöön oli noin viisi minuuttia aikaa, ja alkoi olla kiire tulostaa lippu. Aseman lipunmyynti oli kiinni. Lisäksi puhelimenikaan ei ole aivan uusinta mallia, eikä siinä pirulaisessa ollut edes datapakettia, jotta pääsisin lukemaan sähköpostia. Sitten nuori diplomi-insinöörinalku sai älynväläyksen: läppäri! Sehän oli ollut mukanani koko ajan, ja olin männäviikolla hankkinut siihen mokkulan kokeilun vuoksi, koska Tampereella käytössäni ei olisi vielä nettiliittymää. Kaivoin läppärini salamannopeasti käsiini ja käynnistin sen sekä mokkulan vastaanottimen. Wintoosa seiskan käynnistyminen tuntui kestävän ikuisuuden. Sekunnit tuntuivat minuuteilta. Kone kuitenkin käynnistyi, ja mokkula sai yhteyden operaattorin verkkoon, ja pääsin tarkistamaan lippuni tilausnumeron sähköpostistani. Ehdin juuri tulostaa lipun, kun Pentoliino kurvasi Tikkurilan asemalle raiteelle 2. Oli pantava jalkaa toisen eteen sukkelasti, mutta ehdin kuin ehdin junaan lippuineni. Matka kului rupatellessani muuan varusmiehen kanssa. Hän oli sattumalta menossa Halliin, missä olin itsekin viettänyt ensimmäisen puoliskon intistäni. Kaveri oli tosin lähtenyt kuskiksi, koska ei ollut päässyt lentokoneapumekaanikkokoulutukseen. Tuli kuitenkin juteltua sitä sun tätä, ja mies vaikutti viihtyneen intissä varsin hyvin ja ottaneensa letkeästi toisten hajoillessa aamuihinsa.

Tampereella nakkasin kamani kämppään, ja lähdin ruokakauppaan. Vieressä olisi ollut Siwa, mutta päätin, että kävelen huvin ja urheilun vuoksi rautatieaseman S-marketiin. Näin teinkin, mutta paikalla huomasin, että se pirulainenhan on kiinni! Kello oli noin 2030. Enpä ollut muistanut, että putiikit menevät jo kuudelta kiinni sunnuntaisin. Kävelin takaisin kämppäni viereiseen Siwaan, joka olisi ollut yhteentoista illalla auki. Ostokseni maksoivat monta rahaa, ja kassaneiti tuumasi, olenko Ykkösbonus-jäsen, koska näin isoilla erillä bonarien kerääminen kannattaa hyvinkin. En ollut, mutta liityin suosituksesta, koska saatan vierailla kyseisessä Siwassa myöhemminkin.

Vihdoin kotiin päästyäni aloin purkaa osaa muuttokuormastani. Tärkeimpänä halusin saada sängyn nukkumiskuntoon. Tämä oli helppoa, mutta muiden tavaroiden järjestäminen vaatinee aikaa. Tässä sekamelskassa onkin hieman sumplimista, mutta toisaalta nyt ei ole enää kiire mihinkään. Huomenna alkavat työt.