Eka etappi

Tänään pidin oman esitykseni kandidaatintyöstäni. Tämä tarkoittaa käytännössä, että kandityöni on hyväksytty. Tekniikan kandidaatin tutkinnostani puuttuu vielä kypsyysnäytteen kirjoittaminen, mikä tosin lienee helppo nakki verrattuna itse kandityöhön ja seminaariesitykseen. Samassa seminaaritilaisuudessa oli 3 muun lentoteekkarin esitykset, joten tilaisuus muodostui mielenkiintoiseksi hyvien aiheiden vuoksi. Spesiaalina oli vielä eräs esitys virtausmekaniikan opiskelijalta, joka käsitteli työssään V-2-raketin historiaa ja tekniikkaa.

Saan näillä näkymin tekniikan kandidaatin tutkintoni hyväksytettyä tänä keväänä. Tämä vaatii vielä muutaman tentin läpäisemisen, mutta moinen on läpihuutojuttu kandin jälkeen. Nyt on 3 vuotta opintoja takana ja 2 vielä edessä. On huojentava tunne, kun 3 vuoden kova työ lopulta palkitaan kandidaatiksi valmistumisena. Tämä on samalla ensimmäinen oikea todiste, että olen hinkannut persettäni penkkiin TK.. anteeksi, Aalto-yliopistossa.

Vaikka vielä onkin tehtävä paljon töitä opintojen päättämiseksi, välietapin saavuttaminen tuntuu hyvältä. Olen saanut suoritettua kaikki ensimmäisille 3 vuodelle suunnittelemani opinnot hyväksytysti (välillä rimaa hipoen, mutta mitäs väliä sillä on jälkeenpäin). Ensi syksynä saan siis lähteä puhtaalta pöydältä liikenteeseen tekniikan kandidaattina (TkK)!!

Pitkiä aikoja ollut

Kevät on edennyt ihan mukavasti. Olin alkuvuodesta puhelinluettelojakelussa kausiduunissa. Tulipahan kokeiltua, millaista on työskennellä opiskelun ja kaiken muun säätämisen ohella. Kandityön tekijöille sanoisin, miettikää kahdesti töihin lähtöä: aika ei nimittäin tahdo riittää kaikkeen tarvittavaan. Jälkikäteen voisin kuitenkin todeta, että projektityönä tämä oli ihan ok, koska homma päättyi jo maaliskuun puolivälissä. Nyt on ollut aikaa keskittyä tosissaan koulutöihin. Jos vuoden päästä kysytään samaan duuniin, harkitsen vakavasti lähtöä.

Toteutan kesällä opiskelunaikaisen haaveeni: sain kesätöitä ulkomailta. Tällä hetkellä on käynnissä kämpänhaku ja muun paperisodan hoitaminen. Vielä ei ole tärpännyt asuntomarkkinoilla, mutta luulen, että tämäkin järjestyy. Kesällä pyrin kirjoittamaan enemmänkin juttua, koska tuleva keikka on minulle täysin uusi kokemus. Vielä ei jännitä, mutta kunhan toukokuu lähestyy tenttikausineen ja muine hupelluksineen, niin katellaan...

Kandikin alkaa olla jo hyvässä mallissa. Kirjoitusta koskevat ideat alkavat olla lopussa, ja olen lähettänyt versioita luettavaksi eri ihmisille. Palautetta on tullut, ja olen muokannut työtäni. Uusi versio lähtee luetettavaksi pian. Pikkuhiljaa pitäisi varmaan alkaa vääntää seminaariesitystä, mihin englannin puhekurssin esiintymisideoista lienee hyötyä. Asioita on tietysti käsitelty kandiluennoillakin, mutta enkussa esiintymistä harjoitellaan enemmän (karmeaa!!! :P).

Ehdinpä pitkästä aikaa kirjoittamaan. Syksy oli niin kiireinen opiskelujen vuoksi, etten (m)urheilun lisäksi ehtinyt juuri muuta tekemään.

Lomalla on hienoa olla, kun ei tarvitse tehdä mitään, vaan saa olla möllöttää hoomoilasena. Kaikkien joulun tenttikauden kokeiden tuloksia ei ole vielä tullut, mutta toivottavasti kaikki menevät sentään läpi. Lentotekniikan opinnot jatkuvat jälleen keväällä kandiseminaarin ohella.

Talvi on ollut pitkästä aikaa kylmä jopa Etelä-Suomessa. Olen huomannut, että varma tapa saada ihmisten jakamaton huomio ulkona on lähteä lenkille reilun 20 asteen pakkasessa. Moni on tuijottanut pitkään luonnonvalkeaa Mascaraani, kun olen ollut juoksemassa pitkähköä lenkkiä kauniissa pakkassäässä. Joku varmaan ihmettelee, miten uskallan juosta kylmässä. Pakkanen ei ole niinkään ongelma, vaan lumi ja sen mukanaan tuoma liukkaus. Auratuilla teillä on mielestäni oikein hyvä juosta, mutta paakkuuntuneessa, juuri sataneessa lumessa juokseminen on todellista tarpomista. Tällöin maltti on valttia: vauhti kannattaa pitää sopivan hiljaisena, mikä säästää jalkoja.

Toinen ongelma kylmässä on veden fysikaalinen ominaisuus: juomaputelit jäätyvät kiinni tarpeeksi kauan ulkona oltuaan. Vaikka täyttäisin pullot kuumalla vedellä lähtiessäni, ne ehtivät silti jäätyä. Nestehukka ei ole onneksi iskenyt vielä kertaakaan. Lisäksi pullonhyväkkäillä on välillä taipumus pudota vyöstä, minkä saatan joskus huomata vasta perillä. Siinä sitä etsimistä onkin...

Kävin 15. elokuuta Malmin lentoasemalla järjestetyssä Helsinki International Airshow -lentonäytöksessä. Päiväksi sattui kaunis poutasää, vaikka viikonlopuksi oli muuten luvattu epävakaista säätä. Sunnuntaina 16.08. satoikin aamupäivällä. Tapahtuma oli kokonaisuutena mielestäni onnistunut. Ilmailuharrastajille se ei juurikaan tarjonnut uutta, mutta kohdeyleisönsä, tavan kansalaiset, se tavoitti hyvin. Uskon, että moni lapsi sai kipinän ilmailuharrastukseen jossain muodossa nähtyään näin paljon erilaisia ilma-aluksia.

Valokuvasin tapahtumassa ja dokumentoin maanäyttelyn koneita teknisesti. Kuvia kertyi hieman alle 1300: niiden läpikäynti oli aikamoinen savotta, joka kesti noin kaksi päivää. Otoksiani voi katsoa klikkaamalla alla olevaa kuvalinkkiä.

Sain tänään tietää, että Kiinan Harbinin kesäkurssille ei päässyt ketään maailmalla riehuvan H1N1-viruksen aiheuttaman pandemian vuoksi. Ohjelmaa jatketaan ilmeisesti vuodella, jolloin haku olisi uudelleen ensi keväänä. Täytyypä pistää tämä korvan taakse, jos vaikka heittäisin "lottokupongin" vetämään uudelleen. Tuolloin aatokseni saattavat kuitenkin olla aivan toiset, ja olen menossa kohti uusia seikkailuja.

Hyppäsin tänään ensimmäistä kertaa ultrakevyen lentokoneen kyytiin, kun kaverini kävi lennättämässä minua Malmin lentoasemalla. Kiersimme Helsinki-Vantaan lähestymisalueen n. 1300 jalan korkeudessa ja pyörimme lopuksi hieman Espoon yllä. Bongasin tuttuja paikkoja. Kamerakin oli mukana, mutta kuvaaminen jäi johonkin seuraavaan kertaan, koska sain ohjata konetta välillä kokeilumielessä. Simutaustastani huolimatta väitän, että oikean koneen lentäminen ei onnistu pelkällä simukokemuksella. Kuuluisa perstuntuma on aivan eri, kun kaikki koneen liikkeet tuntee omassa kehossaan. Lisäksi koneen hallitseminen, radioliikenteen hoitaminen ja suunnistaminen ilmassa vaatimat omat huomionsa: lentäminen vaatii paljon keskittymistä ja monen asian samanaikaista seuraamista. Ympäröivää ilmatilaakin pitäisi tarkkailla.

Kokonaisuutena kokemus oli todella upea! Lento vain vahvisti aikomustani jonkin lupakirjan lentämisestä tulevaisuudessa. Lentäminen on yksinkertaisesti uskomatonta: sitä vapauden tunnetta ei voi oikein sanoin kuvailla, vaan se pitää kokea itse. Joka ikinen vuoristorata-ajelu jää lentämiselle toiseksi, vaikkei nyt edes vedetty suuria G-lukemia: maisemat ovat bonuksena miljoonasti komeampia! Uutta keikkaa pukkaa siis tulevaisuuessa aivan varmasti...