Paraisilla - reppumatkailua, toinen otto

Päivänpolttava puheenaihe viime viikolla oli matka Patonkimaan pääkaupunkiin. Perjantain fyysikon luennolla käytyäni olikin aika hilpaista Geneven steissille, missä nousin ranskalaisten rautatieihmeeseen.



Pariisi on yksi Euroopan metropoleista. Sen keskusta ei kuitenkaan ole ihan "niin" iso, kuten ei ole Genevessäkään, vaan esikaupunkialueet muodostavat ison osan pinta-alasta. Gallian korskean kukon ei tarvitse kuitenkaan hävetä kie'untaansa viidenneksi korkeimmalla tunkiolla, vaan nähtävää sielläkin oli aivan riittämiin. Kaikkea ei nytkään ehditty kelata läpi, mutta tärkeimmat rysät kuitenkin. Tällä haavaa olimme matkalla ihan turisteina sen suuremmitta päämäärittä, mitä nyt La Tour Eiffel oli käytävä tsekkaamassa.

Perjantaina saapumiseni jälkeen tiemme vei ensimmäiseksi illalliselle. Muut olivat tulleet lentäen paikalle aiemmin päivällä ja olivat jo ehtineet käymään hotellissakin. Nälkä alkoi haitata näköä, joten oli käytävä hotkaisemassa jotain. Perus-menu maksoi n. 20 leugenia, sisältäen alku-, pää- ja jälkiruoan. Ravintelissa oli aikaa myös huumorille päivän päätteeksi:






Safkan jälkeen painuimme pehkuihin; olihan seuraavana päivänä edessä patikointia runsaasti.

Lauantaina aamiaisen jälkeen suunnistimme Louvren museoon, joka on kerrassaan valtava: museossa on 3 kerrosta, joissa jokaisessa on 3 siipeä.


Näyttelyissä oli kaikenlaista kamaa, ml. Mona Lisa, Milon Venus ja Hammurabin laki.








Louvressa olisi voinut helposti viettää useammankin päivän, koska nähtävää oli niin paljon - meille viikonlopputuristeille yksinkertaisesti liikaa. Taidepläjäyksestä selvittyämme suuntasimme Riemukaarelle.



Riemukaaren huipulta oli hyvä tiirailla Pariisia kaikista ilmansuunnista:


Riemukaaren kiipeämiseltä jalkamme alkoivat olla jo aika hapoilla, joten katsoimme metrokarttaa ja huristimme La Tour Eiffeliä lähimmälle asemalle.


Emme kuitenkaan lopulta kiivenneet Eiffeliin. Ajattelimme, että saatamme käydä illalla huipulla, muttei tämä ajatus lopulta kantanut hedelmää. Illansuussa päätimme syödä raskaan päivän päätteeksi, eikä ketään juurikaan huvittanut fyysisesti rankka kiipeämisurakka Eiffelin toiselle tasanteelle.




Päätin, että jos en kiipeä Eiffeliin, käyn katsomassa sen valoshow'n, joka tapahtuu tasatunnein Pariisin yössä. Lähdin parin kaverini kanssa metrolla paikalle, ja ehdimme kuin ehdimmekin klo 2400 "näytökseen". Myöhästyminen olisi tiennyt tunnin ylimääräistä valvomista.



Eiffeliltä lähdimme hotellille, koska väsymys alkoi painaa. Hyvin nukutun yön jälkeen sunnuntaiaamuna oli äärimmäisen "piristävää" herätä, kun ulkona satoi vettä. Tällöin tiesimme, ettei ulkona kierteleminen oikein onnistuisi Eiffeliin kiipeämisestä puhumattakaan, vaikka nyt olisi tietysti ollut tilaisuus välttää pahimmat jonot. Pilvet olivat kuitenkin niin matalalla, ettei tornista olisi nähnyt juuri mitään. Päätimmekin kierrellä museossa sateensuojassa. Lopulta pienen arpomisen jälkeen päädyimme asemuseoon, jossa ei suinkaan ollut pelkkiä lahtaamisvälineitä. Samassa museossa oli mm. Ranskan historiaan liittyvää matskua ihan mukavasti, vaikkeivat ne juuri meitä liipanneetkaan.










Sunnuntaina pitikin sitten asemuseon jälkeen lähteä juna-asemalle paluumatkan TGV:hen. Mieleen jäi jälleen päällimmäisenä, ettei kaikkea millään ehtinyt taaskaan näkemään. Aikaa oli aivan liian vähän. Louvresta ehdimme hädin tuskin nähdä neljäsosan, ja senkin vähän juosten kusten. Sama vika oli myös asemuseossa: mielenkiintoista matskua oli tarjolla runsaasti, ja taas piti vain suunnilleen vetää pikakävelyä museo läpi. Toinen mieleenpainuva juttu oli, että alle 25-vuotiaille EU:n kansalaisille useat Pariisin museot ovat ilmaisia - passin näyttäminen riittää. Näin oli esimerkiksi Louvressa, asemuseossa ja Riemukaarella. Lisäksi loputkin EU:n kansalaiset saivat tyypillisesti alennusta täysihintaisista lipuista. Kolmanneksi, safkat olivat hyviä eivätkä hinnalla pilattuja. Illallisen syöminen ravintolassa hyvässä seurassa on mukavaa puuhaa, kun ei ole kiire mihinkään.

Pariisin metroverkosto toimii hyvin. Asemia on tiheästi, ja junia kulkee usein. On monesti kätevämpää liikkua metrolla lähelle kohdetta ja kävellä loput alle 100 metriä. Kaupungilla tepasteleminen on toisaalta sangen viihdyttävää, jos sää on hyvä. Metro säästää kuitenkin jalkoja! Turistien kannattaa hankkia päiväkohtainen lippu, jolla saa matkustaa metrossa niin ja niin monta vuorokautta rajattomasti. Minulla kävi tosin kylmät, koska metrolippuni wanheni jostain syystä päivää liian aikaisin. Sunnuntaiaamuna tämän huomattuani kirosin lipunmyynnin guanokauppiaan irvikuvat alimpaan helvettiin: missään ei nimittäin sanottu lippua lauantaina klo 0015 ostaessani, mihin kellonaikaan asti se on voimassa. Ostin kahden päivän lipun ja kuvittelin lauantain puolella lippua ostaessani, että se olisi voimassa myös sunnuntaina. Vielä mitä, kun tämä analfabeettien kruunamaton kuningas päättikin tehdä omat johtopäätöksensä ja vanhentua liian aikaisin. Kannattaa siis olla tarkkana lipun voimassaoloajasta ja vaikka kysäistä tiskin sediltä ja tädeiltä, mihin asti lippu pelittää, jos sen ostaa tiettyyn kellonaikaan.



Ensi kerralla kiipeän Eiffeliin aivan varmasti. Milloin tämä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Vielä on pari viikkoa töitä jäljellä, ja sitten onkin jo aika lentää - Suomeen nimittäin.

Budweiser ja reppumatkailua

Tulipa sitten käytyä Unkarissa männäviikonloppuna. Lensin perjantaina pankkivaltion lentoyhtiö Swissin kyydittämänä Budapestiin, missä myös majailin koko viikolopun. Ferihegyn lentokentälle saavuttuani ensimmäinen ja tärkein ihmetyksen aiheeni oli, miten saisin paikallista valuuttaa käsiini - vaikka Unkari EU-maa onkin, se ei kuulu EMUun. Toisin sanoen siellä ei eypoa tunneta. Olin täysin seikkailumielellä liikenteessä enkä ollut juuri selvittänyt asioita etukäteen; uskoin erään serkkuni sloganin mukaisesti, että asioilla on taipumus järjestyä. Rahnaongelma ratkesikin helposti kysymällä ensimmäisestä infopisteestä, missä on lähin ottomaatti. Sellainen löytyikin noin 10 metrin etäisyydeltä kyseistä putiikista. Automaatti tarjosi kerrassaan tähtitieteellisiä summia nostettavaksi: pieninkin valmis ehdotus oli 25 000 forinttia (HUF)! Tunsin itseni rahamieheksi, koska moisia summia tarjotaan jo valmiiksi. Ihmekös tuo, kun 1 euro vastaa karkeasti 280 HUFfia. Nostamani summa oli siis todellisuudessa karvan yli 90 eypoa, mistä Nordean verenimijät tietysti perivät osansa, koska nostin ei-euromaassa paikallista valuuttaa. No, samapa tuo, eipä paljon kirpaissut.

Seuraavaksi oli mietittävä, miten pääsen hostelliin, josta olin varannut punkan. Tämäkin selvisi, kun lentoaseman tuloaulan turisti-infon pöydällä luki paperilappusella, miten julkisilla kulkupeleillä pääsee keskustaan. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet taksit, jotka saattavat laskuttaa mitä tahansa kyseisestä matkasta, ja juna, joka tosin sattui lähtemään Ferihegyn ykkösterminaalista, kun saavuin kakkoseen. Terminaalit sijaitsivat niin kaukana toisistaan, ettei käveleminen tullut kuuloonkaan. Siispä hyppäsin unkarinkielisellä lippuautomaatilla säädettyäni terminaalin edestä lähteneeseen 200E-dösään, jonka päätepysäkillä oli puolestaan vaihdettava metroon. Budapestissa on kolme metrolinjaa: sininen, punainen ja keltainen. Käytin sinistä, kun muita ei Kobánya-Kispestin asemalta kulkenut. Budan metro muistuttaa suuresti Tukholman metroa niin iältään kuin ulkonäöltäänkin.



Matkalla keskustaan katselin maisemia ja ihmettelin mainoskylttejä. Yleisesti Unkarin neuvostomenneisyys näkyy maisemassa: talot näyttävät jonkin verran ränsistyneiltä ja ovat vanhoja. Myös linkut ovat varsin iäkkäitä. Eteenpäin niillä kuitenkin pääsee, mikä riittää! :)


Keskustaan päästyäni oli aika etsiä hostelli. Onneksi älysin ottaa lentoasemalta mukaani keskustan turistikartan, koska muuten olisi tullut tenkkapoo, mihin mennä. Budapestissa ymmärsin, miten tärkeä kartta todellisuudessa on, kun uutta mestaa ei tunne juuri nimeksikään. Katujen nimet olivat kirjaimellisesti täyttä hepreaa, eikä niiden perusteella olisi aivan heti löytänyt perille. Sen sijaan karttaan oli armollisesti merkitty myös metroasemat, ja näin heti, missä kohdin keskustaa olin. Joku voisi väittää nyt, että katsoisit Google Mapsista. Bueno vaihtoehto se olisikin, mutta kun se halvatun netti ei aina ole käytettävissä - ai että teki gutaa päästä haahuilemaan ihan kartan kera ympäri kaupunkia! Karttaa oli suositeltu jo ammoisina aikoina ennen kesää CERNiin lähteneiden opiskelijoiden infotilaisuudessa Genevessä suunnistamiseksi - sama päti vielä paremmin Budassa. Hostelli löytyi lopulta sangen vaivattomasti hetken tallustelun jälkeen, ja pääsin majoittumaan.

Hostelli oli ihan mukava yöpymispaikka. Nukuin 6 hengen dormissa, jossa oli jatkuvasti lisäkseni 5 muuta ihmistä yöpymässä. Kämppikset saattoivat vaihtua päivittäin. Uusiin ihmisiin pääsi tutustumaan jatkuvalla syötöllä, ja kaikenlaista ehdittiinkin jauhaa iltaisin - useimmat olivat kiertämässä Eurooppaa Interrail-matkalla. Lisäksi hostellissa oli varsin rauhallista, ja rankkojen päivien jälkeen nukkumatti tuli yleensä nopeasti. Minkäänlaista metelöintiä ei ollut, koska monet muutkin olivat yhtä väsyneitä päivien jälkeen ja halusivat nukkua. Ainut negispuoli hostellissa oli, että siivooja (tai joku muu) onnistui hävittämään pesuliinani, mikä ei tosin ole kauhean suuri menetys - sattuuhan sitä, vaikka kyseisen päivän iltana väsyneenä kotiin tultuani ja asian huomattuani vituttikin suunnattomasti. Tilasin netistä eilen pari uutta vastaavaa liinaa, joille tuli hintaa yhteensä n. 9 eypoa, eli suurista summista ei ole kyse.



Suurin järkytys Unkarissa oli kieli. Tunnettuahan on, että suomi ja unkari ovat sukulaiskieliä. Käytännössä sanoisin, että joka näin väittää, puhuu paskaa. Okei, kieliopiltaan ne saattavat olla samanlaiset, mutta kieli muuten... Oli todettava, etteihän niissä ole mitään yhteistä. Yhtäkään sanaa en ymmärtänyt unkarista, eikä sanojen merkityksiä voinut juuri päätellä asiayhteyksistäkään, toisin kuin vaikkapa Keski-Euroopassa voi yrittää. Suomi ja viro ovat paljon lähempänä toisiaan unkariin verrattuna. Jos joskus joku lähtee Unkariin, suosittelen erilaisissa paikoissa asioitaessa kysymään joltain paikalliselta, voisiko hän toimia tulkkina - ei nimittäin ole mitenkään taattua, että unkarilaiset osaavat englantia. Nuoriso kuulemma puhuu englantia ihan hyvin, mutta keski-ikäisiltä tavan kansalaisilta on aivan turha odottaa englannin osaamista, ellei sitten satu maailman kahdeksas ihme eteen. Esimerkiksi Budapestin Nyugati-rautatieasemalla ei lipunmyynnissä osattu englantia. Lisäksi kyseiset planeettainväliset byrokraatit toimivat kellon tarkkuudella - pistipä eräskin selvästi duuniinsa leipääntynyt variksenpelätin lippuluukun kiinni nenäni edestä, vaikka olin jonottanut sievästi vuoroani. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kummallisesti paikalliset pummit kuulostivat osaavan englantia varsin hyvin. Ehkä tämän valiojoukon on sitä syytä osatakin tullakseen "toimeen" turistien kanssa. :P



Eläminen on Unkarissa halpaa kuin saippua. Kaupassa selviää edukkaasti, eikä paikallinen kebab-annoskaan kustanna paljon mitään: iskender ja mineraalivesi maksoivat yhteensä eräässä ravintelissa n. 5 euroa. Kaljatuopillisen hintaa en katsonut, kun moinen sukkamehu ei erityisemmin kiinnosta. Mäkkärissäkään en käynyt tarkistamassa paikallisia hintoja, jotka siis varmaan olisivat kansainvälisesti vertailtavissa - ajattelin saavani paremman vastineen rahnalle, jos syön jossain muualla. Kaupasta sain pari kiloa omenoita, kilon nektariineja, kolme croissanttia, Brie-viipaleen ja neljä pienehköä jogurttipurkkia n. 6 eurolla.

Päivät vietin Kecskemetin kaupungin sotilaslentokentällä, missä järjestettiin viikonlopun mittainen suuri lentonäytös. Kyseinen paikka sijaitsee n. 100 km Budasta kaakkoon, ja sinne kannatti mennä junalla. Edestakainen junalippu maksoi n. 2200 HUFfia, eli halpaa lystiä sekin. Tapahtumaan oli vielä järjestetty erikoisjunakuljetus, mitä ei tosin lauantaiaamuna lukenut aluksi missään, ennen kuin lippuluukulla joku nero keksi kysyä, miltä raiteelta kyseinen puksutin lähtee. Sunnuntaina homma sitten toimikin jo hyvin. Jämysti Kecskemetissä oli vielä erikoiskuljetus rautatieasemalta lentokentälle, mistä piti vielä maksaa muutama sata forinttia. Sama kuljetus toimi myös illalla toiseen suuntaan. Ainut ongelma tapahtumassa oli, ettei juuri mitään tietoa ollut saatavilla englanniksi. Onneksi menijöitä oli muitakin, ja tulkkausapua oli mahdollista kysyä.

Lopputulemana en ehtinyt juuri palloilla turistina itse pääkaupungissa kuin maanantaina ennen paluulentoani. Tällöin jouduin toteamaan, että aikaa oli aivan liian vähän ja nähtävää aivan liikaa. Toisaalta tiesin jo ennen matkaani, että menen Unkariin nimenomaan lentonäytökseen, en niinkään katsomaan nähtävyyksiä. Nopeasti valikoiden päätin käydä kuuluisalla sankarien aukiolla ja Tonavan rannalla. Olihan siinä talsimista, ja kuumassa säässä nestettä oli juotava reilusti. Sankarien aukion takana oli kiva puisto, jossa oli hyvä hengähtää ja ihmetellä paikallisten siivekkäiden elämää.











Mielestäni Unkarissa kannatti ehdottomasti käydä, eikä vähintään, jotta siellä voi kokeilla selvitymistaitojaan. Tiedä häntä, vaikka ottaisin jonain päivänä uusintayrityksen. Niin paljon jäi näkemättä.

Kecskemettiä myöhemmin. Pari laakia:

Maaottelu

Keskiviikkona pidettiin varsinainen spektaakkeli, kun suomalaiset oli haastettu järjestämään leikkimielinen mittelö USA:ta vastaan vapaasti valitsemissaan lajeissa.



Tärkeimpänä oli tietenkin hauskanpito, eikä kilpailua otettu turhan tosissaan. Lajeiksi valittiin sellaisia eksoottisuuksia kuin tukkihumala, kaljanveto, ihmisneliö, korikävely ja munaviesti. Voittaja laskettiin lajivoittojen perusteella, eli tasapeliä ei tässä kamppailussa tunnettu.








Suomalaiset olivat kuvitelleet voittavansa koko homman leikiten. Toisin kuitenkin kävi, kun munaviestin jälkeen pehmeäkätisemmät jenkit veivät koko lystin kirvelevästi lätkälukemin 4-1 (pientä mutkien suoristamista jenkkilöiltä, toim.huom.). Hauskaa kuitenkin oli, vaikka kamerani akusta loppuikin virta kesken leikin!