Kukkia Triathlon

Osallistuin tänään elämäni ensimmäiseen triathlon-kilpailuun Luopioisissa. Asetin tämän tapahtuman yhdeksi kesän urheilutavoitteistani, ja tähtäsin siihen aloittamalla uintitreenit viime talvena. Pyöräily ja juoksu olivat olleet mukana kuvioissa, ja nyt mukaan piti lisätä ylä- ja alavartalolle hyvä kuntoilumuoto. Treenini siis monipuolistui samalla.

Ennen lähtölaukausta paikalla jännitti tavattomasti. Osaisinko uida? Miten paha ruuhka olisi uidessa? Jaksaisinko uida tuon 600 metrin matkan?

Päätin, että siirryn suosiolla takariviin lähtörykelmässä. Tällöin en joutuisi pahimpaan ruuhkaan, ja nopeimmat saisivat uida alta pois. Taktiikka toimi, enkä kokenut mitenkään hankalaa tönimistä tai läpsimistä järvessä. Vesi oli 24-asteista, eikä sitä voinut kylmäksi väittää pahalla tahdollakaan. Jälkeenpäin ajatellen uinti lopulta kilpailun helpoin osuus.

Pyöräily sujui yllättävän hyvin. Olin hieman ennakkoluuloisesti liikkeellä, enkä oikein uskonut, että wanha uskollinen 7-vaihteinen Tunturi Tangoni (vm. 2004) pysyisi muiden maantiehirmujen kyydissä. No eihän se pysynytkään kovin hyvin, muttei toisaalta paljon hävinnytkään. Oma paikka harvassa letkassa löytyi pian pyöräilemään lähdettyäni. Matkan aikana eniten hirvitti 13 kilometrin soratieosuus, jolla sai pelätä kumien puhkeamista. Vastaan tulikin selkä edellä tienposkessa muutama kilpailija, jotka olivat kärsineet rengasrikon. Heidän kohtalonsa oli karmea, kun kumi puhkesi keskellä metsää. Osalla oli paikkaustarvikkeet mukana, osalla ei. Minulla ei ollut, enkä voinut auttaa muita. Ihmettelemäänkään ei oikein auttanut jäädä. Toisaalta olisin joutunut kiipeliin, jos pyörästäni olisi hajonnut rengas. No, onneksi mitään ei sattunut, mutta ensi kerralla on syytä varautua mahdolliseen rengasrikkoon.



Pyöräily sujui muutoin hyvin. Rupattelin matkalla toisen suunnilleen samanikäisen pyöräilijän kanssa. Hän ajoi maastopyörällä, jossa oli paksut renkaat. Ne eivät rullanneet kovin hyvin varsinkaan alamäissä. Peesailimme muiden kanssa, kuka milloinkin vetäen. Peesissä ajaminen on yllättävän mukavaa. Varsinkin alamäissä takana tulijan vauhti kiihtyy helposti toisen imussa. Pyöräilyosuuden maaliintullessa meinasi käydä kylmät, koska kilpailijoiden tienviitta päätieltä sivutielle ei ollut yhtenevä muiden vastaavien opasteiden kanssa. Paikalla ei ollut liikenteenohjaajia, joilta olisi voinut kysyä. Risteyksessä oli siis riskinä ajaa väärin, mutta pienellä tuurilla käännyimme oikealle tielle kohti uimarannassa sijainnutta maalia.

Ajattelin ennakkoon, että juoksu olisi vahvin lajini triathlonissa, koska sitä olen harrastanut pisimpään ja harjoitellut eniten. Juoksussa mietitytti lähinnä vaihto pyöräilystä juoksuun. Odotin etukäteen, että vaihto olisi hankala, eikä juoksu maistuisi lainkaan, jos jalat olisivat polkemisesta aivan tönkkönä. Yllätyksekseni näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jalat tuntuivat rullaavan hyvin jo alkumetreistä lähtien. Työmatkapyöräilyyn lisätty "päätöslenkki" lienee treenannut jotenkin. Toisaalta totuus saattaa hyvinkin olla, etten pyöräillyt kovin lujaa vauhtia, mikä selittyisi pyöräilyn ja uinnin yhdistetyllä väliajalla 2:14:09. Tällöin olin sijalla 52/72.

Juoksu kuitenkin tuntui kulkevan todella hyvin, eivätkä pyöräily ja uinti tuntuneet aluksi painavan jaloissa. Triathlonisteja alkoi tulla vastaan selkä edellä. Tsemppasin muita matkalla maaliin. Toiset ihmettelivät, miten jaksoin vielä juosta noin kovaa. Mieleenpainuvimpia kommentteja olivat "Mistä sä oot noin paljon virtaa saanut?" ja "Vaihdetaanko jalkoja?". Näihin ei voinut kuin virnistellä, vaikka jälkimmäisen kysymyksen kohdalla omissakin jaloissa alkoi jo painaa. Olin juossut kovaa - ehkä jopa turhan kovaa.



Loppua kohti alkoi väsyttää, mutta viimeisellä juomapaikalla tsemppauksena saatu tieto "kolme kilometriä maaliin" sekä ohi ajaneen pyöräilijän heittämä "kaksi kilometriä vielä" auttoivat jaksamaan loppuun. Maali tuli lopulta vastaan. Loppuaikani oli 3:15:47 ja sijoitukseni 35/70. Sää oli pyöräilyn ajan poutainen ja lämmin, mutta nyt vettä satoi kaatamalla. Olin aivan likomärkä, mutta hikisenä sade ei enää kummemmin hetkauttanut. Pikemminkin oli vain hyvä, että satoi: hengittäminen oli helpompaa, ja kehon jäähdytys toimi paremmin. Oli herkullinen tunne pulahtaa samaan rantaan kuin missä oli aiemmin päivällä uitu osa kilpailua. Teki höpöä jaloille.



Kuvista kiitos äidilleni, joka joukkoineen "päivysti" Luopioisten maalialueella mua kannustaakseen! Lisäksi "suunnistusseuralle" (you know who you are) kiitos kannustuksesta ja kyydeistä!

Fin5 - 5. päivä - Finaali

Hiki on laskeutunut, ja yöjunasta selvitty kotiin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin myös vuoden 2014 Fin5. Viimeisenä päivänä mentiin luultavimmin koko matkan rankimmat reitit aivan Rukatunturin huipulla. Eilisen sprintin perusteella kokeilin tänään pisintä ja hankalinta kuntosarjan reittiä eli pitkää A-rataa. Tämä yllytyshullu päätti kokeilla jotain uutta.

Pienistä lähdön ajanottolaiteongelmista huolimatta kilpailijat pääsivät aamulla lopulta noin vartin myöhässä matkaan. Lähtö oli Rukatunturin rinteessä ulkoilupolulla, mistä A-sarjalaiset saivat kiivetä aivan huipulle ensimmäistä rastia etsiessään. Onneksi huipulle piti kiivetä nyt, kun kiivettävä matka oli kohtuullinen, ja jaloissa vielä mitenkuten voimia, vaikka aamulla herätessä pohkeet tuntuivatkin olevan viikon jäljiltä hieman eri mieltä suunnistamisesta ja liikkumisesta yleensäkin. No, pohkeet vertyiät, kunhan pääsin liikkeelle.




Yleisesti onnistuin välttämään radikaalit pummeroiset. Pieniä pummeja tuli, mutta niissä en hävinnyt kuin korkeintaan joitakin kymmeniä sekunteja. Esimerkiksi nousin hieman rastin 14 ohi pururadan lenkin metsikössä. Ihmettelin, kun pururata tuli jälleen vastaan, missä rasti on. Katsahdin sivulle, ja näin muita suunnistajia samassa metsikössä. Siellä oli!

Numeroa 7 pummasin jonkin verran. Lähestyin oikeaa rinnettä, mutta rinteen alapuolisella tasanteella en huomannut katsoa taakseni, missä rasti oli. Sen sijaan laskeuduin yhtä jyrkännettä liian alas, jolloin edessä ollut suo näkyi, ja tajusin olleeni liian alhaalla. Nousi takaisin, ja bongasin rastin. Pummi ei ollut kovin merkittävä, mutta pienellä huolllisuudella senkin olisi voinut välttää.




Loppuaikani oli 1:40:13. Sijoituin tällä ajalla 85:nneksi 115 maaliintulleesta kilpailijasta. En olisi nykytaidoillani pystynyt juuri parempaan. Mökille päästyämme ihmettelimme, miten voittaja on voinut selvitä radasta niin kovaa. Ihmettelin, miten moinen on mahdollista. Mitä pitää tehdä päästäkseen niin hyvään loppuaikaan tuollaisella radalla?

Rata oli kerrassaan mainio. Helppo se ei todellakaan ollut, ja todennäköisesti reitinvalinnoilla pystyi vaikuttamaan merkittävästi loppuaikaan. Esimerkiksi välillä 10-11 olisin voinut tulla etelää kohti järven rannan polkua pitkin, jolloin rantaosuus olisi ollut kohtuullisen kevyt fyysisesti, ja rinteille olisi voinut noustava vasta järven lounaiskulmassa. Alun erin lähdin rastilta 9 ajatuksenani edetä korkeuskäyrää pitkin, mutta jouduin pian toteamaan metsän liian hankalakulkuiseksi, jotta selviäisin pitkästä rastivälistä kohtuullisessa ajassa. Laskeuduin lähemmäksi järven rantaa, missä korkeuserot tasaantuivat. Sähköpylväslinjalle saavuttuani nousin rinteille hieman liian aikaisin, jolloin lähestyminen rastille 11 muuttui kimurantiksi hyvin korkeiden ja jyrkkien rinteiden vuoksi. Oli mietittävä, mistä etenisin jo ihan oman terveyteni vuoksi. Tämä hidasti etenemistäni. Säästyin nousemiselta rastin lähellä, mutta kääntöpuolena edessä olleet rinteet hidastivat menoa.

Kaksi viimeistä rastia olivat helppoja, ja viimeinen rasti oli jälleen hiihtostadionilla - tällä kertaa ylikulkusillalla. Sillalle päästäseen piti kiivetä kymmenisen metrin nousu, mutta aidan vieruksilla kannustanut yleisö sai tsemppaamaan viimeiset nousumetrit. Fin5:n loppusuora häämötti.

Matka jäi mieleen elämyksistään. Fin5 oli järjestetty hyvin. Koskenlasku oli upea kokemus. Samoin kävely kauniissa maisemissa. Lisäksi seura oli aivan parasta! Juuri ihmiset tekivät matkasta niin ikimuistoisen kuin se nyt oli. Oli hieman haikeaa lähteä mökiltä iltapäivällä. Olisi ollut mukavaa lomailla maisemissa pidempäänkin hyvässä seurassa. No, uudet haasteet odottavat jo ensi viikolla, kun tarkoitus on kilpailla Kukkia Triathlonissa Pälkäneellä. Nyt tarvitsen lepoa. Jalat ovat juuri nyt aivan eri mieltä urheilemisesta...

Fin5 - 4. päivä - "Kaikki meloo!"

Suunnistuksen alalajina on sprintti, jossa rata on lyhyt, ja usein myös kaupunkialueella. Kilpailu on tyypiltään lyhyt ja ytimekäs, ja vauhti on todella kovaa. Pienetkin virheet kostautuvat useiden sekuntien tappiolla, mitä on vaikeaa kiriä kiinni myöhemmin, koska ympäristön hahmottaminen on hyvin helppoa, ja nopeus ratkaisee paljon. Sprintti saattaakin äityä melkoiseksi sekuntipeliksi. Fin5:n neljäntenä osakilpailuna oli juuri sprintti, joka suunnistettiin Rukan kävelykylässä, joka lienee pitkälti noussut lasketteluturismin ehdoilla.

Tämä oli ensimmäinen sprinttini. Jännitti. Olin kuullut etukäteen, että rastimääritteiden kanssa oli syytä olla erityisen tarkkana, ja ne tulisi lukea hyvin joka rastille. Tämä piti paikkansa. Lisäksi karttaa tulisi lukea tarkasti, koska pienetkin nyanssit voisivat ratkaista, miten rastille kannattaa edetä. Menin pitkän A-sprintin.



Rastit sujuivat pääasiassa hyvin numeroa 14 lukuunottamatta. Sitä pummasin oikein huolella. Tulin rinnettä alas aivan oikeaan talojen väliin, mutten tajunnut katsoa sivuilleni talojen välissä, vaan painelin muina miehinä ohi rastista. Ihmettelin, missä rasti on, koska olin sataprosenttisen varma ympäristön perusteella, että olin oikeassa paikassa. Aloin hämmästellä ympäristöäni hyvin pienellä alueella. Kävin varmistamassa rinteen aidasta, että tosiaan olin oikeassa paikassa. En löytänyt rastia, koska en ollut tajunnut, että maa ikäänkuin laskeutui muuta ympäristöä hieman alemmaksi talon nurkalla, ja juuri tässä "syvennyksessä" rasti oli. Suoritukseni meni aikalailla pilalle. Toki löysin rastin, mutta suorituksestani oli jo mennyt maku. Tuntui, että luovutan. Ennen 14. rastia oli mennyt suorastaan hyvin ensimmäiseksi sprintiksi, mutta homma kaatui tuohon 14:n megapummiin. Maaliin oli kuitenkin juostava, jotta saisin hyväksytyn suorituksen. Seuraavaa rastiväliä en juuri jaksanut miettiä, vaan menin vain jotenkin. Hävisin tälläkin välillä kolmisen minuuttia.

Harmitus oli unohdettava, jotta selviäisin lopuista rasteista kunnialla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli jälleen kiva juosta todella kovaa. Sain väistellä "pujottelukeppejä". Rastitkin löytyivät ongelmitta. Kaksi viimeistä rastia ennen maalia olivat hiihtostadionilla yleisön edessä. Tässä vaiheessa en enää murehtinut pummiani, vaan nautin juoksemisesta. Pummilleni naurettaisiin myöhemmin, mutta aika kultaisi muistot.

Loppuaikani oli 32:07 ja sijoitukseni 106/143. Pummini ratkaisi paljon, koska rastiväliaikojen mukaan olisin ollut likimain 50. sijan paikkeilla, jos vauhtini olisi pitänyt.



Iltapäivällä kävimme laskemassa koskea Myllykoskella, mikä oli myös uusi kokemus. Sää oli edelleen helteinen, ja aurinko porotti. Varatessani paikkaa myyjä oli kertonut, että mukaan kannattaa varata vaatteita, jotka saavat kastua. Meninkin paikalle juoksutrikoissa. Oli kuuma, eivätkä vähät vaatteet haitanneet. Paikalla ei ollut juuri ketään oman ryhmäni lisäksi.

Ennen koskeen syöksymistä käytiin tietysti läpi, miten venettä ohjataan nuoren naiskipparin komennossa. Muun muassa "kaikki meloo"- ja "kaikki taakse"-komennot tulivat tutuiksi. Pelastautuminenkin tietysti opetettiin. Kippari kysyi, olisiko halukkaita uimareita "luottamustestiin". Pitäisi siis pulahtaa harjoituksen vuoksi veteen pelastauduttavaksi. Epäröin aluksi, mutta päätin, että voin pulahtaa ensimmäisen pikkukosken jälkeisellä järviosuudella uimaan pelastautumisdemonstraatioksi. Hämmästyksekseni muut eivät innostuneet veteen pulahtamisesta, vaikka sää oli kuuma ja vesikin lämmintä näin pohjoiseksi vesistöksi. "Lisäohjelmanumerona" oli hienoa pulahtaa kirkkaaseen lähdeveteen - pilke silmäkulmassa.

Viimeinen koski jännitti. Edessä oli kilometri koskea. Saisinko pidettyä jalkani veneen ponttoonien välissä? Pysyisivätkö kaikki veneessä? Pomppisikohan vene? Kuinka syvälle pärskeisiin vene sukeltaisi? Kaikki selvisi, kun koski alkoi. Melottiin eteenpäin, ja vauhti kiihtyi. Vene alkoi pomppia. Meno oli melkoista vuoristorataa. Pärskeet löivät laidan yli, ja kastuimme läpimäriksi. Naiskippari huusi komentoja. Piti jatkaa melomista. Oikea jarru! Kaikki meloo! Väistimme rantajyrkännettä. Pomppiminen rauhoittui, ja vauhti alkoi hidastua. Olimme selvinneet koskesta. Yksi viikon unohtumattomimmista kokemuksista oli juuri ohi. Hymy oli herkässä. Meloimme rantaan. Yhteishenki oli korkealla. Kaikilla oli hauskaa, vaikka saappaat olivatkin täynnä vettä!

Fin5 - 2. välipäivä - Iltarasteilla

Toinenkin välipäivä kului varsin liikunnallisesti, kun kävimme Fin5:n välipäiväksi varta vasten järjestetyillä iltarasteilla. Tapahtuma oli vastaavantyyppinen kuin Tampereella. Nyt ratavaihtoehtoinaa olivat A, B ja C, joista A oli pisin ja vaikein. C oli puolestaan lyhyin ja helpoin. Lisäksi jokaisesta ratatyypistä oli vielä kaksi versiota mahdollisen ruuhkan välttämiseksi. Eri versioilla saataisiin hieman hajontaa reiteille, ja kaikki eivät juoksisi aivan jonossa. Lähtijöitä oli kuitenkin kohtuullisesti, ja mieleisensä ratavaihtoehdon sai valita vielä lähtöpaikalla. Päätin pienen yllytyksen jälkeen kokeilla A-ratavaihtoehtoa. Moiseen ei tosin paljon vaadittu.



Rastit 1-3 olivat kohtuullisen helppoja mukavassa kangasmaastossa. Sai juosta suuremmin kompastumista pelkäämättä.

Nelosrastille tullessa sekosin hieman kumpareissa aloittelijamaisuuttani. En erota vieläkään kaikkia kumpareita korkeuskäyristä. Kompassisuunnasta tiesin, missä rasti olisi. Sitä ei näkynyt vielä ensimmäisen huipun jälkeen. Olin kuitenkin varma, että seuraavan läheisyydessä näkyvän maaston "katkeamisen" takana rastin oli oltava, kuten osoittautuikin. Kiersin jyrkänteen menosuuntaan nähden oikealta, mikä näkyy myös GPS-käyrästäni.

Lähdin vitosrastia kohti ajatuksenani pysyä mahdollisimman lähellä jyrkänteitä, enkä laskeutuisi läheiselle pururadalle, joka näkyy kartassa GPS-käyrän vieressä menosuuntaan nähden vasemmalla. Taktiikka toimi, ja näin vitosrastin vilaukselta jonkin matkan päästä. Aivan vierestä jyrkänteen yläpuolelta sitä ei välttämättä olisi nähnyt. Osuin hieman tuurilla, mutta kaikki lasketaan.

Kutonen ja seiska olivat jälleen varsin helppoja, eikä niistä jäänyt kummempaa muisteltavaa. Ne piti vain käydä nappaamassa matkalla.

Kasi olikin sitten melkoinen rasti. Rasti oli oiva esimerkki reitinvalinnan tärkeydestä. Lähdin seiskalta ihan kompassisuunnalla kasia kohti sen kummemmin miettimättä. Rastin 5 tekstin kohdalla olevaa lampea lähestyessäni tajusin korkeuskäyristä, että edessä olisi todellinen Rukan Mount Everest kiivettäväksi. Se olisi ehdottomasti kannattanut kiertää, ajattelin. Oli kuitenkin jo myöhäistä kääntyä takaisin ja kiertää jyrkänne, koska aikaa palaisi liikaa. Ei siis muuta kuin härkää sarvista ja kiipeämään. Toki jyrkänteestä selvittiin (muitakin kiipesi samaa jyrkännettä), mutta kyllä otti hetkellisesti voimille! Tokaisinkin parille muulle suunnistajalle jyrkänteen huipulla, että nyt sitten pitäisi vielä järjen pelata ja ajatuksen juosta. Hetken aikaa piti kyllä kävellä ja palautua rankasta kiipeämisestä. Hiki virtasi noroina päähineen alta. Paarmat pörräsivät ympärillä, kun haukoin henkeä kuumassa säässä. Kasi ei sinänsä ollut kovin vaikea, mutta nousu jäi mieleen. Kiitin tästä ratamestaria henkilökohtaisesti. Aivan loistava rasti, jolla ajatustyö palkitaan säästyneinä voimina!

Rastit 9-12 olivat hankalia. Ne sijaitsivat kosteahkossa ryteikössä, jossa oli vielä korkeuseroja ja pientä kivikkoa kulkemista vaikeuttamassa. Kompassisuunta oli kova sana, sekä toisten selkien tarkkaileminen. Auttaa kummasti, kun edellä menee joku, jonka tekemisistä voi päätellä jotain. Ei tuolla voinut siltikään kovaa edetä, vaan kävelyksi meni.

Kolmastoista rasti oli myös hankalahko. Rastiväli oli pitkä, ja sähelsin ilmeisesti kompassisuunnan kanssa turhaan matkalla. Oli mukava päästä edellisten rastien ryteiköstä pois, mutta paarmat jatkoivat hiillostamistaan. Välillä oli jopa hankala keskittyä kartan lukemiseen, kun ne hyväkkäät istahtivat kädelle kompassin läheisyyteen. Harhauduin hieman suunnasta, ja päädyin väärälle jyrkänteelle. Seuraava, alempikaan jyrkänne, ei ollut oikea. Mietin, mistä saisin kiinni maastossa, jotta tavoittaisin rastin. Äkkäsin kartasta jyrkänteiden yläpuolella menneen polun, jolle päätin palata. Sitä piti juosta hieman väärään suuntaan (piikki näkyy GPS-käyrässä), ennen kuin hoksasin, mikä olisi oikea suunta. Havaitsin pian toiseen suuntaan juostessani, että polun pohja pehmeni ja ympäristö muuttui rehevämmäksi. Lähestyin siis karttaan merkittyä suota. Tämän jälkeen 13-rasti löytyi helposti.

Kaksi viimeistä rastia ennen maalia olivat jälleen helppoja nakkeja. Jäi hyvä mieli, kun pari viimeistä siivua sai painaa menemään sydämensä kyllyydestä niin kovaa kuin koneesta lähti. Oli kivaa. Syke nousi ja vauhtia oli. Adrenaliini ja hiki virtasivat loppusuoran auetessa lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Tällaista saisi olla useamminkin! :)

Loppuaikani oli 1:14:18. Hävisin voittajalle reilut 34 minuuttia. Mukana oli myös paljon kovien suunnistusseurojen edustajia, vaikken nimistä tiedäkään juuri mitään. Kuulemani mukaan A-radan voittaja ilmeisesti on maajoukkuetason suunnistaja. Hienoa olla samalla viivalla huippusuunnistajien kanssa. Tasoero on tosin melkoinen harrastajien ja huippukavereiden välillä: A-radan kakkonenkin nimittäin hävisi voittajalle reilut 7 minuuttia.

Illalla kävimme geokätköilemässä Juhannuskalliolla. Nyt opin, mitä se käytännössä on: etsitään koordinaattien perusteella toisten tekemiä piiloja, joihin voidaan merkitä, että kätköllä on käyty. Jotkut voivat myös laittaa kätköön "matkalaisen", jonka joku toinen samalla kätköllä kävijä voi ottaa mukaansa ja viedä johonkin toiseen kätköön muualla.

(Jossain tuolla on Venäjä!)



Fin5 jatkuu huomenna kaupunkisprintillä. Lisäksi ohjelmassa on koskenlaskua!

Fin5 - 3. päivä

Päivä alkoi aikaisin, kun heräsimme jo kahdeksalta aamulla, jotta ehtisimme aikaisin kolmannen osakilpailun lähtöön. Aikainen lähtö ei taannut myöskään autuutta, vaan osa kuskin suunnistuskamoista unohtui mökille, mikä huomattiin vasta kilpailupaikalla. Ruuhkassa takaisin palaaminen oli käytännössä mahdotonta, ja kuskimme joutui odottamaan omaa rasteille pääsyään jonkin aikaa, kunnes "ratsuväki" toisi kamat paikalle. Kamat saapuivat ajallaan, eikä kummempaa aikataulumuutosta tullut. Kuskikin oli saanut ajan kulumaan uusia suunnistuskenkiä sovittamalla.

Päivän epistola näytti seuraavalta:

Ykkönen piti vain vaivattomasti poimia suppamaastosta. Näkyvyys oli hyvä, ja maastonmuodot erotti helposti. Kakkonen ei jostain syystä ollutkaan niin yksinkertainen, vaikka jo pelkästään suota kiertävää polkua etenemällä olisi päässyt todella lähelle. No, ilmeisesti "ryhmänpaine" vaikutti psykologisesti, koska näin suon laidalla jo aiemmin rastin, jota kohti muut etenivät. Päätin juosta itsekin kyseiselle rastille, vaikken ollut lainkaan varma, onko kyseessä oman ratani rasti. Ei ollut. Tästä olikin sitten jo hieman hankalaa löytää suuntaa omalle rastilleni, koska vierasta rastia ei tietenkään ollut merkitty omalle kartalleni. Kakkonen löytyi pienen etsimisen jälkeen.

Kolmoselle meinasin lähteä jostain kumman syystä väärään suuntaan. Olisi vain pitänyt uskoa kompassia heti aluksi, vaikkei ollut mitään erityistä syytä olla uskomattakaan. Ehkä oma intuitiivinen kuvitelma "oikeasta" suunnasta oli niin voimakas, että halusin uskoa sitä. Onneksi tulin hyvin pian järkiini, ja tajusin, että menen aivan väärään suuntaan. Kolmonen löytyi muutoin ongelmitta, kunhan vain olin lähtenyt oikeaan suuntaan. :D

Nelonen oli mielestäni päivän hankalin. En osannut lukea, että kartalla vihreällä pohjalla merkitty suo tarkoittaa "huonokulkuista" tai puiden kasvamaa suota, joka muistuttaa metsää. Tämä sekoitti pasmani varsin tehokkaasti, enkä mitenkään jaksanut uskoa, että ylittämiäni ojia olisi edes merkitty karttaan, koska en ylittänyt niitä "avosuolla". Tämä käsitys siis johtui puutteellisesta kartan tulkinnasta. Jälkeenpäin ajatellen suot oli merkitty aivan oikein. Nelosta etsittiin useammankin kaverin voimin, mutta kun kumpareet löytyivät metsäsaarekkeesta, rastikin näkyi pian.

Nelosen jälkeen maaston tyyppi muuttui täydellisesti. Suolta noustiin kuivaan suppamaastoon. 5-12-rastit löytyivät helposti suppien lomassa juosten tai pohjalta harjanteelle nousten. Rastien 12 ja 13 välin olin hieman hukassa. Tein virheen, koska en selvittänyt kovin tarkasti, missä kohdassa karttaa olen, vaan menin toisen suunnistajan takana. Tiesin summittaisesti, missä olen, mutta tarkkaa sijaintia en osannut sanoa. Rastin 13 luoteispuoleisen aakeen laakeen kohdalla päättelin maastosta, missä menen. Tämän jälkeen arvasin, missä 13 on, vaikka vastaan tuli pari muuta rastia, joiden numeroita en tarkistanut.

Rasti 14 löytyi kohtuullisella vaivalla, vaikka heitinkin turvat maastossa ennen sitä. No, onneksi selvisin sukeltamisestani vammoitta. Viimeinen rasti (15) löytyi jo ihan muita seuraamalla, koska se veti porukkaa puoleensa magneetin tavoin. 335 taisi olla todella monen radan viimeinen rasti ennen maalia.

Loppuaikani oli 1:07:27, ja ylsin sijalle 29/146. Väliaikoja sijoituksineen:

2:56 (44)
9:45 (53)
15:20 (77)
22:25 (81)
29:55 (60)
31:38 (59)
35:09 (57)
39:25 (46)
41:44 (39)
45:00 (40)
47:50 (37)
50:07 (32)
56:44 (30)
1:03:00 (29)
1:06:31 (29)
1:07:27 (29)

Rastiväliajat sijoituksineen (sijoitus tarkoittaa, miten nopea olin kyseisellä välillä):

S-1: 2:56 (44)
1:2: 6:49 (70)
2-3: 5:35 (114)
3-4: 7:05 (90)
4-5: 7:30 (25)
5-6: 1:43 (4)
6-7: 3:31 (61)
7-8: 4:16 (33)
8-9: 2:19 (21)
9-10: 3:16 (49)
10-11: 2:50 (29)
11-12: 2:17 (22)
12-13: 6:37 (40)
13-14: 6:16 (25)
14-15: 3:31 (33)
15-F: 0:56 (4)

Suunnistus meni mielestäni ihan hyvin kakkos- ja nelosrasteja lukuunottamatta. Jos olisin selvinnyt niistä kunnialla, olisi loppuajasta ollut mahdollista tiristää muutama minuutti. Oli todella kiva juosta, kun maasto sen mahdollisti!

Illalla kävimme kelkkaradalla irrottelemassa, kun suunnistuksen sprintin MM-töllölähetysten välissä oli hetki aikaa. Kelkkailu oli varsinaista vauhdin hurmaa. Pidimme leikkimieliset "kiihdytyskisat": kuka uskaltaisi ajaa kelkalla kovinta vauhtia? Mittaukseen käytettiin älypuhelimen tracker-ohjelmaa. Oma maksiminopeuteni oli hikiset 36 km/h, kun voittaja paineli pitkästi päälle 45 km/h. Hauskaa oli!




Illalla kävimme vielä suunnistuskauppakojuissa, joita on Rukan hyppyrimäen juurella Fin5-kisojen vuoksi kuin sieniä sateella. Laitoin rahan haisemaan ja ostin suunnistuskengät sekä säärisuojat. Laji ei todennäköisesti muutu näillä yhtään nopeammaksi, mutta mukavuus ja pito maastossa parantunevat.

Huomenna Fin5:ssä on jälleen välipäivä, mutta iltapäivällä on tarjolla iltarastit A-, B- ja C-pituisilla radoilla. Eiköhän siellä tule käytyä treenaamassa. Kaikenlaista hullua sitä välipäiväksi keksitään....