Poika kun maailmalle lähti

Lauantaina huitaistiin tavarat pikaisesti uuteen kämppääni, ja sunnuntaina mies itse muutti perässä. "Sunnuntaiaamuna" n. klo 13 herätessäni ymmärsin, että nyt taas ollaan ilmeisesti tosissaan menossa maailmalle, koska Vantaan kämppä oli tyhjä tavaroistani. Tilaa oli rutkasti enemmän, ja vain lopuille tavaroille varaamani treenikassi nökötti keskellä olohuoneen lattiaa. Olin hieman tippa linssissä, koska ehdin asua Vantaalla liki 25 vuotta eli lähes koko elinikäni. Nyt ei olisi tietoa paluusta, ja tulevaisuus olisi avoin; aiemmat ulkomaankeikkani CERNiin ja Hampuriin olivat päättyneet "määräajassa". No, suapi nähdä, mihin vielä päädyn.

Tampereelle lähtiessäni meinasi käydä kylmät. Olin ostanut junalipun vain pari tuntia aiemmin, ja olin varannut toimitustavaksi noudon aseman lippuautomaatista. Sain tilausvahvistuksen sähköpostiini, mutten tulostanut sitä, koska ajattelin, että saan lipun jotenkin automaatista, kunhan tiedän lipulle määrittämäni tunnisteen. Asemalla huomasin kauhukseni, että lippuottomaatin hyväkäs tosiaan vaatii myös lipun tilausnumeron, joka siis oli mainitussa tilausvahvistuksessa sähköpostissani. Junan lähtöön oli noin viisi minuuttia aikaa, ja alkoi olla kiire tulostaa lippu. Aseman lipunmyynti oli kiinni. Lisäksi puhelimenikaan ei ole aivan uusinta mallia, eikä siinä pirulaisessa ollut edes datapakettia, jotta pääsisin lukemaan sähköpostia. Sitten nuori diplomi-insinöörinalku sai älynväläyksen: läppäri! Sehän oli ollut mukanani koko ajan, ja olin männäviikolla hankkinut siihen mokkulan kokeilun vuoksi, koska Tampereella käytössäni ei olisi vielä nettiliittymää. Kaivoin läppärini salamannopeasti käsiini ja käynnistin sen sekä mokkulan vastaanottimen. Wintoosa seiskan käynnistyminen tuntui kestävän ikuisuuden. Sekunnit tuntuivat minuuteilta. Kone kuitenkin käynnistyi, ja mokkula sai yhteyden operaattorin verkkoon, ja pääsin tarkistamaan lippuni tilausnumeron sähköpostistani. Ehdin juuri tulostaa lipun, kun Pentoliino kurvasi Tikkurilan asemalle raiteelle 2. Oli pantava jalkaa toisen eteen sukkelasti, mutta ehdin kuin ehdin junaan lippuineni. Matka kului rupatellessani muuan varusmiehen kanssa. Hän oli sattumalta menossa Halliin, missä olin itsekin viettänyt ensimmäisen puoliskon intistäni. Kaveri oli tosin lähtenyt kuskiksi, koska ei ollut päässyt lentokoneapumekaanikkokoulutukseen. Tuli kuitenkin juteltua sitä sun tätä, ja mies vaikutti viihtyneen intissä varsin hyvin ja ottaneensa letkeästi toisten hajoillessa aamuihinsa.

Tampereella nakkasin kamani kämppään, ja lähdin ruokakauppaan. Vieressä olisi ollut Siwa, mutta päätin, että kävelen huvin ja urheilun vuoksi rautatieaseman S-marketiin. Näin teinkin, mutta paikalla huomasin, että se pirulainenhan on kiinni! Kello oli noin 2030. Enpä ollut muistanut, että putiikit menevät jo kuudelta kiinni sunnuntaisin. Kävelin takaisin kämppäni viereiseen Siwaan, joka olisi ollut yhteentoista illalla auki. Ostokseni maksoivat monta rahaa, ja kassaneiti tuumasi, olenko Ykkösbonus-jäsen, koska näin isoilla erillä bonarien kerääminen kannattaa hyvinkin. En ollut, mutta liityin suosituksesta, koska saatan vierailla kyseisessä Siwassa myöhemminkin.

Vihdoin kotiin päästyäni aloin purkaa osaa muuttokuormastani. Tärkeimpänä halusin saada sängyn nukkumiskuntoon. Tämä oli helppoa, mutta muiden tavaroiden järjestäminen vaatinee aikaa. Tässä sekamelskassa onkin hieman sumplimista, mutta toisaalta nyt ei ole enää kiire mihinkään. Huomenna alkavat työt.

Room Hunting

Töihin olisi mentävä vieraalle paikkakunnalle. On tietysti hienoa, että työpaikka on, mutta katto olisi suotavaa olla pään päällä myös vapaa-ajalla. Harvempi asunee kuitenkaan työpaikallaan ainakaan kirjaimellisesti.

Päivän sunistelmana oli, että käyn Mansesterissa katsomassa kämppää jos toistakin. Yhden näytön olin jo sopinut aiemmin, ja toisen sopisin vasta kaupungilla. Ajattelin, että selviäisin näillä mainiosti. Toisin kuitenkin kävi.

Ensimmäinen kämppä ei oikein napannut ulkoasultaan eikä sijaintikaan ollut aivan optimaalisin mahdollinen. "Okei, ei tässä vielä mitään, ainahan voi käydä katsomassa seuraavan ja päättää vasta sitten, mitä tehdään", tuumasin. Näin ajattelinkin, kunnes ilmeni, että toisen aikomani kämpän näyttö ei onnistuisikaan juuri tänään, vaikka aiemmin vuokranantaja oli näin sanonut. Voihan nenä! Armeliaasti vuokranantaja kuitenkin vinkkasi käymään paikallisessa kirjastossa nettiä selaamassa ja katsomassa, olisiko Tampereelle tullut uusia vuokrakämppäilmoituksia. Vinkistä kiitollisena marssin lähellä sijainneeseen kirjastoon. Siellä kysyttiin kirjastokorttia, jota pk-seutulaisella ei tietenkään ollut ainakaan Tampereelle, Pirkanmaasta nyt puhumattakaan. Noh, puolen tunnin ilmaissurffauksellakin ehti mainiosti tarkistaa asuntotilanteen, ja olihan niitä. Poimin muutaman vuokranantajan numeron ja aloitin armottoman soittelukimaran toivoen, että edes joltakulta irtoaisi näyttö tälle päivälle mielellään heti, koska olin itse Tampereella.

Sain sovittua kaksi näyttöä, joista toinen olisi heti toisella puolella keskustaa ja toinen iltapäivällä. Näistä ensimmäinen asunto kuitenkin jo tyydytti vaatimattomat toiveeni aamun näyttöä paremmin, ja päähäni pälkähti: minähän otan tämän! Sovin alustavasti vuokrantajan kanssa, että otan kämpän. Vaikkei mitään sopimusta vielä allekirjoitettu, olin jo huojentunut. Nyt sain jo jalan ainakin jonkin asunnon oven väliin, ja ei tarvitsisi enää olla tyhjän päällä. Kello oli jo pitkälle yli puolenpäivän, ja olin ravannut hiestä märkänä ympäri kaupunkia näyttöjen perässä. Päätin lähteä kotiin ja ilmoitin iltapäivän näytön pitäjälle, etten tule paikalle. Linkkuasemalla iski uupumus. Evästettyäni kioskin lämpimän voileivän hyppäsin Helsingin bussiin. Nukahdin.

Illansuussa kotiin päästyäni tarkistin vaihteeksi asuntomarkkinat. Ja voihan vietävä, nyt olisi vielä lähempää keskustaa saatavilla yksiö, tosin hieman pienempi, mutta paremmalla paikalla. Aloin aprikoida, vaihtaisinko vielä. Nykyinen epävirallinen sopimukseni koskisi kämppää, joka olisi itselleni ehkä hieman iso ja kauempana keskustasta kuin olin ajatellut, kun taas uusi sopisi ehkä paremmin asumiseeni. Kuin ihmeen kaupalla välittäjäfirman työntekijäkin vastasi vielä puhelimeen, ja kyselin hieman tietoja asunnosta. Sain kysymyksiini haluamani vastaukset, ja päätin muuttaa mieltäni. Tämän asunnon ottaisin näkemättä. Uskoin ilmoituksen kuviin - ehkä jopa liikaa. Nyt kuitenkin mentiin.

Koko päivän härdellin jälkeen on aika ihmeellinen olo. Tampereella on kuulemma hirmuinen kysyntä asunnoille, ja ne menevät nopeasti. Tämä vaikutti nykyiseen valintaani, koska jos haluaisin nähdä tämän kämpän luonnossa, saattaisi se olla jo auttamatta mennyt. Nyt toisaalta asunto on edelleen näköpiirissä. On vain pysyttävä jämptinä ja otettava kämppä, maksoi mitä maksoi, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Parasta asunnon etsimisessä on, jos pääsee paikalle katsomaan kämppää. Tämä helpottaa hakua huomattavasti. Kuitenkin lopulta otin kämpän ihan lotolla edes näkemättä sitä (ilmoitus oli tullut samana päivänä kuin ilmoitin ottaani kämpän). Nurinkurista.

Kuinkahan vaikea tämä prosessi olisi ollut ulkomailla? Siellä kaiketi työnantaja olisi jeesannut alkuun.

Nääsvilleen

Pientä hiljaiseloa vietettyäni lienee taas päivitettävä päivittelyäni. Ainakin jotain on muuttunut, koska työtehtäväni ja työnantajani vaihtuivat tekniseen laskentaan. Samalla tuli muutto Tampereelle, tuohon mustanmakkaran ja Toivon rappusten valtakuntaan. Hiki hatussa kämppää metsästäessäni en oikein vieläkään tahdo käsittää, että taas mennään - jos ei vielä ulkomaille, ainakin kehä III:n ulkopuolelle. Uusi paikka ja uudet kujeet odottavat. Kuviakin seuraa, kunhan saan ensin hinattua ahterini pelipaikoille ja juurruttauduttua Mansesterin johonkin kaupunginosaan. Heti tuli mieleen, että lätkämuseossa on ehrottomasti käytävä ihmettelemässä Jutin armon vuonna 1995 Globenissa suorille käsille tippa linssissä nostamaansa MM-pystiä. Lisäksi pari ideaa on jo ulkomaanhörhöilyynkin tälle vuodelle, mutta niistä sitten myöhemmin enemmän.

Spagettikoipia

Työmatka vei Suomen Mansesteriin eli tutummin Tampereelle. Kun en aikani kuluksi muuta keksinyt, lähdinpä lenkille hotlassa juhlallisesti istumisen sijaan. Lenkistä tulikin yllättävän mainio keikka.

Tarkoitusenai oli kipittää hetken aikaa Tammerkosken ja Pyhäjärven rantaa ja nousta rannalta Pyynikin kiertävälle tielle. Kaukaa viisaana miehenä tietenkin katsoin kartasta reitin etukäteen netukasta, jotta tietäisin edes jotensakin, mihin olen menossa.

Kuten tavallista, homma ei aivan mennyt kuin elokuvissa. Ensinnäkin rannan pururata oli valaisematon. Oli aivan lottoa, mihin jalkansa laittoi. Onneksi ei sattunut ihmeempiä, mutta hieman arvelutti juosta rannan puiden lomassa. Pääsin aikomani pururadan loppuun ja nousin asfaltille, joka oli valaistu. Päätin, etten ainakaan paluumatkalla juoksisi rannalla, koska näkyyys olisi olematon.

Pyynikki on aivan mieletön paikka. Nousut ja laskut ovat pitkiä ja jyrkkiä. Siinä on treeniä mäkijuoksijalle. Olin kuitenkin eksyä matkalla, koska tiet oli viitoitettu hävyttömän huonosti, jos lainkaan. Kartta auttoi keskellä skuttaa jonkin verran, mutta kadunnimien lukeminen harvoista tienviitoista oli hämärässä katuvalaistuksessa hankalaa. Menin pitkälti mutulla ja vaistoihin luottaen. Pyynikiltä alas laskeutuessani tulin jälleen taajamaan, missä päätin tutkia kartasta, miten pahasti olen pielessä alkuperäiseltä reitiltäni. Yllättäen en ollut poikennut juurikaan, ja pian tiesin, missä olen.

Kartan silmäilyä lopettaessani sattui muuan ohikulkeva mieslenkkeilijä huomaamaan meikämannen, ja kysyi, tarvitsenko apua. Olin ällikällä lyöty. Pääkaupunkiseutulaisena en ikimaailmassa olisi odottanut moista avuliaisuutta. Kerroin, etten ole paikallinen, ja on pakko varmistaa paluureitti kartalta. Päätin kuitenkin lyöttäytyä miehen seuraan, koska ajattelin, että kimpassa on mukavampi juosta ja vaikkapa tarinoida samalla niitä näitä.

Mies osoittautui salibandyn harrastajaksi, ja oli nyt oheistreeninään kiertämässä Pyynikkiä. Hän oli paikallisia, ja tunsi Pyynikin labyrintin hyvin. Hän oli vasta tulossa Pyynikille, ja päätin piruuttani kiertää Pyynikin vielä toisen kerran, koska tunsin itseni vielä hyvävoimaiseksi, ja paikallinen lenkkiseura tuntui mukavalta piristykseltä.

Kaveri osasi suunnistaa pururadoilla huomattavasti paremmin. Lisäksi häneltä sai "esittelyn" Pyynikkiin. Tulipa samalla testattua kuuluisat Pyynikin Toivon rappuset, joista ylös päästyämme jalkani alkoivat kolmen vartin juoksemisen jälkeen tuntua aivan spagetilta. Legendan mukaan Tapparan pelaajat vetivät kyseiset rappuset 15 kertaa ylös ja alas Tapparan kultaisina vuosina 1980-luvun lopussa yhden treenin aikana. On ne olleet kovia jätkiä.

Pyynikin rappusilta lasketeltiin takaisin taajamaan. Tiemme erosivat Pyynikin kirkkopuistossa. Tsadin kundi kiitti "maisemakierroksesta" ja reittineuvoista. Oli hienoa turista muuten hieman yksinäisellä Tampereen työkeikalla. Takaisin hotlalle oli mukava juosta kaupungin valoissa keskellä Hämeenpuistoa. Lenkkisauna kruunasi koko komeuden.

Tallinnan maraton

Vuoden kuntoilun päätavoite on nyt saavutettu, kun juoksin Tallinnan maratonin viime sunnuntaina. Keväällä ja kesällä olen pääosin pyöräillyt, ja juossut vain noin kerran viikossa. Talvella juoksin lähes joka päivä. Pyöräilyn näennäisestä selkävoitosta huolimatta päätin osallistua maratonille, vaikka epäilinkin, miten juoksukunnon käy, jos kipitettyjä kilometrejä ei ole kertynyt entisten vuosien malliin. Kirjoitanpa tähän pienen raportin juoksusta. Skippaan oheisskeidat, ja pyrin kiiruhtamaan suoraan asiaan.

Olin asettanut tavoitteekseni päästä vähintään alle Füssenin ajan (3:47:14). Hieman hifistellen ajattelin, että juoksun osuessa nappiin olisi mahdollisuus jopa alle kolmen ja puolen tunnin. En kuitenkaan pitänyt tätä päätavoitteenani, vaan lähdin kipittämään Füssenin suorituksen pohjalta.

Reittinä juostiin kaksi kertaa puolimaraton. Matka alkoi Tallinnan vanhasta kaupungista jatkuen Pärnun maantietä itään kohti Piritan kaupunginosaa, missä tiukka neulansilmä kääntäisi juoksusuunnan 180 astetta, ja liki samaa reittiä juostaisiin takaisin. Lenkin loppupätkällä kierrettäisiin vanhan kaupungin katuja, ja puolimatka ja maali saavutettaisiin Vapauden aukiolla. Reitti olisi ainakin korkeusprofiililtaan varsin tasainen, ja pahimmat "nousut" olisivat vanhassa kaupungissa; muualla matkaa taitettaisiin aakeella laakeella. Reitti juostaan kokonaan asfaltilla - poikkeuksena vanhan kaupungin mukulakivetys. Sään oli luvattu olevan aurinkoinen ja lämpötilan noin 15 astetta. Ennusteen mukaan olosuhteet olisivat liki täydelliset!



Aloitin tottumuksieni mukaista matkavauhtia, jolla 10 km taittuisi noin 50:ssä minuutissa. Tämä tuntui hyvältä ratkaisulta, vaikka alussa porukkaa lappasikin ohitseni kuin pipoa. Virtausmekaniikan lait pätevät myös liki homogeenisessa juoksevassa ihmismassassa, ja partikkelien virtausnopeus hidastuu seinämien lähellä luistamattomuusehdon mukaisesti liki nollaksi. Siirryin alkuhärdellissä juoksemaan siis lähelle tien reunaa, missä hitaammat etenivät. Ajattelin, että antaa ihmisten juosta; 20 kilometrin jälkeen eroteltaisiin jyvät akanoista ja katsottaisiin, ketkä osaavat juosta.

Alun häröpallosta selvittyäni oma "porukka" oli löytynyt, ja juoksu eteni omaa vauhtiaan. Hämmästelin Tallinnan merenrantamaisemia. Oli selkeää, mutta tuulista. Navakka pohjoistuuli haittasi juoksua hetkittäin, mutta oli onneksi pääosin sivusta, eikä kokonaistuulivektorin vastatuulikomponentti kasvanut merkittäväksi missään vaiheessa juoksua; on tuulessa ennenkin juostu Suomen myrskyissä! Katselin aavaa ulappaa. Meri vaahtosi tuulessa. Oli aikaa ajatella.

Juoksu oli järjestetty hyvin. Lähdössä juoksijat oli jaettu karsinoihin heidän ilmoittamiensa tavoiteaikojen mukaisesti, eikä pahaa ryysistä päässyt syntymään ainakaan letkan alkupäässä. Juoma-asemia oli noin kolmen kilometrin välein. Join jokaisella urheilujuomaa, jos ehdin ottaa sellaisen mukin mukaani ohi viilettäessäni. Syötävääkin olisi tarjottu, mutta päätin olla syömättä, jottei vatsani sekoaisi.

15 kilometrin kohdalla alkoi polvien ja reisilihasten jänteitä jomottaa hieman. Olin huomannut tämän rasituksen jo pyöräiltyäni keväällä ja kesällä varsin mittavia kilometrimääriä. Toivoin, että pyöräily olisi tehonnut myös harjoitteluna. Tyypillisesti pyöräily harjoittaa jalkojen isoja lihasryhmiä varsin mukavasti, kun taas tasavauhtinen juoksu on varsin monotonista. Pelkäsin kramppeja, jotka olivat tuhonneet juoksuni Davosissa ja Forssassa. Kuulostelin jalkojani. Puolimaratonin täyttyessä jaloissa jomotti edelleen kevyesti, mutta muuten olo oli hyvä, eikä hengästyttänyt. Jatkoin juoksua, mutta kiinnitin huomiota tuntemuksiin reisilihaksissa. Toinen kierros olisi vielä jäljellä.

Kolmas kymppi eteni ensimmäisen puolikkaan kaavan mukaisesti. Huomasin, että vauhtia on helppoa ylläpitää. Tämä kieli, että tankkaus oli onnistunut. Reisien jomotuskaan ei ollut pahentunut. Fiilis oli hyvä, eikä kuuluisasta seinästä ollut merkkiäkään. Katselin maisemia.



Viimeisen kerran Piritan neulansilmässä käännyttyäni päätin antaa mennä, kävisi miten tahansa. Tunsin, että oli varaa kiihdyttää. Keskustaan ei kuitenkaan olisi kuin vaivaiset 10 kilometriä, ja pian keskustan rakennukset näkyisivät.

Viimeiset 12 kilometriä tulin lentämällä. Ohitin juoksijoita jatkuvalla syötöllä. Oli hienoa juosta, kun tunsin jaksavani helposti. Lihaskipua ei tuntunut, mutta juoksuun oli keskityttävä, koska vauhtia ei vieläkään saisi kiristää liikaa. Juomieni urheilujuoma- ja vesimukillisten määrä kasvoi eksponentiaalisesti loppua kohti, koska kehon kuivuminen oli estettävä tuulen tuivertaessa. Lisäksi vanhan kaupungin viimeiset nousut olisivat todennäköisesti pahimmat. Ohittaessani erästä suomalaisjuoksijaa hieman kääntöpaikan jälkeen huikkasin tsempit, ja että loppu on laskettelua. Vastaukseksi sain vastatsempit, ja että loppukiri on vielä jäljellä.

Ennen keskustaan ja vanhaan kaupunkiin saapumista vauhdin kiristäminen oli vaatinut veronsa, ja nyt piti jo purra hammasta juostakseen. Kramppeja tai muita ongelmia ei edelleenkään ollut, mutta juostu matka alkoi vain väsyttää. Kysymys olikin vain vauhdin säilyttämisestä, ettei enää sippaisi viimeisillä kilometreillä. Vanhan kaupungin nousujen jälkeen olisi enää jäljellä puistikkoa ja isoja katuja. Arvasin, että treenini oli onnistunut, koska missään ei tuntunut kipua.

Toompean nousun jälkeen käännyttiin Kaarli puiesteelle, josta lasketeltiin maaliin Vapauden aukiolle. Olipa näön vuoksi varaa pieneen loppukiriinkin. Juoksu oli paketissa.



Mittasin käsiaikaa n. 10 kilometrin väliajoin seuraavasti (HM = puolimaraton, FM = maraton):

00-10: 0:53:39,35
10-HM: 0:56:50,94 (1:50:30)
HM-30: 0:46:20,65 (2:36:50)
30-FM: 0:59:57,19 (3:36:48)

Käsiaika eroaa hieman virallisesta, koska epähuomiossa käynnistin sekkarini vasta hieman starttiviivan jälkeen; parin sekunnin heitto suuntaan tai toiseen ei tosin muuta tulosta juuri miksikään. Virallinen bruttoloppuaikani 3:36:53 eli saavutin tärkeimmän tavoitteeni selvästi, vaikkakin jäin ns. kakkostavoitteestani eli kolmesta ja puolesta tunnista. Nettoaikaa ei mitattu virallisesti.

Maratonille lähti kaikkiaan 1617 juoksijaa, joista 1569 tuli maaliin. Kokonaistuloksissa olin 408:s. Jätkien sarjassa oli 234:s.

Huomasin vasta juoksun jälkeen, että jalkaterieni teippaukset olivat kestäneet, mutta nänneille oli käynyt ohraisemmin: teipit olivat hävinneet kuin pieru Saharaan, ja nännit olivat hiertyneet verille. Ilmeisesti en adrenaliinihuumassani huomannut tällaista pikkujuttua. no, samapa tuo, kun ongelma ei ollut matkan suurimpia. Muuten selvisin vammoitta, vaikka parina seuraavana päivänä kintut olivatkin aivan juntturassa.